”MITÄ TEETKIN, ÄLÄ VALEHTELE”, komeili ilmassa valtavan suurin kirjaimin. Se vei älylaitteeni holokapasiteetin kokonaan, kirjaimet olivat lähes metrin korkuiset ja tietenkin tulipunaiset. Ne hohtivat huoneeni hämärässä valossa, mustaa seinää vasten. En ollut jaksanut pedata sänkyä enkä vetää verhoja syrjään, ja viesti vei ajatukseni ihan muualle kuin huoneen siivoukseen.

Aivan kuin elämässäni ei olisi ollut liiankin kanssa ihmissuhdeongelmia ja erilaisia tilanteita, joissa esittää milloin mitäkin roolia. Valehteluun ei ollut sentään tarvinnut sortua, enkä aikonutkaan. Tuijotin tekstiä kulmat kurtussa ja yritin ymmärtää. Melissa halusi varoittaa, mutta mistä? Ja miksi?

Kaikki viestit Melissan ja Sigridin suunnalta olivat edelleen rennon normaaleja – jopa liiankin arikisia ja järkeviä. Paitsi tämä. Oikeastaan olisi pitänyt kiinnittää siihen huomiota jo aiemmin, mutta tunteille ja ihmissuhteille varattu osa aivojani oli vahvasti ylikuumentumistilassa kiitos Linnin, vanhempieni ja Koalition amiraalien.

Tujotin yhä holotekstiä, kun älylaite alkoi soida. Päässäni vain, pidin sitä aina äänettömällä.

Nostin videokuvan holotekstin tilalle kädenheilautuksella ja vastasin. Ruudulle piirtyivät Sigridin kasvot, kurtussa.

”Sigrid!”

”Hei, Emmerie.”

”Saitteko te kaistan takaisin Koalitiolta? Miten pääsit soittamaan videopuhelun?”

”Ei oikeastaan. Olemme toisessa kuutukikohdassa vähän kuin vakoilemassa. Täällä kaikki kävijät saavat vähän kaistaa käyttöön.”

”Onko kiire? Mistä haluat puhua?”

Sigrid näytölläni hymyili.

”Olen aina pitänyt tästä piirteestäsi, et tuhlaa aikaa turhanpäiväisiin kohteliaisuuksiin. Kyllä, haluan puhua. Säätiön puheenjohtaja tietää tempustamme. Saimme sen Melissan kanssa esitettyä niin, että olet oikeastaan meidän puolellamme tai vähintään oma, Koalitiosta irrallaan toimiva tekijä.”

”Niinhän minä olenkin.” Sen sanominen ääneen tuntui edelleen vähän pahalta – kuin olisin pettänyt ne ihmiset, joiden takia ylipäätään olin tässä. Mutta jos olin lukenut amiraaleja edes vähänkään oikein, ei siitäkään porukasta kukaan ollut vain Koalition tavoitteiden puolella. Kaikilla oli omia tavoitteita ja suunta, mihin halusivat Koalitiota viedä.

Sen ymmärtäminen oli tehnyt omasta suhmuroinnistani helpompaa omalletunnolle. Minä pelasin vain samaa peliä kuin kaikki muutkin.

”Hyvä. Koalitio painaa edelleen siihen suuntaan, että Säätiön johdon ja Koalition johdon olisi tavattava. Puheenjohtaja ei halua suostua siihen – luulen, että hän pelkää salamurhayritystä tai vähintään vangitsemista, jos astuu Maan kamaralle.”

”Salamurhaa? Koalitio on rauhan organisaatio!”

”Teoriassa ainakin. Melissankin mielestä se menee vähän vainoharhan puolelle, mutta ei sitä koskaan tiedä.” Sigrid piti tauon ja katseli jonnekin kauemmas, silmät kapenivat.

”Luulen, että jossain vaiheessa puheenjohtaja haluaa ottaa yhteyttä sinuun. Sinähän olet meidän villi korttimme Koalition suuntaan.”

Olisin halunnut tietää, mitä Sigridin katsomassa suunnassa oli, mutta se ei mahtunut älylaitteen kuvaan. Huomasin nyt, että tämä oli käynyt kampaajalla. Hiukset olivat palanneet hyvin leikattuun ja aseteltuun lyhyeen malliin.

”Puheenjohtaja? Sopii. Ai siksikö ei saa valehdella?”

Sigridin kasvoille tuli pieni aavistus hymyä, silmät muuttuivat viirumaiseksi, vaikka suu ei juuri liikkunut.

”Se oli Melissan tapa kertoa tämä sama asia. Sattuneesta syystä Melissa ei oikein usko taitoihisi tällä saralla. On parempi pitäytyä totuudessa, jättää asioita pois, vähän muutella tärkeysjärjestyksiä…”

”Yritetättekö te opettaa minua pelaamaan politiikkaa?” Hymyilin myös, koska se oli niin absurdia.

”Kyllä. Oho, kaista alkaa melkein loppua…”

”Onhan teillä kaikki hyvin? Sano Melissalle terveisiä!”

”On, on, vesiviljely toimii viimein täydellä teholla ja leväpedit tuottavat myös, proteiinikasvattamokin on korjattu. Kaikki on Kuussa hyvin. Opiskele ahkerasti!”

Sigrid jäi vilkuttamaan holonäytölle, kun yhteys katkesi.

Seuraavana aamuna kävelimme alakerran käytävää pidemmälle kuin aiemmin, en ollut koskaan käynyt kuin ensimmäisessä käytävässä. Toisin kuin joskus aiemmin, ei oikeastaan jännittänyt. Ehkä pikemminkin kutkutti, sellaisella hyvällä tavalla.

Olimme paikalla kolmestaan, Thea ei vielä virallisesti kuulunut ryhmäämme. Eipä tällä toisaalta ollut mitään tarvettakaan saapua, jos ja kun tällä kerran oli jo pilottilupa ryhävalaan perämiehen ja pilotin paikoille.

Linn nojasi käytävän seinään, minä ja Josh tervehdimme. Myönnän, että olin vähän taktikoinut. Saavuin paikalle niin viime tipassa kuin pystyin, teki mieli vältellä Linniä. Se ei ollut reilua eikä kivaa. Toisaalta Linn ei myöskään ollut mielestäni kovin reilu ja kiva.

Ystävyys ei ollut kokonaan katkolla, mutta ei se parhaalla mahdollisella tolallakaan ollut.

Linn joka tapauksessa hymyili meille, se huojensi vähän. Sekin saattoi olla pelkkä sosiaalinen ele, mutta otin sen tyytyväisenä vastaan.

Käytävän lattia nitisi, kun Elisa tuli toisen kulman takaa.

”Hyvä, löysitte kaikki perille! Nämä taaemmat simulaattorihuoneet ovat näitä isompia ja harvinaisempia alusluokkia kaikki. Meillä on tällä hetkellä yksi kutakin, tavallaan onni, että ryhävalas oli vapaa. Mennäänpä sitten.”

Ovessa ei ollut mitään erityistä, se oli samanlainen valkoinen ovi kuin kaikki muutkin käytävän ovet. Koko alakerta oli varsin piirteetön. Toisella seinällä oli sentään vaihtuvia abstrakteja värikkäitä valokuvioita, se oli se seinä, joka oli oveton ja ikkunaton.

Totta kai täällä oltiin ihan muiden kuin sisustuksellisten seikkojen vuoksi. Ryhävalas-simulaattorihuone oli paljon isompi kuin maitovalas tai delfiini. Katseeni mittaili tilaa, tänne mahtuisi helposti isompikin porukka pitämään palaveria. Kaareva näyttö oli enemmän soikion muotoinen kuin tuttu säännöllinen puoliympyrä. Tuoleja oli myös useampi, hämäryys ja tummat seinät sentään tuntuivat tutuilta.

Astuimme kolmistaan lattiaan merkityn rajan yli, joka erotti simulaattorin alueen muusta huoneesta. Elisa rykäisi.

”Olemassa olevat alusluokat on käyty läpi perusopinnoissa, mutta ei varmaan haitanne, jos pidän nopean kertauksen. Isoja aluksia käytetään nykyisin yleisimmin joko rahdin tai ihmisten siirtelyyn. Rahtialuksia meillä on enemmän, koska jatkuvat rahtitoimitukset avaruusasemien ja Maan välillä ovat yhä avaruudessa asumisen edellytys. Ryhävalailla kuljetetaan tavaraa aikataulussa, hitailla kuljetuksilla, yleensä lähtö on Maan kiertoradan suurilta asemilta.”

”Kyllä me muistetaan”, Josh sanoi. ”Niillä on muuten vähän tylsä myös matkustaa.”

Elisa jätti Joshin sivukommentin huomiotta ja jatkoi luennointiäänellään.

”Koska ryhävalas on fyysisesti iso, sitä on hankala ohjata yksin. Niinpä niillä on erotettu varsinainen aluksen ohjaaminen ja muut aluksen järjestelmät, kuten ylläpito, toisistaan. Pilotti ohjaa ja perämies hoitaa jälkimmäiset. Selkeää?”

”Joo”, Linn sanoi. ”Miehistö ei ilmeisesti ole sen suurempi muuten kuin maitovalaillakaan?”

”Yleensä ei, pilotteja vain on mukana kahdeksan. Muu miehistö ja miehistön tilat ovat samaa kokoluokkaa kuin maitovalaallakin. Jos kuljetetaan vain ihmisiä, se on sitten eri asia, mutta niistä aluksista voidaan jutella joskus toiste”, Elisa tuumasi ja käynnisti simulaattorin kädenheilautuksella.

”Tähän tarvitaan aina kaksi, eli kukaan haluaa jättää ensimmäisen vuoron väliin?”

Linn istui lattialle ja otti älylaitteensa esiin.

”Mä voin, antaa meidän pariskunnan näyttää ensin, mihin pystyy.”

Äänensävy oli neutraali, mutta sanojen takana oli vaikka mitä. Siihen olisi pakko pureutua ja yrittää muuttaa kierteentapainen, koska oli yksinkertaisesti pakko tulla toimeen. Kuuluimme samaan ryhmään. Ystävyys tai ei, välien pitäisi olla ainakin normaalit. Meidän oli pakko pystyä vähintään lentämään yhdessä, nyt ja tulevaisuudessa.

Mieluiten kyllä pitäisin sen ystävyydenkin.

Josh kohautti harteitaan. ”Sopii mulle.”

Katselin edelleen soikeahkoa näyttöä, jolle piirtyi nyt kuva Maan kiertoradalta. Se oli varmaan aitoa kuvaa eikä tietokoneella luotua, olihan Koalitiolla videomateriaalia vastaavasta vaikka kuinka.

”Kumpi sä haluat olla?” Kysyin.

”Vaikka se perämies sitten”, Josh sanoi ja istui alas toiselle istuimelle. Tällä oli jo ohjain päässään, tyypillistä Joshia. Ilme oli keskittynyt.

Istuin myös alas ja otin ohjaimen repusta. Sen asettaminen päähän sujui yhdellä liikkeellä, työnsin oikeanpuoleista rusettia harsoineen hieman syrjään.

Lipan kanssa piti olla luova, mitä isomman siitä halusi. Osa omastani oli verkkomaista tai harsoa, koska älymateriaalia ei riittänyt isompaan luomukseen. Pienemmän lipan sai tehtyä kokonaan kiinteänäkin. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin Joshin lipan materiaali meni silloin, kun se ei ollut pinkkien siipien muodossa tai miten tämä ylipäätään sai koko homman hohtamaan.

Heti lipan yhdistyttyä simulaattorin järjestelmään, koulu ja se, että olimme oikeasti kellarihuoneessa, katosi mielestäni. Useita satoja metriä pitkä alus oli suureksi osaksi ajoainetankkeja ja rahtia. Ryhävalailla pystyi kuljettamaan niin malmia, rakennustarvikkeita kuin vettäkin – tämän aluksen mukana oli näemmä listan jälkimmäistä.

Aloin juoksuttaa tuttuja arvoja ja parametrejä näkökentän vasemmassa laidassa. Oikealla näkyi hailakka ikoni, jota en muistanut nähneeni koskaan ennen.

”Hei, vähän rauhallisemmin!” Olin päässyt rahtiin ja painovoimamääreisiin asti, mutta lippa ei antanutkaan tehdä niille muuta kuin tarkastella.

”Ne ovat minun”, Josh sanoi. Arvot juoksivat edelleen vasenta laitaa, mutta en päässyt niihin käsiksi, en tuntenut, missä tilassa olimme.

”Ai tämä onkin tällainen yhteistyöjuttu”, sanoin.

Elisa hymyili. ”Niinhän se on. Varsinkin lähdössä, ja tietysti sitten toisessa päässä saapumisessa, teidän pitää todella tehdä yhteistyötä. Kokeile huviksesi, voitko pitää mielessä koko aluksen samaan aikaan. Kokeile keulasta ja perästä jotain samaan aikaan.”

Siirsin mielenkiinnon kohteeni keulan suojalevyihin, sitten yritin saada selkoa aluksen perän vastaavasta rakenteesta. Pystyin keskittymään toiseen, mutta toinen tuntui aina lipeävän otteesta, jonnekin kuin aavistuksen kuulomatkan ulkopuolelle. Kuin näkisi suun liikkeet, mutta ei aivan kuulisi sanoja.

Outoa ja toisaalta pelottavaa. En voisi pitää koko alusta hallussani sillä tavalla, mihin olin tottunut.

”Niin”, Elisa sanoi. ”Tämä on yksi asia, joka tällä hetkellä rajoittaa sitä, minkä kokoisia aluksia ylipäänsä on järkevä rakentaa. Ei kovin paljon, koska aina löytyy pilotteja, jotka lentävät erinomaisesti yhdessä, siksi tämä ei ole vielä tullut kynnyskysymykseksi. On toki teoriatasolla mielenkiintoinen kysymys, onko ihmisen mielellä ylipäätään mahdollista hallinnoida yli kilometrin kokoista alusta, esimerkiksi. Mutta se menee enemmän jonnekin psykologian tai missä synkronointia nyt tutkitaankaan, puolelle.”

Aloin muutella niitä arvoja, joihin minulla oli pääsy. Mietin, pitäisikö meidän jutella keskenämme vai viestitellä jotenkin muuten. Toisaalta lippojen kautta viestittäminen tuntui vähän turhalta kikkailulta. Josh tietysti oli aina turhaan kikkailuun taipuvainen. Ainakin hommalla voisi esittää jossain sopivassa tilanteessa, jos pitäisi tehdä vaikutus johonkuhun.

Josh-tyyliin ajattelu alkoi sujua jo luonnostaan.

Sain aluksen järjestelmät lähtövalmiiksi. Simulaattorissa alus oli kiinni avaruusasemassa enää näennäisesti. Tämän kokoista alusta ei saanut mihinkään hangaariin, joten lähtö oli oikeastaan helpompaa kuin maitovalailla. Piti ottaa huomioon vain, että ajoainesuihku ei osunut mihinkään rakenteeseen ja laskea reitti, senkin tietysti tositilanteessa lennonjohto tekisi valmiiksi.

Käynnistelin moottorit ja kuvittelin, millaista tämä olisi oikeasti. Simulaattori ei vain ollut täysin sama. Jokin voiman tai huminan tunne puuttui.

Josh kävi läpi erilaisia miehistöön ja tiloihin liittyviä pakollisia tarkistuksia. Lippani ilmoitti niistä vaimealla vihreällä värillä.

”Valmista?”

”Kaikki ok”, kuului vierestäni. Ryhdyin toimeen ja annoin mennä. Viimeisetkin kiinnikkeet irtosivat ja alus lähti liikkeelle, hitaasti ja varmasti. Ryhävalaan kiihdyttäminen oli rauhallista puuhaa. Tietysti lopulta nopeus olisi suuri, mutta mistään räjähtävästä lähdöstä ei voinut puhua.

Elisa tarkkaili meitä molempia ja seurasi samalla simulaattorin arvoja, päässään standardimallinen ohjain. Tämähän oli maininnut aiemmin olleensa pilottina, joten Elisalla oli pakko olla ihan omakin lippa. Minkäköhän näköinen se oli? Ja miksi Elisa ei käyttänyt sitä opettaessaan? Olimmekohan niin läheisissä väleissä, että uskaltaisin kysyä. En ehkä vielä.

Jonkin aikaa kiihdytettyämme virtuaalinen ryhävalaamme pääsi turvaetäisyyden ulkopuolelle ja pois avaruusaseman lennonjohdon piiristä yleisen Koalition valvonnan alueelle – tai toisin sanoen tavalliseen avaruuteen. Tämän pisteen jälkeen matkanteko olisi tavallista matkalentoa.

”Eiköhän se riitä”, Elisa tuumasi. ”Te teette hyvin yhteistyötä. Kuin tämä ei olisi ensimmäinen kerta.”

”Parisuhde-etu”, Josh sanoi. ”Voi kyllä olla, että hätätilanteessa meidän tavat reagoida ovat erilaiset.”

Todennäköisesti kyllä, joskin ilman avaruusalusta kokeillut kerrat olivat menneet ihan hyvin. Improvisointi, suunsoitto ja pakeneminen tiukoista tilanteista onnistuivat kaikki, miksipä sama ei onnistuisi lentäessäkin? Siis, lentäessä ilman artefaktien luomia apuvälineitä. Muisto alkoi naurattaa, tukahdutin sen heti alkuunsa.

”Harjoitellaan poikkeustilanteita myöhemmin”, Elisa vastasi.

Nousin ylös ja otin ohjaimeni pois. Josh siirtyi myös, mutta jätti lippansa päähän, pinkit siivet mukaan lukien.

”Miten sitten?”

Linn katseli lattialta meihin molempiin.

”Mä voisin lentää Joshin kanssa tänään”, tämä sanoi. ”Jos sopii.”

”Sopiihan se”, kuittasin takaisin. Istuin alas lattialle ja toivoin, että osaisin korjata tämän yhtä hyvin kuin osasin korjata alusten lentoratoja.

Viikko kului samaan malliin: yritin vältellä Linniä ja opiskella. Huomasin ajatusten ajelehtivan, sitä tapahtui ennen harvoin. Jouduin tukeutumaan erilaisiin taktiikoihin ja aikarajoihin: tunti opiskelua, kymmenen minuuttia taukoa, sitten lisää. Joskus syksyllä unohduin laskemaan tuntikausiksi ilman että huomasin ajankulua, siitä ei ollut nyt tietoakaan.

Päivän luentojen jälkeen ryntäsin takaisin Joshin huoneeseen. Lähestulkoon törmäsin asuntolan ovenkarmiin, enkä ollut paljoa Joshia parempi – tämä oli saapunut vain hetkeä minua aikaisemmin. Olimme eri valinnaiskursseilla, enkä ollut jäänyt odottamaan koulun aulaan. Puuskuttaen ja pyyhkien otsaltaan hikeä Josh kiskoi reppua selästään samalla, kun hypin portaita ylös kaksi askelmaa kerrallaan.

”No? Saivatko ne selville jotain?” kysyin.

”Odota nyt vähän!”

Työnsin Joshin huoneen oven auki heti kun kuulin lukon naksahtavan, istuin lattialle ja nojasin sänkyyn. Saatuaan oven takaisin kiinni ja lukkoon Josh noudatti esimerkkiäni.

Josh otti älylaitteensa esiin ja heijasti kuvaa seinälle. Näin viesti-ikkunan kunnolla ensimmäistä kertaa; ruutu oli tehty virtaviivaseksi, ikkunoissa ja palkeissa pinkit ja tummansiniset ohuet viivat. Fontti oli tummansininen, osa linkeistä kuvioitu vaaleanturkoosilla.

”Ei pinkkimusta?”

”Musta on hankala väri, se näkyy hämärässä huonosti, ja suoraan synkrolla se menee usein sekaisin. Tippuu pimeään eikä näy, ja joutuu kiinnittämään siihen erityistä huomiota.”

Joskus joistain älylaitteen ruuduista jäi synkronoidessa tausta pois ja sai mukaansa vain itse tekstin. Silloin musta oli hankala – joutui mielessään lisäämään mukaan myös taustan, jotta tekstin näki lukea päässään. Sama päti myös valkoiseen. Omassakaan älylaitteessani ei siksi ollut käytössä pelkkiä musta-valkoinen -väripareja. Viestieni tausta oli hailakanliila, tai äiti olisi kutsunut sitä kalpeaksi laventeliksi tai muuta kielellisesti hienompaa.

Tämä oli yksi harvoja asioita, jotka toimivat lähes kaikkien synkronoinnissa samalla tavalla. Olin vähän yllättynyt, että myös Joshilla, olisin odottanut tämän pystyvän kaappaamaan mieleensä jokaisen älylaitteen näkymän täydellisenä. Mukava olla joskus väärässä.

”Tiedän, mäkin tykkäisin mustasta muuten, mutta en älylaitteessa”, sanoin. ”Kiva nähdä sun laitteen ruutu. Löytyikö mitään?”

”Lähetin Tuurille sen Linnin oletetun isän kuvan suurennettuna niin isoksi kuin pystyin, siitä Säätiön ilmoituksen videotallenteesta. Se sanoi, että menee muutama päivä.”

”Joo…? Sanoit, että se vastasi jotain, siksi me juostiin tänne, eikä katsottu tätä luentotauolla. Älä panttaa.”

Josh virnuili. ”Entä jos on hauska pantata tärkeää tietoa? Tarvitaanko tähän megapaljastukseen taustamusiikkia? Vähän jotain rummunpärinää?”

”Älä viitsi.”

”Okei, joo. Lue itse.”

Nostin katseeni ylös seinälle, Josh projisoi koko viestin auki. Tuur oli tapansa mukaan kohtelias ja pahoitteli vastauksen kestoa, sekä pyysi lähettämään terveisiä Linnille ja Sigridille.

Itse kuvan henkilön etsiminen oli ollut yllättävän hankalaa. Verrattuna siihen, miten helposti Thean ex-ystävät olivat kaivelleet tämän Taivasopisto-kierroksen numero yksi, oletin Tuurin kontaktien avulla yhden tyypin etsimisen olevan vähintään yhtä helppoa. Ilmeisesti ei.

Teillä on näköjään aina tapana etsiä jotain vähän vähemmän sallittua. Tämä henkilö on poistettu suurimmista lähteistä, joista hakea – viralliset rekisterit, Koalition vierailijalistat, avaruusasemien skannerit, sitä rataa. Se on totta kai tarkoituksellista.

Etsimänne henkilö haluaa kadota, ja mielellään perinpohjaisesti. Sitä taustaa vasten on vähintäänkin erikoista, että hän näkyy videolla, joka lähetettiin koko maailmaan ja jota katsotaan uudestaan ja uudestaan miljoonia kertoja.

Ainoa uusi osuma henkilöstä videon lisäksi on yksittäinen kasvoprofiili, josta ei voi olla täysin varma (tarkkuus 85%, pyöristettynä), mutta mikäli se pitää paikkansa: teidän olisi paras päästä koulun laukaisualustalle joidenkin viikkojen päästä. Jos en ole väärässä, etsimänne mies on matkalla Maahan Koalition aluksilla, peitehenkilöllisyyksillä. Laskin mahdollisia reittejä, laitan ne liitteeksi.

Silmäilin viestin läpi uudelleen ja luin sen ajatuksella.

”Et kertonut Tuurille, että me etsitään Linnin isää?”

”En tietenkään. Ei kaikkia munia samaan koriin. Ja tarvitseeko Tuurin ylipäätään tietää se? Mitä Linn tuumaisi, jos tietäisi, että kerrottiin?” Josh katsoi minua kuin vähän pölvästiä, no, sosiaaliset jutut eivät tosiaan olleet erikoisalaani.

”Ei varmaan kovin hyvää… hetkinen. Tarkoituksellinen katoaminen?”

”Todennäköinen sellainen. Mutta se ei selitä Säätiön pätkässä esiintymistä. Selittää kyllä sen, miksi viestit Linnin suuntaan ovat olleet pelkkiä lyhyitä tekstipohjaisia viestejä. Niitä voi lähettää suojaamattomista verkoista, usean salauksen takaa, eikä niitä ehkä tutkita verkon valvonnan puolesta niin herkästi. Ketään ei kiinnosta yksi ’ok’ siellä täällä.”

”Mikään tässä ei kerro, onko Linnin isä oikeasti Säätiössä vai ei. Se saattoi olla siellä tilaisuudessa vakoilemassa Säätiötä. Tai se ei ollutkaan Linnin isä, vaan joku ihan muu. Tai mitä tahansa.”

”Juurikin noin”, Josh sanoi. ”Ei tästä voi varmuudella sanoa muuta, kuin että oletettu Linnin isä on tehnyt kovasti töitä kadotakseen virallisesta yhteiskunnasta ja sen seurantajärjestelmistä. Linn saattaa tietääkin sen, eri asia kertooko meille.”

”Mutta meidän on pakko ottaa se riski, että tarkistetaan noi Tuurin lähettämät reitit, mennään laukaisualustalle, kun nuo laskelmiin sopivat delfiinit saapuvat. Jos halutaan edistyä ollenkaan.”

”Onneksi sun taito lukkojen kanssa tulee koko ajan paremmaksi ja paremmaksi, päästään helposti sinne hiippaillen taas. Ihan kuten jouluna.”

Nostin käteni rinnalle ja otin toivoakseni itsetyytyväisen ilmeen. ”En käy niissä kryptologian ja viestisalauksen luennoilla ihan huvikseen.”

”Miksi mä edes lukitsen mun asuntolahuoneen oven enää?”

”Muiden rosvojen takia, totta kai. Tämä rosvo ei ole onneksi kiinnostunut sun bändipaidoista.” Tökkäsin sormellani Joshia rintaan.

”Hei! Tänään mulla on päällä tällainen, jonka sai ainoastaan, jos tilasi ensimmäisen viidensadan joukossa levyn juhlapainoksen ja oli ostanut kaikki edelliset levyt.”

”Eikö sun kaikki paidat ole suunnilleen samaa harvinaisuusluokkaa?”

”No joo, kannoin tänne koululle mukaan vain parhaimmat ja tärkemmät, loput on vanhempien kämpillä jossain.” Josh kohautti olkiaan. ”Toivottavasti ovat säästäneet ne, vannotin niitä kyllä.”

Edellinen lukuSeuraava luku