Ovi kävi käytävään, Linn astui isänsä kanssa ulos. Olin sillä aikaa tehnyt koulun sisällä oleville kameroille mitä voin – oletin, että Linnin isä ei edelleenkään halunnut jättää itsestään jälkiä minnekään vaan kadota virallisesta maailmasta kokonaan.

En ollut sittenkään uskaltanut mennä kirjastoon vaan jäin käytävään seisoskelemaan ja toivoakseni vaikuttamaan siltä, että kulutin aikaa muuten vain tai odotin jotakuta. Teeskentely oli päivän seikkailussa hankalinta tähän asti, varsinkin, koska polviani ja kämmeniäni kirvelsi edelleen. Toisessa jalassakin tuntui vähän kummalliselta. Kunnon taisteluvammoja.

Linn ja isänsä hymyilivät aavistuksenomaisesti. Ei sitä Linnin täyttä, muille suunnattua maailmaasyleilevää täydellistä mainoshymyä, mutta ehkä jotain piirun verran aidompaa ja todellisempaa.

”Miten meni?”

”Hyvin. Isä kaivannee vähän apua meiltä. Tai samoja juttuja me tässä tutkitaan. Säätiön aikeita, yritetään tehdä avaruudesta se oikea utopia. Tai jotain.” Linn kohautti harteitaan, mutta hymyili edelleen.

”Olen teoriassa aivan liian vanha utopistisiin haaveisiin, ehkä siksi olin aina huono poliitikko”, Linnin isä sanoi.

”Koskaan ei pidä lakata yrittämästä”, väitin ja tarkistin älylaitteeni noin sadannen kerran. Viimein viesti Joshilta. Helpotus valui olkapäideni yli ja lakkasin jännittämättä jokaista ylävartalon lihasta.

”Ne kuvausjutut on ilmeisesti saatu pakettiin, Josh sanoi tulevansa puutarhaan, sinne huvimajan tienoille. Lähdetäänkö?” kysyin, mahdollisimman tavanomaiseen sävyyn.

”Joo, ei ole hyvä pyöriä täällä koululla yhtään sen pidempään”, Linn vastasi.

Jätin kävellessämme pienen hajuraon Linniin ja tämän isään. Molemmat jatkoivat juttelua hiljaisella äänellä ruotsiksi, en olisi osannut sanoa siihen mitään sekaan. Keskustelu vaikutti koskevan Linnin äitiä ja pikkusiskoa. Nämä asuivat jossain kauempana, muistin Linnin puhuneen siitä. Göteborgissa, tunnistin sentään kaupungin nimen kun kuulin sen puheen seasta.

Ojensin Linnille hatun takaisin, kun astuimme koulun puutarhaan. Siellä oli yhtä rauhallista kuin muuallakin. Liikuttelin ja hieroin kipeää rannettani varovasti.

Lähestyessämme huvimajaa näin tutun seinään nojailevan hahmon, vaaleat hiukset auringossa loistaen.

”No, päädyitkö jokaiseen Taivasopiston mainosfilmiin?”

”En sentään. Jäin siihen uteliaana pyörimään, esitin olevani kiinnostunut äänitekniikasta.” Josh hymyili ja näytti vahingoittumattomalta, toisin kuin minä.

”Etkö muka ole?”

”Joo, jossain määrin. Sä olet kolhuilla.”

”Roiskuu kun rapataan.”

Linnin isä ojensi kätensä Joshille, viralliseen sävyyn.

”Mats Westerlund”, tämä sanoi ja puristi Joshin kättä tottuneen varmasti. Poliitikkona pääsi varmaan hiomaan kättelyään täydellisyyteen asti.

”Joshua Niva. Mulle ei ole väliä sanooko etunimen J:n millä tyylillä. Emmerie laittoikin viestiä, että ollaan nyt kaikki rikoskumppaneita.”

”Sen ’rikos’-sanan jättäisin mielellään pois, mutta kyllä. Kerron, jos saan Säätiöstä selville jotain”, Linnin isä vastasi vakavaan sävyyn.

”Ja me kerrotaan, jos Säätiön puheenjohtaja ottaa meihin yhteyttä. Sellainen vihje on ollut ilmassa”, sanoin.

”Oho”, Linnin isä sanoi. ”Jopas jotain. Olkaa sitten varovaisia. Säätiö on onnistunut pitämään korkeimman johtonsa salassa, osa epäilee, että isot Koalition johtohahmot ovat oikeasti Säätiön takana.”

”Kuulostaa salaliittoteorialta”, Josh tuumasi.

”Mikäpä nykyään ei”, Linn väitti ja taisi olla täysin oikeassa.

Linn veti isäänsä käsivarresta kohti koulun portin suuntaa.

”Mennään, joku voi tulla milloin vain, sun ei ole järkevää pyöriä täällä.”

”Juu. Olen vanhan tutun luona yötä. Tule ihmeessä mukaan, haluavat nähdä, miten olet kasvanut. Olet viimeksi nähnyt Ulfin ehkä alle kymmenvuotiaana. Tykkäsit silloin leikkiä eläinlääkäriä, pelastaa kaikki pehmolelut.”

Virnistin Linnin venähtäneelle ilmeelle, vanhemmat taisivat olla yhtä vaivaannuttavia ja noloja aivan kaikille ja kaikkialla.

Kävellessämme kohti asuntolaa jäin hetkeksi ajatuksiini. Olin taas viimein Joshin kanssa kahden, voisimme päivittää toisillemme päivän yksityiskohdat heti, kun olisimme varmasti rauhassa. Joshin huoneesta oli tullut lähes kuin vakiintuneen salaseuran kokoontumispaikka. Ehkä kaipaisin sitä, kun pääsisimme taas avaruuteen – tai löytäisimme toisen paikan juonimistukikohdaksemme.

”Linnin isä voi olla ihan hyödyllinen tuttavuus”, aloitin.

”Mukavaa, että se ratkesi helposti. Kukaan ei ollutkaan pahis.”

”Liiankin helposti. Vaikka sainkin naarmuja”, sanoin ja tarkastelin kämmeniäni.

Asuntolan ovi aukesi yhdellä vilkaisulla, Josh ja minä nauroimme ääneen.

”Kun nähtiin se delfiini, olisin tehnyt melkein mitä vain, että olisin saanut lähteä sen kyydissä”, tunnustin.

Josh nyökkäsi. ”Syksyllä sitten vasta.”

”Mä en kestä tätä kesää täällä, Maassa. Kaikki täällä on tylsää. Tavallisia juttuja, pieniä seikkailuja joissa suurin riski on se, että voi saada kädet naarmuille. Mut on tarkoitettu johonkin suurempaan. Suurempaan kuin kavereiden perheongelmien ratkominen. Mä haluan pelastaa koko Koalition itseltään. Vähintään.” Harpoin taas portaita kaksi kerrallaan, se oli vähän kuin peli. Riski sotkeentua omiin jalkoihinsa oli erittäin suuri.

”Sun mietteet kuulostaa aika erilaiselta kuin vielä puoli vuotta sitten.”

”Joo, mä kuulostan sulta.”

Pääsimme portaat ylös, Josh reitti reppumme sängylleen ja haroi hiuksiaan, virnistäen leveästi.

”Hyvä, että mun parhaat puolet tarttuu.”

Tämä vaikutti muistavan jotain ja kääntyi katsomaan minua kasvoillaan ilme, josta tiesi jo Joshin suunnittelevan jotain.

”Meidän pitää tehdä kesällä jotain tarpeeksi jännää, jotta sun aika kuluu nopeasti. Siis muutakin, kuin että hautaudut sun peliluolaan, siis anteeksi huoneeseen, ja pelaat siellä verhot kiinni koko kesän.”

”Kieltämättä se vaihtoehto kävi mielessä. Mä en laita niukkoja bikinejä sun haikailemalle rantareissulle. Rintojen esittely on enemmän Linnin alaa.”

”Voidaan tehdä se uintireissukin. Mulla oli mielessä jotain muuta.”

”Mitä muuta?”

”Sun syntymäpäivä on kesällä, eikö olekin?”

”Joo. Elokuun 27. Miten niin?” Olin kyllä kertonut sen joskus, tapanani ei ollut viettää synttärijuhlia tai pahemmin korostaa päivää muutenkaan. Vanhemmat ostivat aina jotain, yleensä jotain käytännöllistä ja tylsää. Edellisenä vuonna olin saanut koulurepun, aivan kuin olisin edelleen seitsemänvuotias. Ainakin se oli yksinkertaisen musta eikä koristeltu vaaleanpunaisin ponein tai jotain vastaavaa.

Olimme viettäneet Joshin synttäreitä tammikuussa pienimuotoisesti, maitovalaan hytissä. En ollut oikein osannut hankkia mitään, olin lopulta tyytynyt ostamaan kuunteluoikeutta johonkin todella hämärään palveluun, josta löytyi indiemusiikkia – sellaista, mitä ei välttämättä oltu julkaistu missään muualla. Onneksi Joshilla ei ollut vielä ollut jäsenyyttä, olin sentään urkkinut sen etukäteen.

”Eiköhän mun pidä järjestää sulle jotain. Lahja ainakin. Sehän on suorastaan parisuhdevelvollisuus”, Josh ilmoitti.

”Siihen on aikaa kuukausikaupalla. Ei mitään yllätysjuhlia, ok? Juoksen karkuun, jos yrität.”

Josh nauroi.

”Tämän verran osasin päätellä susta ihan itse. Ei yllätysjuhlia. Tavaran ostaminen lahjaksi on sekin vähän hassua meidän urasuunnitelmat huomioon ottaen.”

”En ala raahata koriste-esineitä avaruusalukseen. Pelejäkään ei voi oikein pelata siellä. Pilottipuvun kanssa ei saa pitää koruja. Sulla on aika vähän vaihtoehtoja, paitsi keksiä jotain tosi älytöntä.”

”Mä olen hyvä älyttömässä.”

”Joo, tiedän.”

Josh nappasi kiinni kädestäni ja pysäytti meidät melkein täsmälleen keskelle pientä asuntolahuonetta.

”Mietitääs tätä itse asiassa tarkemmin.”

”No mitä? Benjihyppy tai joku muu todella älytön ja rämäpäinen tempaus on myös kiellettyjen lahjojen listalla. Samoin kaikki julkiset romanttiset ällötykset.”

Julkiset siirappiset pelleilyt olivat jotain, mihin en halunnut ottaa osaa, sellaisella ei ollut mitään tekemistä kivan lahjan kanssa. Pikemminkin psykologisen kauhun kanssa.

”En nolaa sua julkisesti, ei hätää.”

”Huh, sentään.”

”Entäs romanttiset höpöilyt kahdestaan? Runonlausuntaa? Laulan jonkun biisin?”

”Ei. Kuulostaa vaivaannuttavalta. Riität mulle ihan noin, en mä ymmärrä musiikista tarpeeksi muutenkaan. Runot mä yhdistän äitiin.”

”Okei, jotain visuaalista sitten.”

Ajatukseni heittivät minut melkoiselle kierrelinjalle sivuun normaaleista lahjaideoista ja söpöistä pariskunta-aktiviteeteista. Aiemmin mieleni oli tarjonnut minulle lähinnä Joshia jonkin ruusupuskan kanssa, huoneeni ovella, koulupuvussaan, laulamassa ’paljon onnea vaan’. Nyt sain Joshia huomattavasti vähemmissä vaatteissa. Kiitos, aivot.

”Öö… no, miksei.” Katselin taas jonnekin mahdollisimman kauas, horisonttiin ja kaupungin taloihin puutarhan takana, ikkunasta ulos.

”Jos mä käärin itteni sulle lahjanauhaan? Pelkästään lahjanauhaan?” Josh oli osannut lukea kasvonilmettäni oikein.

Yritin nauraa kevyesti, mutta se ei oikein onnistunut.

”Ei sekään ole ihan mun juttu…”

Sain vastaani katseen, joka tutkiskeli ilmettäni oikein antaumuksella. Olin paljastunut. Saisin jotain todella älytöntä. Kunhan ei kermavaahtoa, suklaakastiketta ja mansikoita, sen siivoaminen menisi vaikeaksi. Vaikka sydämien piirtäminen Joshin rintakehälle voisi ollakin ihan mielenkiintoista.

”Mutta oon jo lähempänä.”

”Ööää… no, keksi jotain.”

”… Se kaulapanta? Eikä mitään muuta.”

Vajosin alas kyykkyyn, Josh tarkkaili minua edelleen lähes metodologisella mielenkiinnolla. Yritin piiloutua hiusteni alle. En ollut varma, oliko mielikuvitukseni tarjoama uusin Josh-kuvasto enää aivojeni tuottamaa. Materiaalin oli pakko tulla jostain aivorungosta tai vastaavasta alkukantaisesta paikasta, sisällöstä päätellen.

”Joo, todellakin se kaulapanta. Hyvä reaktio, mä arvasin, että se voisi innostaa sua. Mä laitan sulle ohjeet älylaitteeseen, mitä me tehdään sun synttäripäivänä.”

Tuijottelin otsatukkani alta, huoneessa tuntui olevan vielä muutama lämpöaste kuumempaa kuin minuutti sitten. Sanat pyörivät kielen päällä, yritin saada ne ulos. Kuvittelin, että uskalsin jo sanoa Joshille mitä vain. Aina saattoi yllättyä uudestaan. Yllättää itsensäkin.

”Pitääkö mun odottaa niin kauan?”

Josh istui lattialle kyykkyyn eteeni ja nauroi, ääni helisi ja kaikui. Tykkäsin Joshin oikeasta naurusta todella, se oli parhaita ääniä koko maailmassa. Jokin sisälläni helisi aina naurun mukana, en voinut estää omaa virnettäni.

”Onpa sulla kiire. Ei välttämättä tarvitse odottaa. Sun pitää vain käskeä mua.” Sama matala äänensävy ja tutkiskeleva ilme, äkkiä oli taas hyvin, hyvin vaikeaa katsoa Joshia silmiin päinkään.

”Ai niinkö se toimii?” piipitin.

”Suunnilleen. Voin mä polvilleenkin mennä, jos se auttaa tunnelmaan pääsemisessä.”

Aivoni kävivät ylikierroksilla, yritin löytää ajatuksissani rullaavasta monimutkaisesta sosiaalisten taitojen valikkopuusta oikean vaihtoehdon, kun jokin häiritsi muutenkin täysin kuormitettua pääparkaani. Ärsyttävää tilutusta. Se ei ollut ääni, mutta kuulin sen silti.

”Mun älylaite. Se soi. Koalitio.”

”Siihen pitää varmaan vastata”, Josh sanoi, täysin eri äänensävyllä kuin joitain sekunteja sitten, asiallisella ja tavallisella. Haparoin laitteen esiin. ID viittasi Koalitioon, mutta en tuntenut sitä ennalta, ei Khadi eikä Heike ainakaan. Heilautin kuvan seinälle ja toivoin parasta.

”No sehän oli yllätys”, Josh kuittasi ja nousi ylös. ”Teidän pitää nyt hieman selittää.”

Edellinen luku