Delfiini saapui Maan kiertoradan avaruusasemalle pienen töytäisyn saattelemana. Tavallinen matkustaja ei olisi ehkä huomannut koko juttua, mutta minä kiinnitin jatkuvaa ja keskeytymätöntä huomiota siihen, miten tämän reissun mysteeripilotti alustaan oikein käsitteli. Kyttääjä mikä kyttääjä, mutta avaruusalukset olivat kerta kaikkiaan se yksi asia, joka sai aina jakamattoman huomioni.

Tammikuun vastaavalla matkalla olin ollut liian tohkeissani oikeastaan edes katsomaan ympärilleni. Nyt kerätessäni minun ja Joshin vähäiset matkatavarat takaisin syliimme ja heittäessäni repun selkään, keskityin huvikseni katsomaan myös muita ihmisiä.

Suurin osa matkustajista oli nuoria. Hannan lisäksi tunnistin Taivasopistolta useammat kasvot. Osa oli tietysti minulle täysin tuntemattomia, varmasti jotain muuta alusten henkilökuntaa kuin pilotteja. Kahdella ohi kiiruhtavalla tyypillä oli jo pilottipuku päällä, hieman kaihoisasti katsoin toisen hihamerkintää – siipipari, jota minun pitäisi odottaa vielä kaksi pitkää vuotta.

Delfiinin sisätilojen tasaisen kirkas valkoinen valo oli erilaista kuin auringon. Tottuisin siihen taas, samoin kuin kaikkialla taustalla kuuluvaan hurinaan. Tämä ympäristö oli minun kotini nyt.

”Menoksi”, Josh tuumasi ja nappasi kiinni kädestäni. Kävelimme pitkin valoisaa käytävää muun rennosti rupattelevan matkustajaporukan perässä. Meillä ei ollut kiire minnekään, ei tarvinnut yrittää kiilata porukan kärkeen.

Saavuimme delfiinin rahtitilan kautta avaruusaseman hangaariin. Koska tämä asema oli yksi tärkeistä liikenteen solmukohdista toisaalle Aurinkokuntaan, Koalitio oli hieman innostunut esillepanossa. Hangaarin sivuilla ja katossa kulki ikkunaraita, josta näki ulos. Mustaa taivasta vasten piirtyi niin kirkas viipale Maapallon sinistä, vihreää ja valkoista, että sitä oli suorastaan vaikea katsoa suoraan.

Epäilin, että kyseessä ei ollut kuitenkaan oikea ikkuna vaan iso näyttö, jolle heijastettiin reaaliaikaista kuvaa. Väliäkö tuolla, efekti oli joka tapauksessa hieno.

Jopa Josh pysähtyi hetkeksi katsomaan sitä, mietteliään näköisenä. Hiukset olivat jo nutturalla, Josh oli siirtänyt lyhyen lennon aikana tukkansa avaruusmoodiin.

”Maapallo ei ole täältä kauempaa yhtään pahan näköinen.”

”Ei”, sanoin ja yritin välttää tietynlaista sentimentaalista liikutusta, jonka tilanne sai aikaan. Hitto vie, olin taas avaruudessa!

Josh puristi kättäni ja hymyili tavalla, joka sai minut räpyttelemään silmiäni todella aktiivisesti.

Olimme tukipalkin takana, sopivasti sivussa ihmisvirrasta ja samalla katseiltakin. Josh siirsi hiuksia kasvoiltani, kasvot loistaen.

”Älä huoli. Ei se Säätiö meitä saa. Hoidetaan asiat kuntoon, ollaan ihmisiksi, tehdään tätä avaruushommaa kunnes kyllästytään ja ostetaan jostain joku kiva kämppä. Vanhennutaan ja neuvotaan nuorempia. Vaikka sä et kyllä ehkä kyllästy tähän koskaan.”

”Hetkinen, oliko toi jonkinlainen lupaus? Tai jotain muuta? Tulevaisuudensuunnitelma, sulta?” Virnistin takaisin, todennäköisesti vinosti. Hei, joillain ilmeillä on taipumus tarttua.

”Sinnepäin”, Josh sanoi ja meni vähän hämilleen, katsoen alaspäin. Hymy pysyi.

”Joskus sitten.”

”Ei taida olla ketään muuta, jonka kanssa mieluummin olisin tässä liemessä. Ei haittaisi, vaikka lentäisin sun kanssa mitä Koalition rähjäpurkkia”, Josh jatkoi. Tämä oli oudon tunnustuksellisellta tuulella.

Minäkin hymyilin edelleen, nyt koko naaman leveydeltä. Se sai kasvojen lihakset tuntumaan ääriasentoihin venytetyiltä, vaikka teinkin sitä nykyään useammin kuin joitain kuukausia takaperin. Josh näytti iloiselta, kasvonilmeessä ei ollut mitään ylimääräistä, ei kerrosta esittämistä, se oli vain Josh. Koin pikaisen välähdyksen jostain kummasta tunteesta, teki mieli omistaa koko poika, pitää huoli siitä ilmeestä, tai ehkä muuttaa sitä toiseen suuntaan.

Nojasin lähemmäs. Eihän meillä mikään kiire ollut, ja lisäksi tilanne oli siihen varsin sopiva. Kenties avaruus sai minut aina seikkailunhaluiseksi, mutta pikainen pussailu ei saisi meitä myöhästymään mistään. Sitä paitsi Josh itse oli kuluttanut lentomatkan alkuosan aivan samanlaiseen muhinointiin. Kosto on suloinen.

Josh yritti välttää kolauttamasta päätään palkkia varten ja meni vähän kyyryyn, työnsin vasemman jalkani määrätietoisesti edemmäs, jotta sain pojan pysymään paikallaan. Reiteni osui suoraan haaroväliin.

”Nhh…”

Olisin nauranut ääneen, ellei suullani olisi ollut jotain ihan muuta tehtävää. Toinen käteni etsiytyi lopulta Joshin hiuksiin, keräsin kouraani pörröisiä irtohiuksia. Tiesin Joshin punastuvan, vaikka en mitenkään voinut nähdä sitä. Tällaisella toiminnalla oli yleensä se vaikutus.

”Pakkasin kaikenlaista, mutta en mitään sellaista, mitä voisi hyödyntää… näissä jutuissa. Tuli painoraja vastaan”, Josh sanoi, yrittäen irtautua, muka-rimpuillen. Pää kääntyi ja halusin ottaa kiinni leuasta, kunnes saisin ulos lisää pieniä ääniä, mutta käteni olivat käytössä muualla.

”Ihan ymmärrettävää, en laita sinua tuomiolle.” Äänessäni oli taas se outo sointi, melodinen ja kirkas.

”Rangaistus tästä tekemästäni laiminlyönnistä voisi kyllä kiinnostaa”, Josh ilmoitti takaisin, posket selvästi punehtuneina. Arvasin. Tunsin omienkin poskieni hohkaavan, en ollut sen parempi.

Varsinkin kun Josh osasi ehdottaa varsin mielenkiintoisia vaihtoehtoja tulevaisuuden vastaavaan puuhaan. Sain mielikuvitukseeni nopeita kuvia Joshista. Yksikään niistä ei ollut millään tavalla painokelpoinen.

Vähän raollaan oleva suu, punaiset kasvot, hiestä kiiltelevä otsa, ja mielellään juuri ja juuri kuultavissa olevaa uikutusta, pyytämässä jotain, ehkä toistamassa nimeäni, jokaisen huohotuksen välissä. Kiemurtelua, sävähdys kun nipistäisin tai kutittaisin. En tiennyt, mistä tämän materiaalin inspiraatio tuli, mutta en aikonut reklamoida päänsisäisesti lähteelle.

Yritin änkyttää jotakin epäkoherenttia vaihtaakseni aihetta, vaikka itsehän olin tietysti syypää siihen, että koko juttu oli luisunut tähän suuntaan. Keskustelua olisi kuitenkin parempi jatkaa jossain muualla. Vaikkapa hytissä, omassa rauhassa. Aivorunkoni tuotti yhä jännittävää ja riskialtista Josh-kuvastoa, jonka varastoin tällä kertaa talteen, myöhemmin hyödynnettäväksi. Sitä saa, mitä tilaa.

Se panta ei kyllä olisi painanut matkatavaroissa kovin paljon. Josh olisi ihan hyvin voinut pakata sen, ja olisimme käyttäneet vaikka yhteistä hammastahnaa. Hölmö Josh. Tai ehkä se oli taktikointia, joku kummallinen yritys saada minut kokeelliselle tuulelle. Piti ottaa selvää.

”Ehkä mennään, että löydetään se tapaamispaikka ajoissa”, Josh totesi.

Päätin palata järkevään todellisuuteen ja kuvitella kasvoilleni kylmää vettä. Se toimi, ainakin osittain.

Lähdimme kävelemään opasteiden mukaan. Lattiaan oli piirretty nuolia, merkitsemään kulkusuuntia. Niillä oli värikooditkin, jotta asemalla oli helppo siirtyä ja ihmismassat kulkisivat ahtaanpuoleisissa käytävissä mahdollisimman optimoidusti.

Tätä asemaa ei ollut tarkoitettu asumiseen, se oli vain rahdin sekä ihmisten siirtopiste sekä tankkausasema. Poltto- ja ajoaine valmistettiin suureksi osaksi avaruudessa, koska sen rahtaaminen Maan painovoimakentästä ylös kiertoradalle olisi vaatinut niin paljon resursseja, että ideassa ei ollut mitään järkeä. Totta kai niin oli tehty rakettien aikaan, mutta nykyään oli hienostuneempiakin ratkaisuja.

Muut delfiinin matkustajat olivat jo kaikonneet, käytävässä pois hangaarista oli rauhallista. Reitti kaartui jonkin verran, olimme jollakin aseman sisemmällä kehällä. Myös hangaari oli oikeastaan yksi iso, pitkä ympyräkaari koko aseman ympäri.

Josh selasi älylaitteestaan jotain, tunnistin sen kauas tuijottavasta ilmeestä. Todennäköisimmin tällä oli auki aseman pohjapiirustus tai kartta.

”Kohta”, Josh tuumasi. Edessä näkyi solmukohta tai levennys. Kattoon ja seinälle oli istutettu viherkasveja, joiden alla oli kiinteä, puolikaaren muotoinen vaalea penkki. Yllä komeili iso ’B5-a’-kyltti, joka osoitti meidän olevan oikeassa paikassa.

Penkillä istui hopeahiuksinen henkilö. Hetken verran ajattelin järjettömästi, että katsoin Joshia. Tämä seisoi kuitenkin vieressäni. Sitä paitsi penkin henkilöllä oli silmälappu, harmaa pilottipuku ja labratakki. Josh piti kaikenlaisia hölmöjä vaatteita, mutta ihan täydeksi tiedemiesmerirosvoksi tämäkään ei ollut ryhtynyt.

Istuja nousi ylös ja hämmennykseni ei helpottunut ollenkaan, katsoin Joshin lyhyempää tyttöversiota. Tai ehkä Josh oli tämän poikaversio. Piirteissä oli niin paljon samaa, etten osannut päättää, oliko Joshin ulkonäkö lopulta aika feminiininen vai tämän tyypin – todennäköisesti tytön – poikamainen. Leuka oli ainakin täsmälleen samanlainen, samoin silmien muoto ja nenä.

”Tervetuloa ja meillä on ilo ottaa vastaan kaukaa matkanneet ja odotetut vieraat. Olemme vartoneet ajan rajalla, olevaisen reunalla, mielen sopukoissa siitä asti, kun ennusmerkki välitettiin meille!” Hopeahiuksinen tyyppi elehti suureellisesti toisella kädellään suuntaamme, toinen käsi kosketti silmälappua.

”Moi Laksu”, Josh sanoi. ”Emmerie, tässä on mun isosisko Lakshmi. Laksu, tässä on mun tyttöystävä Emmerie.”

Joshin ääni oli lakoninen ja kyllästynyt.

”Olemme otetut, että tämä kunnia meille suodaan, kun nämä matkustajat ohjataan kohti Kosmista Valoa. Oletteko jo ottaneet osaa riittiin, tulleet mukaan piiriin, vieneet sen loppuun, minkä Kosminen Silmä on tuonut olevaksi?”

”Ööö…” vastasin. Ainakin Joshin isosisko oli jättänyt ’tyttöystävä’-sanan täysin huomiotta. Muusta en sitten ymmärtänytkään yhtään mitään.

”Laksu, yritä edes”, Josh sanoi.

”Hauska tavata”, Lakshmi sanoi, alistuneen oloisesti.

”Tämäkö on se salainen koalitiohomma, jossa olet ollut mukana viime vuodet?” Josh jatkoi.

”Shht! Ei niin lujaa. Seinillä korvat, Kosminen Sil-”

Josh tuijotti Lakshmia täysin ilmeettömästi, tämä huokaisi uudelleen, tällä kertaa todella syvään ja riiputti päätään alas.

”Olin alun perin eri projektissa, mutta osaa sen tuloksista voitiin käyttää tässä uudessa, joten sain sisäisen siirron. Salaisia hommia molemmat. Mitä teille on kerrottu?”

”Ei oikein mitään. Mikä kosminen silmä?” kysyin.

Katsoin varmaan niin silmät ymmyrkäisinä Joshiin, että tämä huokaisi – eri tavalla kuin Lakshmi, panin merkille – ja koki parhaaksi selittää.

”Silmälappu on Laksun lippa. En tiedä miten se hyväksyttiin, yleensähän ohje on, että silmiä ei saisi peittää millään, mistä ei näe läpi. Mutta Laksu pääsee läpi kaikista Koalition testeistä ja esteistä kuin ne olisivat ala-asteen matikan harjoitustehtävät. Myös niistä psykologisista.”

”Kosminen Silmä pitää huolta heistä, jotka ovat tehneet sopimuksen sen kanssa”, Lakshmi sanoi. ”Ja toki antaa voimat, jollaisia tavallisille kuolevaisille ei suoda. Se on sekä kirous että siunaus.”

Lakshmi nosti käden teatraalisesti silmälapulleen ja teki toisella kädellään pyyhkivän eleen.

”Mutta Kosminen Silmä antaa myös avatarinsa iloita siitä, että sen nöyrän palvelijan tavalliseen ihmisen kuoreen lukittu sielu tapaa veljensä pitkästä aikaa. Meillä on yksityiskyyti, tähän suuntaan.”

Josh kohautti olkapäitä suuntaani, kohensin reppuni hihnoja.

Lähdimme Lakshmin perään, uteliaisuuteni alkoi kasvaa. Siirryimme selvästi aseman yleisessä käytössä olevalta alueelta kohti siipeä tai pikemminkin sektoria, joka oli varattu Koalition vähemmän julkisia tehtäviä varten. Täällä ei ollut hienoja ikkunoita, eikä nuolia lattiassa. Seinät olivat koruttoman valkoiset.

Käytävä kaartui hiljalleen, Lakshmi pysähtyi äkisti paikalleen. Melkein törmäsin tämän selkään. Labratakki heilahti.

Vieressä oli huomaamaton ovi hangaariin, Lakshmi avasi sen omalla pilottiluvallaan. Huomasin tämänkin käsivarressa labratakin hihasta pilkottavat kaksi siipeä ja huokaisin. Juu, vielä joskus. Kaksi vuotta on ihmisen elämässä todella lyhyt aika, yritin muistuttaa itseäni.

Josh katseli uteliaasti ympärilleen. Hangaarissa oli delfiini, selkeästi odottamassa meitä. Tämä delfiini oli tehty vain avaruudessa käytettäväksi, joten se oli aavistuksen eri muotoinen kuin ilmakehässä lentämiseen tarkoitetut mallit. Vähemmän kuvauksellisen muotoinen, enemmänkin kulmikas härveli.

Eriskummallisinta tässä päivässä oli saada lähestulkoon yksityiskyyti delfiinillä, Lakshmin tapaaminenkin huomioon ottaen. Kääntelin päätäni, missään ei näkynyt muita matkustajia.

”Mekö vain?” kysyin hiljaisella äänellä.

”Vain me ja alati valvova Kosminen Silmä.”

Josh nosti kätensä otsalleen ja näytti kärsivältä. Olikohan Lakshmi vetänyt tätä juttuaan jo silloin, kun tämä asui vielä kotona?

Koalitio ei harrastunut turhia huvilentoja. Jotta matkastamme otettiin hyöty irti, vähintään tavara liikkui edestakaisin. Huomasin aluksen viereillä purettua rahtia, matkalla Maahan päin. Suurin osa vaikutti olevan tutkimusnäytteitä ja korjattavia mekaanisia osia. Ilmeisesti matkanpäämme ei voinut olla mikään iso avaruusasema tai vastaava, niillä olisi ollut välineet ja laitteet korjata melkein mitä vain itsekin.

Lastattavana oli myös iso määrä rahtia: kontteja ja säiliöitä riitti – päättelin, että määränpäämme tarvitsi säännöllisiä ruokatoimituksia eikä ollut sellainen paikka, jossa ruoka voitiin kasvattaa alusta asti itse.

Lakshmi viittoi meitä peremmälle delfiiniin, lastausta valvovien Koalition työntekijöiden ohi. Katsoin kiinnostuneena taas yhtä himmeää vaaleaa käytävää. Sisätilat olivat pienet, suurinta osaa delfiineistä ei ollut tarkoitettu yöpymiseen tai pidempään oleskeluun.

Ohjaamo sijaitsi samassa paikassa kuin aina, keskellä alusta. Lakshmi lähes työnsi meidät sisään, ovi sulkeutui takana tutulla sihinällä. Näytöt olivat vielä pimeinä, joten tila oli varsin tumma. Suljin silmät ja hymyilin. Viimein takaisin jonkin avaruusaluksen ohjaamossa. Oli kuin olkapääni olisivat olleet suoremmassa, pääni kupli jotain, mitä oli vaikea paikallistaa. Teki mieli koskettaa kaikkea, mutta seisoin vain paikallani, imien avaruusaluksen tuoksutonta ilmaa.

”Ajattelin, että haluaisitte ehkä olla täällä ohjaamossa, kun mennään”, Lakshmi sanoi ja istuutui pilotin paikalle pienellä tömähdyksellä. Näytöt heräsivät eloon, niille piirtyi toisiinsa limittyvistä renkaista muodostuvan avaruusaseman sektori.

Suurimman osan näytöstä vei Maa – pyöreänä kaarena yli koko näytön, pyörteilevine pilvineen, matalat vesialueet kirkkaan turkoosin hohtavina. Jossain näkyi hieman ruskeaa, kellertävää, vihreää. Maan meret olivat täältä käsin tyyniä sinisiä kenttiä, joiden päällä kiersi vaaleaa hattarauntuvaa. Toisella puolella ilta muuttui yöksi, suurkaupunkien valot tuikkivat kultaisina hämähäkinverkkoina tummansinisen ja mustuvan hämärän keskellä. Iso pilvimassa venyi läpi mantereen kuin pumpulisella siveltimellä piirrettynä, säännönmukaisesti ja suoraan.

Matalalta kiertoradalta Maa oli valtavan iso, mutta tiesin, että se oli ainoastaan näkökulmakysymys. Jo Kuusta näki, miten pieni pallo planeettamme oli. Avaruus oli valtava ja Maa sen keskellä mitätön, pikkiriikkinen kivi, jota saisi etsimällä etsiä. Ja silti se oli ainoa paikka, jota ihmiskunta pystyi kutsumaan kodikseen.

Meidän pitäisi tehdä myös avaruudesta kotimme, tavalla tai toisella. Täältä kiertoradalta ei vain nähnyt ruohonjuuritasolle, kuten ei Koalitiokaan. Jossain tuolla alhaalla miljardit ihmiset elivät omaa elämäänsä, mutta se ei mitenkään välittynyt tänne asti, tähän Koalition kiertoradalta otettuun laajakuvaan.

Josh istuutui alas ohjaamon lattialle, seurasin esimerkkiä. Ohjaamoa ei ollut tarkoitettu ajanviettopaikaksi, minkä takia sinne ei rakennettu mitään vierasistuimia rohkaisemaan pilotin häiritsemistä. Oikeassa elämässä tietenkin monet palaverit ja neuvonpidot pidettiin juuri täällä.

Ajatukseni oli epäreiluhko ja vähän kyttäävänpuoleinen, mutta en voinut olla tarkkailematta Lakshmin lentämistä. Siinä ei ollut mitään vikaa, se oli tyylipuhdasta, selkeää ja erittäin loogista. Jokainen liike tuli suoritetuksi aivan kuten Koalition manuaalissa. Olin odottanut Lakshmin persoonan perusteella taiteellisempaa otetta touhuun.

”Kosminen Silmä on suosiollinen”, tämä sanoi. ”Perille ei mene kauan.”

Kaikesta oli pääteltävissä, että salainen määränpäämme sijaitsi edelleen Maan kiertoradalla, varsin korkealla sellaisella vain. Mitäänhän ei todella voinut pitää piilossa sielläkään, mutta asemaa voisi kutsua vaikka tylsästi joksikin viljelykoelaitokseksi tai vastaavaksi, piilottaen sen todellisen tarkoituksen.

Alusten testaaminen salassa olisi hankalampaa. Ehkä Koalitio oli kehittänyt keinon siihenkin, mutta epäilin sitä. Avaruusaluksen lämpöjälki näkyisi aina, salassa ei voinut lentää yhtään minnekään.

”Kosmisen suosion merkiksi teitä odottaa muitakin tuttuja kasvoja”, Lakshmi jatkoi.

Josh puoliksi makasi ohjaamon takaosassa lähellä ovea, se ei todellakaan ollut Koalition ohjesääntöjen mukaista. Eipä sitä tosin ollut täällä kukaan tarkkailemassakaan. Jossain vaiheessa tämä oli siirtänyt lippansa päähän – ilman siipiä tosin. Saattoi olla, että Josh ei halunnut antaa Lakshmille yhtään enempää ideoita lipan hassun ulkonäön suhteen. Siivet ja silmälappu olisikin melkoinen yhdistelmä

”Odotatko ongelmia?” kysyin.

”En varsinaisesti. Meidän ollessa paikalla niitä tuntuu kyllä syntyvän useammin kuin Laksu sanoo ’kosminen silmä’. Joten, ajattelin olla valmiina.”

”Tavallaan viisasta.”

”Toivotaan, että mä olen tällä kertaa meistä se ylivarautuja.”

Lakshmi päästi pienen äänen edestämme, sen oli kai tarkoitus kuvastaa närkästystä, mutta minulle se kuulosti enemmän tavalliselta yskäisyltä.

”Te olette melkoisia julkkiksia. Minä en vaikuttanut Kosmiseen Tasapainoon, jotta teidän olevaisuutenne saatiin mukaan tähän projektiin.”

”Joo, olen tähdännyt jo vuosia galaktisen pilotti-rocktähden uralle, hyvä että alkaa tulla tuloksia”, Josh kuittasi.

Nyt Lakshmi kääntyi ympäri niin, että huomasin katsovani silmälappua ja yhtä sinertävänvihreää silmää. Se ei ollut se kosminen versio.

”Jos Kosminen Silmä ei säätelisi tekemisiäni pyrkien ehdottomaan täydellisyyteen ja lopulliseen totuuteen, voisin olla sitä mieltä, että pikkuveljeni on kovin sarkastinen aivan turhaan.”

Josh päätyi tuhahtamaan, tällä oli jo mitta täynnä kosmista silmää.

”Kulkee suvussa”, kuittasin. ”Jonkinlainen omalaatuisuus.”

Määränpäämme suhteen olin oikeassa. Salainen asema ei näyttänyt delfiinin näytöillä ollenkaan salaiselta, vaan ihan tavalliselta pienehköltä tutkimusasemalta levitettyine aurinkopaneeleineen. Moduulit oli kytketty yhteen, arvioin, että sisälle mahtuisi asumaan korkeintaan viitisenkymmentä henkilöä. Aseman asuintila näytti aika pieneltä, siihen oli liitetty useampi varastokontin kaltainen tila, joiden arvasin olevan hangaareja alusten pitopaikoiksi.

Delfiinimme saapui aseman viereen, mutta ei lentänyt hangaareihin. Sen sijaan poistuisimme telakointiportin ja sillan kautta, kuten pienillä asemilla oli tapana. Lakshmi lensi hyvin ja täsmällisesti, hiljentäen niin, että kosketusta porttiin ei pystynyt edes huomaamaan.

Josh lähti lastitilan suuntaan, ilmeisesti varmistamaan, että portti oli tiivis. Lakshmi vilkaisi minua.

”Ehkä pilottipuku. Varmuuden vuoksi, jos portissa on häikkää. Kosminen Silmä on samaa mieltä.”

Nyökkäsin, poistuin itsekin ohjaamosta ja kiersin kohti matkustajille tarkoitettua tilaa. Koska aluksessa ei ollut ketään muuta, ryhdyin vaihtamaan vaatteita.

Tarkistin tietysti ensin kamerat ja pidin huolta, että ne eivät toimisi juuri nyt. En viitsinyt järjestää mitään esitystä, edes poikaystäväni erikoislaatuiselle isosiskolle.

Pilottipuvun kiskominen päälle oli sekä nostalgista että kummallista samaan aikaan. Ainakaan en ollut lihonut kesän aikana, ei tarvitsisi alkaa miettiä, mitä tehdä sille asialle – peliluolaani hautautumisesta huolimatta. En edes muistanut, milloin olisin viimeksi ostanut irtokarkkia. Nyt kun sitä ei ollut saatavilla, alkoi tietysti heti tehdä mieli.

Toivottavasti myös Koalition erittäin salaisilla avaruusasemilla oli nurkassa ylihintainen automaatti henkilöstön makeanhimon ja limpparijanon hetkiä varten. Sellaisen puuttuminen laskisi henkistä hyvinvointiani usealla prosenttiyksiköllä.

Kypärä löytyi sieltä mistä pitikin. Ne eivät olleet henkilökohtaisia kuten ohjaimet, vaan kypäriä oli aina mukana aluksilla. Sisällä oli muotovaahtoa, joka auttoi jonkin verran kokoerojen tasaamisessa. Oma pääni oli pienensorttinen, koska vaahto tuntui aina vähän laajentuvan, kun tungin kypärän päähän. Se ei ollenkaan auttanut muutenkin klaustrofobista tunnelmaa.

Koalitio ei ollut vielä keksinyt kypärämallia, joka olisi taittunut pieneen tilaan ja säilyttänyt tiiviytensä tositilanteissa sekä pompsahtanut takaisin oikeaan muotoon. Niinpä aluksilla ja muilla Koalition hallinnoimilla, vähintään keskivaarallisiksi luokiteltavilla alueilla kypärät olivat aina saatavissa turvaetäisyyden päässä, siitä huolimatta, että se aiheutti lisäpainoa ja välillä logistisia ongelmia kypärien palauttamisessa paikalleen.

Sama muotoilun ja älymateriaalin rajoite päti lippoihinkin. Lippansa ulkonäköä pystyi todellakin muuttamaan lähes miksi tahansa, mutta itse etuosa ja varsinainen aluksen käyttöliittymä, se osa, missä tekniikka majaili holonäyttöineen, välittimineen ja liittimineen pysyi aina paikallaan. Sen kohdan kokoa ei pystynyt muuttamaan, vaikka olisi ollut millainen synkronointinero.

Lakshmin silmälapussakin oli pään ja otsan yli kulkeva osuus, joka näytti mustalta paksulta kankaalta, aavistuksen koholla kaarevasti otsan yli kuin, no, lippa. Ohjaimen lempinimellä oli syynsä.

Poistumistie delfiinistä oli ahtaahko, jouduin kumartumaan. Onneksi putkessa oli hyvät kaiteet, sillä painovoiman suunnan muuttuminen hämmensi, varsinkin, koska en ennen ollut poistunut delfiinistä tällaista yhdyskäytävää pitkin. Ensin olimme delfiinin painovoimakentässä ja alas oli alas, sitten hetken ajan jouduin nojaamaan käsiin ja kaiteisiin, tunsin kelluvani ja seuraavaksi jalat lattiassa pitävä voima oli taas selkeästi alas, mutta eri tavalla kuin delfiinissä. En oikein osannut selittää eroa, tiesin sen silti.

Asema ei ollut pyörivää sorttia, mutta se oli niin pieni, että samanlainen keinopainovoimatekniikka kuin avaruusaluksilla tuli kysymykseen. Paikka oli vanhanaikainen, moduuliasemat olivat jo vähän vanhentunutta tekniikkaa.

Putkesta päästyäni löysin itseni kirkkaasta tilasta, räpyttelin silmiäni. Lakshmi tulisi, kunhan olisi saanut delfiinin järjestelmät ajettua alas ja lukittua ohjaamon.

Pienessä käytävätilassa minua odotti myös pilottipukuunsa vaihtanut Josh. Mustapinkkiä olikin ollut ikävä, niin kummallista kuin se olikin. Josh hymyili suuntaani, koskien pilottipuvun hansikkaallaan seinään. Edelleen lippa päässä, kypärä kainalossa, hiukset sotkuisella nutturalla. Tämä Josh oli aivojeni mielestä oikeanlainen Josh, aivan kuin kaikki muut versiot olisivat olleet jonkinlaista huijausta, kuvitelmaa ja esitystä. Teki mieli halata.

”Onko outoa jos sanon, että mun ajatuksissa sun kuuluukin näyttää tuolta?”

”Ei kai. Käännynkö? Muistelen, että sua kiinnosti lähinnä mun takamus aina, kun ahdan itseni tähän.” Joshin asento oli rento, käsi nojasi yhä seinään, arvasin tämän yrittävän skannata koko asemaa synkronoinnillaan.

”Et ole väärässä. Myöhemmin. Kun ei olla töissä.”

Katselin ympärilleni, kai meitä pitäisi jonkun tulla vastaan? Käytävänpätkä oli tyhjä. Jos ketään ei kohta tulisi, pistäisin Joshin pyllistelemään nolon selkkauksen uhallakin. Olin odottanut avaruuskomennuksien pieniä etuja aivan liian pitkään. Voisin painaa Joshin itse seinää vasten ja-

Yhdestä ovesta kuului suhahdus, sain eteeni ne Lakshmin lupaamat yhdet tutut kasvot lisää.

”Hei, pitkästä aikaa! Olenko myöhässä? Taidan olla muutaman minuutin. Koe venyi, anteeksi.”

Heiken kissansilmät ja sotkuinen otsatukka olivat ennallaan, samoin kuin tämän jatkuva hoppu milloin minnekin.

”Tulimme juuri”, sanoin. Josh heilautti vapaata kättään.

”Mukava nähdä teidät taas”, Heike tuumasi ja laski kätensä olkapäälleni.

”Tervetuloa ohjaamaan miekkavalaita.”

Edellinen lukuSeuraava luku