Selasin älylaitteestani kuvia ees taas ja katseeni kiinnittyi yhteen syksyiseen otokseen. Se oli otettu jatko-opiskelijoiden huoneessa, mutta Tuur ei ollut osunut mukaan kuvaan, edes usein käyttämälläni panoraamatoiminnolla. Takapöydän paperipino, seinien vuosia vanhat julisteet, nitkuvat tuolit, jotka olivat varmasti koulun kaluston kuluneimmasta päästä, tunsin nenässäni huoneen vähän tunkkaisen ominaistuoksun yrittämättäkin.
Kuvan etualalla oli Sigrid, kasvoillaan tyyni ilme ja hiukset tyylikkäästi ojennuksessa, koulupuvun takki jossain kuvan rajauksen ulkopuolella. Sigridin takana oli virnuileva Josh, ne hassut lasit silmillä ja hiukset päälaelta pörrössä tuulen tuivertamina, ponnarista huolimatta. Emmerie, joka katsoi ylös älylaitteestaan kasvoilla ilme, joka heijasti sekä hämmennystä että pientä ärsyynnystä – tyypillinen lapsuudenkaverini ilme tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kuva oli hänen kohdallaan vähän epäterävä, sekin tavallista Emmerietä, joka harvoin näytti kuvissa yhtä sirolta kuin oli oikeasti.
Noita iltapäiviä ja hetkiä oli mahdoton ikävä, vaikka en ollut aikonut velloa mennessä sen kummemmin. Tilanteet muuttuivat, tuli uusia vuodenaikoja, lämpimiä kevätpäiviä, kuulaita aamuja ja puutarhasta kuuluvaa linnunlaulua asuntolahuoneeni raollaan olevasta ikkunasta. Voisin keskittyä siihen kaikkeen ja olla ihan tyytyväinen.
Elämä on juuri sitä mitä siitä itse tekee, ajattelin ja rullasin koulupuvun hameen vyötärökaitaleen muutaman kerran. Se olisi muuten osunut todella huonoon kohtaan, juuri polven alle pohkeen paksuimpaan paikkaan, todella epäedullista ja sai jalat näyttämään vielä lyhyemmiltä. Joskus olisi ollut mukavaa olla edes keskipituinen. Toisaalta standardimitoitetut vaatteet eivät sopineet juuri kenellekään. Emmerie valitti housujen olevan aina huonon muotoisia ja liian lyhytlahkeisia, siksi hänen tyyliinsä kuuluivat lähinnä hameet ja mekot.
Heitin olkalaukun olalleni ja kävelin rauhassa koulun puistoalueen poikki. Edessä siintävä valkoinen koulurakennus oli aamun kirkkaassa valossa lähes hohtava, siihen oli hankala katsoa suoraan hämärän asuntolahuoneen jälkeen.
Moikkasin muutamaa tuttua opiskelijaa aulassa ennen kuin harpoin portaat toiseen kerrokseen. Siellä käytävät olivat paljon tyhjemmät, tänne ei opiskelijoilla ollut asiaa niin usein. Etsimäni ovi oli raollaan, koputin ovenpieleen.
”Kop kop.”
”Hei Linn, tule vain sisään.”
Pienessä huoneessa pöydän ympärillä istuivat geologian opettaja Kai sekä muutama toisen ja kolmannen vuoden opiskelija, jotka tunsin nimeltä. Matteo, Lisette, Florian, kaikki eteläisemmästä Euroopasta kotoisin. Joskus voisin kysyä, miten he olivat päätyneet Taivasopistoon eivätkä vaikkapa Iberian niemimaan vastaavaan kouluun. Siitä saisi hyvän keskustelunavauksen ja juttelun käyntiin.
Tervehdin kaikkia ja istuin alas lähimmälle vapaalle paikalle. Kai avasi muistiinpanot ilmaan, tekemättä elettäkään. Suurin osa ihmisistä käytti kädenheilautusta tai vastaavaa elettä apuna, eivät tietenkään aivan kaikki.
”Mukava saada teidät kaikki viimein yhteen huoneeseen”, Kai aloitti. ”Meillä on ollut pieniä aikatauluhaasteita, vaikka olemmekin jutelleet tästä kaikkien kanssa vähintään videopuhelussa.”
Kaadoin vettä itselleni sekä vastapäätä istuvalla Florianille, joka teki kädellään pienen eleen viittaamaan, että ei halunnut lasia kuin puolilleen.
”No niin, eli olettekin varmaan huomanneet, että tässä nykyisessä tilanteessa koulumme kaipaa pientä julkisuuskuvan kiillotusta. Alustava tilasto opetusministeriöltä kertoo, että hakijamäärä on noin viiden prosentin verran laskussa. Ei vielä hälyttävää, mutta mieluummin reagoimme tähän heti, jos mahdollista”, Kai selitti esillä olevaa diagrammia.
Florian vilkaisi ilmaan piirtyviä kolmiulotteisia pylväitä ja Kaita. Laineikas tiilenvärinen tukka keinahti pään käännöksen mukana.
”Okei, eli mihin me oltiin suostumassa? Johonkin promoprojektiin?”
Kai hymyili ja jätti tilaston läpikäynnin sikseen.
”Käytännössä juu. Yritetään tehdä jotain vähän selkeämpiä pätkiä yleisölle, millaista opiskelu täällä on oikeasti. Saatiin lupa lisäillä niihin sellaisiakin juttuja, joista aiemmin ei ole paljoa näytetty kuvia julkisuuteen. Oikeat simulaattorit, ehkä ohjaimet, vähän jonkun delfiinin siluettia.”
”Katsos vain”, tuumasin. ”Kuka tuon jutun siunasi?”
Olin utelias. Salailun verhon edes osittainen raottaminen oli valtava asia, paljon isompi kuin millaisena Kai sen meille esitti. Katsoin hänen ilmettään, yritin löytää pieniä merkkejä epävarmuudesta. Sellaisia ei näkynyt, Kai oli tyyni kuten aina.
”Amiraalisto ja Pohjoismaiden hallitus sopivat tästä keskenään, lähetettiin myös tiedote Euroopan alueen muille laillisille hallituksille. Koalitio hoitaa kommunikoinnin muualle. Kalifornia ja Florida eivät todennäköisesti pidä koko jutusta, tuskin Koreakaan, Japanihan ei kuulu virallisesti Koalitioon ollenkaan”, Kai vastasi.
”Kiina? Intia?”
”Haluavat pitää oman valta-asemansa paljon mieluummin kuin antaa Säätiölle yhtään köyttä. Kyllä siihen liittyi jotain poliittisia lehmänkauppoja, mutta eivät ne sellaisia pelkälle yliopiston opettajalle kerro.”
”Selvä”, Lisetten rohiseva ääni kuittasi oikealta puoleltani.
”Eli mitä pitäisi oikeastaan tehdä?” kysyin.
”Kuvataan muutama pätkä, yritetään tehdä ne vielä ennen lukukauden loppua”, Kai sanoi. ”Laitan teille jotain ehdotuksia. Kuvauksiin kannattaa varata koko päivä. Pyrittiin pyytämään tähän sellaisia opiskelijoita, joista ajateltiin, ettei teitä haittaa esiintyä. Nyt saa vielä sanoa, jos ei halua osallistua.”
”Ihan mielellään autan koulua lainaamalla naamaani”, Matteo sanoi. Tällä oli sellainen leuka, että se näyttäisi hyvältä mistä kulmasta tahansa. Silmäripsien pituudestakin voisi olla kateellinen, jos haluaisi. Aavistuksen kyllä epäilin niiden aitoutta, ne olivat pakosti pidennykset tai tuuhennukset – säännöllisyys kavalsi keinotekoisuuden.
”Samoin”, totesin. Lisette ja Florian hymyilivät ja nyökkäsivät. Elehdin pöydän yli, työnsimme kaikki nyrkkimme yhteen. Florian innostui ja nosti toisenkin kätensä ilmaan.
”Jes, Taivasopiston kunniaksi mitä vaan! Näytetään niille kaikille, miksi avaruusjutut on parhaita!”
Se muistutti minua Emmeriestä, ja yritin jättää ajatuksen sikseen. Elämä lipui eteenpäin, niin minulla kuin muillakin. Minulla oli tässä uusi ryhmä, uusi mahdollisuus, uusia ihmisiä. Katse eteenpäin ja uusiin kokemuksiin, uusiin haasteisiin, oli vielä paljon koettavaa ja kokeiltavaa. Ei ollut tarvetta roikkua ihmisessä, joka ei enää tarvinnut minua.