Asettauduimme pitkin poikin Tuurin kodin olohuonetta. Aivan kuten asuntolahuoneissa vietetyissä illanvietoissa, satunnaisissa kokoontumisissa ja niinä turhauttavina iltapäivinä kun kukaan ei osannut ratkaista jotain harjoitustehtävää, kaikille ei ollut tarjolla varsinaista istumapaikkaa. Yritin etsiä katseellani sopivaa nurkkaa, en kehdannut ainakaan varata sohvaa. Lattia kelpasi minulle hyvin, mutta täällä ei ollut tyynyjä eikä peittokasaa.

Tämä asunto ei vaikuttanut noin muuten kovin erilaiselta, kun sitä vertasi opiskelijan huoneeseen: huonekalut olivat selkeästi niitä, jotka eivät olleet listattuna katalogin kalliimmassa päässä. Ainoa mikä puuttui tyypillisestä opiskelijamenosta, oli vanhemmilta ja sukulaisilta saadut vanhat, suvussa kulkeneet huonekalut. Sellaisia ei juurikaan kuljeteltu avaruuteen.

Tuur osoitti kohti vaimeasti hurisevaa jääkaappia yhdistetyssä olohuoneen ja keittiön muodostamassa tilassa.

”Ottakaa vapaasti mitä tekee mieli, vaikka juomat eivät varmaan ihan vielä kylmiä olekaan.”

Thea istui siististi sohvan laidalle niin, että tämän selkä pysyi täysin suorassa. Linn teki nopean skannauksen koko huoneesta, kunnes asettautui sohvan toiseen päähän, nostaen jalat sohvan päälle kyykkyasentoon. Minä en ehtinyt edes käydä tonkimassa jääkaapista kolajuomaa, saati sitten, että olisin valinnut istumapaikan, kun tilanne tuntui jo etenevän. Thea vaikutti kärsimättömältä ja odottavan jotain. Tämä näytti suorastaan sotilaalliselta.

”Mitä nyt, rouva kapteeni?” Josh kysyi, tuijottaen sohvaa. Torkkumahdollisuus oli selvästi viety.

”Neiti.”

”Tai sitten ihan vain kapteeni ilman mitään siviilisäätyä tai sukupuolta ilmoittavaa”, Linn kuittasi sohvalta.

”Öhöm”, Thea sanoi uudelleen, rykien nyrkkiinsä.

”Thealla on jotain oikeaa asiaa”, sanoin ja se riitti vakavoittamaan myös Joshin.

Joskus mietin, miten poikaystäväni ylipäätään pärjäsi Koalitiossa – onneksi järjestelmä ei ollut sen hierarkkisempi. Tai kenties kaikki vain kestivät Joshin pientä auktoriteettivastaisuutta ja kapinointia sen takia, että tällä oli kuuluisan suvun nimi ja maine takanaan. Joku Virtanen ei olisi päässyt pälkähästä samalla tavalla.

Tai mistä minä tiesin, vaikka olisikin ollut kuuluisia avaruusvirtasia. Minun pitäisi kysyä Joshilta tai Linniltä joskus, mitä muita kuuluisia pilottisukuja olikaan olemassa. Osasin arvata sentään muutaman sukunimen, mutta niiden kantajiin en ollut vielä törmännyt. Oppikirjoissa vilahteli tiettyjä nimiä niin taajaan, että kyseessä olivat varmasti samanlaiset Koalition sisäiset sukudynastiat.

”Ihan ensin – voidaanko sopia yhdessä jotain?” Thea antoi katseensa kiertää vuorotellen meihin kaikkiin. Tyylikäs temppu, joka ehkä opetettiin jossain kapteeniuden perusopinnoissa.

”Kai se riippuu lupauksesta”, Tuur ilmoitti, tummat hiukset kattolampun valossa kiiltäen. Tämä otti hörpyn omasta juomastaan ja antoi kasvoilleen kohota jälleen tutun aseistariisuvan edustushymyn.

”Lupaan ainakin kuunnella”, Josh sanoi.

”Sellainen juttu, että tällä porukalla ei pidetä enää mitään salaisuuksia toisiltamme. Muu Koalitio, Säätiö, en edes tiedä, ketkä kaikki muut… kaikilla on omia salaisuuksiaan, omia juttujaan. Mutta me emme salaa toisiltamme asioita, vaan menemme yhtenä porukkana sinne Marsiin, ja ratkaisemme sen, mitä edessä sitten ikinä onkaan.”

Thea nojautui eteenpäin kohti sohvapöytää ja avasi tölkin, jonka Tuur oli siihen nostanut. Jonkinlainen marjasiideri, mutta en tunnistanut mikä. Avaruudessa ei näkynyt paljoa brändituotteita, koska kaikki mahdollinen valmistettiin paikan päällä, ja utopian tavoittelussaan Koalitio halusi pitää kaupallisuuden poissa avaruudesta.

Olin äkkiä Theasta hyvin ylpeä. En todellakaan tiennyt, missä suurin osa vuosikurssiamme pyöri tällä hetkellä – jossain aivan tavallisilla luennoilla kai, suurin osa komennuksista oli jo päättynyt ja muut opiskelijat kuluttivat taas koulun penkkiä. Meidän porukkamme oli päässyt paljon pidemmälle. Myös ne, jotka eivät olleet siihen aina itsekään uskoneet.

En ollut aivan varma, ajattelinko itseäni vai Theaa. Ehkä riitti, että minä uskoin meihin kaikkiin, samalla tavalla kuin muut uskoivat minuun.

Salailun lopettaminen kuulosti joka tapauksessa hyvin juhlalliselta puheelta, juuri sellaiselta, jota kapteenilta saattoi odottaakin.

”En minä ole ainakaan mikään sankari”, Linn ilmoitti, katsoen ikkunasta ulos, vaikka sieltä ei näkynytkään juuri muuta kuin harmaata seinää. ”Aika kaukana siitä. Mutta voisin yrittää tehdä jotain vaihteeksi vaikka oikein.”

”Eikös me olla tehty suunnilleen niin tämän koko homman ajan. Niin oikein kuin osataan”, Josh sanoi.

”Jos multa kysytään, monet muut ovat tehneet ihan mitä haluavat, kauheasti piittaamatta, miten se vaikuttaa muihin. Melissa, esimerkiksi. Ehkä mekin voitaisiin ajaa omia tavoitteitamme, kerrankin”, sanoin.

Kävelin sohvan viereen ja istuin lopulta matolle, nojaten pääni sohvan käsinojaan.

”Ei minulla ainakaan ole mitään hienoa ideologista tavoitetta”, Linn jatkoi. ”Kunhan siirrytään tilanteesta toiseen, tiedonmuruset haalitaan matkan varrella.”

”Isäsi voisi tietää enemmänkin kuin me tiedetään vieläkään”, Thea vastasi.

”En ehkä halua käyttää Koalition kaistaa. En tiedä enää, onko mikään kaista täysin turvallinen. Enkä halua sotkea isää mihinkään vaaralliseen.” Linn veti polviaan yhä lähemmäs leukaansa, kunnes istui sohvalla täysin sykkyrällä.

”Kyllä minä voin tuon luvata, ettei salailla juttuja”, Josh sanoi varsin diplomaattiseen sävyyn. Mietin, oliko se vain sanahelinää, vai aikoiko Josh todella ryhtyä täysin rehelliseksi, mitä se sitten tarkoittikaan.

”Minä myös. Mutta se kaikkien sotkuvyyhtien ratkaiseminen kuulostaa aika isolta”, sanoin.

Linn tuijotti meitä kaikkia polviensa yli.

”En mä osaa luvata mitään, mutta kyllä se käy.”

”Ei sen tarvitse niin juhlallista olla”, Thea jatkoi Linnin suuntaan. ”Ollaan vaan ystäviä kuten ennenkin, ja tehdään nämä asiat kuten ystävät tekisi, eikö?”

”Kaikella kunnioituksella – ja kerrankin heitän tuon fraasin ilman, että tarkoitan juuri päinvastaista kuin sanon”, Josh hymyili ja käveli keskelle huonetta, ottaen koko pienen asunnon tilan haltuunsa.

”Pyydetäänkö me kiltisti kaikilta, että lopettavat hölmöilyn ja että Marsin anomalia menee takaisin johonkin madonreikään? Oikea elämä ei toimi niin, että käsketään kaikkia olemaan kunnolla ja ystäviä keskenään, ja konfliktit poistuisivat niin. Ei se oikeastaan toiminut edes hiekkalaatikolla, miksi sitten suuremmissa ympyröissä”, Josh sanoi.

”Ehkä Ye-Seo tai ne tai se tai se jokin haluaa loppua kaikille konflikteille, jos ollaan onnekkaita”, sanoin vastaan, vaikka en oikeastaan ollut eri mieltä Joshin kanssakaan. Kunhan heitin teorioita ilmaan.

Otimme kaikki pitkän hörpyn juomistamme, Josh tuntui nauttivan olostaan ja siitä, että sai koko huoneen hiljaiseksi. Pörröiset lyhyemmät hiukset saivat koko pojan näyttämään erilaiselta kuin ennen – Joshissa oli jokin vaikeasti kuvailtava osuus herkkyyttä, jonka lyhyet hiukset saivat peittymään hieman paremmin pitkään hiusversioon verrattuna. Lyhyt malli korosti maskuliisuutta. En osannut sanoa, näkikö sen kukaan muu kuin minä.

”Sittenhän meillä olisi samat päämäärät sen anomalian kanssa. Tuo kuulostaa kyllä vähän joltain menneen maailman leffajuonelta”, Thea väitti.

”Jos se jokin haluaa tehdä mitä ikinä se haluaakaan väkivaltaisella tavalla, sitten meillä on vaikeampi työ edessä. Jos ja jos. Eihän me tiedetä oikeasti oikein mitään, arvaillaan vain. Miksi kaikki on niin kamalan vaikeaa?” Linn puuskahti.

”Ihmisenä oleminen on tyypillisesti hyvin vaikeaa” Tuur sanoi, kasvoillaan leveä hymy, joka ei sopinut mitenkään yhteen itse lauseen kanssa.

”Ihmiset räpistelevät ihmissuhteesta toiseen yrittäen ymmärtää toisiaan ja itseään, mutta ei meistä kukaan ymmärrä todella edes omaa päänuppiaan. Jos tajuaisimme edes vähän meistä ihmisistä itsestämme… jos tietäisimme miksi meillä on tietoisuus, synkronointi ja sitä myöten luonnollinen kyky ymmärtää, millaisessa maailmankaikkeudessa elämme, olisimme jo pidemmällä. Ihmiskunta osaa lentää tähtiin, mutta ei ymmärrä edes, miksi olemme sellaisia kuin olemme, miten mielemme toimii. Aika vaikea niistä lähtökohdista on ryhtyä joksikin maailmankaikkeuden rauhanturvaajiksi.”

Tuur hymyili edelleen, laskien kätensä sohvan selkänojalle, hyvin lähelle Linniä. Pohdin, säpsähtäisikö Linn, jos joku koskisi tähän.

”Jos mikään galaksinkattava rauha ei onnistunut keltään aiemmaltakaan, kuten siltä artefaktin kansalta, miten se sitten onnistuu meiltä? Tämä on tosiaan kamalan vaikeaa”, äyskähdin omaksi yllätykseksenikin ääneen.

Thean niin juhlallisesti aloittama keskustelu alkoi valua kohti juuri sitä, mitä tämä oli yrittänyt estää. Tunsin ohimoillani kehittyvän päänsäryn etiäisen. Siitä oli hyvin kauan, kun olimme olleet kaikki koolla näin, ja kulutimme ajan aivan turhanpäiväiseen filosofiseen väittelyyn, tai oikeammin jonkinlaiseen kinasteluun ja märehtimiseen. Ei se ollut meidän tyylistämme. Ennen olimme vain rynnänneet päin esteitä, tehneet epätodennäköisestä totta ja korjanneet asian kerrallaan.

Avasin suuni ja vedin henkeä sisään, jokainen lause tulisi kuitenkin ulos väärin. Ystävien takia kannatti kuitenkin yrittää.

Olin kuitenkin hidas, ja muut ehtivät ensin.

”Tietääkseni kukaan ei ole kaapannut kenenkään tajuntaa, ymmärsimme sitä tai emme. Vai pitääkö pelätä sitäkin? Pystyykö se artefakti siihen? Mihin se edes pystyy? Kenellä se kolmas on?” Thea kysyi nopealla sarjatykityksellä.

”Turvallisesti Koalition hallussa, sille etsitään kuumeisesti käyttäjää, jotta Koalitio ei olisi vain Emmerien varassa”, Tuur sanoi.

Mistähän ihmeestä poika hankki aina kaikki tietonsa, joita edes Thea ei kapteenina tiennyt? Joskus mietin, oliko Tuuriin luottaminen viisasta, mutta tämä ei ollut missään vaiheessa pettänyt meitä, eikä tehnyt mitään moneen suuntaan ulottuvia itsekkäitä suunnitelmia Melissan tapaan. Ehkäpä Tuur vain piti tiedosta ja asioiden tietämisestä.

”En ole yllättynyt”, Josh kuittasi. ”Ei kai Koalitio halua olla vain yhden ihmelapsen varassa. Sekin olisi typerää, kai ne haluaisivat jonkun muunkin, tai vaikka useampia. Emmerie on tällaisena liiankin arvokas.”

Mietin, miten suhtautua siihen, että Josh oli kutsunut minua ihmelapseksi ja arvokkaaksi, kun Thea nousi seisomaan Joshin viereen ja kohotti kätensä.

”Me emme ole mikään keskenämme riitelevä sekalainen sakki, sellainen kuin Koalitio ja Säätiö ja tämä niiden uusi jälkeläiskoalitio on osoittanut olevansa. Me olemme fiksumpia kuin kaikki vanhat jäärät, ja näytämme sen. Eikö niin?”

”Joo”, Josh sanoi.

”Ei Koalitiolla ole ketään parempaa”, Tuur sanoi. ”Miksi olisikaan? Te olette erityisiä.”

Linn näytti yhä epävarmalta, mutta kohotti sitten nyrkkinsä ilmaan, ja heristeli sitä enemmän sen Linnin oloisena, jonka tunsin vuosien takaa.

”Näytetään niille.”

”Edessä on paljon sellaista, mistä kukaan ei tiedä yhtään mitään. Ei edes Koalitio, senhän takia ne ovat meidät valinneet. Jos niillä olisi parempia asiantuntijoita, eiköhän sieltä olisi laitettu matkaan ne. Tai varmaan laitetaankin, jos niillä on, mutta meidät lasketaan mukaan, niin märkäkorvia kuin ollaankin”, Thea jatkoi, pitäen aavistuksenomaisen tauon.

”Jopa tällainen märkäkorvakapteeni kuin minä.”

”Yleensä pitäisi tosiaan olla sitä lentokokemusta kymmenen vuotta”, Josh sanoi ja virnisti. ”Missä sinun viittasi on?”

”Laukussa.”

Joshin silmät suurenivat ja pomppivat asunnon eteisen suuntaan, tämä ei selvästikään ollut odottanut ihan tätä vastausta kiusoitteluunsa. Thea oli päässyt yllättämään.

”Joo, tiedän, ennen vastustin kaikkia erivapauksia, sääntöjen taivuttamista ja muuta sellaista. Vastustan osin edelleenkin. En kuitenkaan aio myöskään nynnyillä ja mennä sanomaan Koalitiolle, että ottakaa luvat pois, käyn koulun loppuun ennen kuin olen valmis. En minä nyt ihan niin typerä ole”, Thea nauroi. ”On minullakin jotain kunnianhimoa. Jos se viitta on kerran annettu, se pidetään.”

”Sanoisin, että se on ihan tervettä”, Tuur jatkoi. ”Minä taidan ollakin porukan ainoa normaali. Toivottavasti eivät laita minulle säännöllisiä lentovuoroja, olen aivan katastrofi rivipilottina”, Tuur ilmoitti, hymyn väistymättä kasvoilta piirunkaan verran.

”Se on sitten yhteistä minun kanssani”, Linn sanoi. ”Ainakin jos vertaa meidän kahteen supertähteen ja yhteen kapteeniin.”

”Minun nimeni ei ole kyllä vieläkään komeillut galaktisissa uutisissa, joten väite on epätosi”, Josh tyytyi sanomaan.

”Olisitko halunnut, että nimesi olisi ollut kaapattujen listalla tai vastaavalla?” Thea heitti takaisin. Toivoin suuresti, että tämä ei ollut Joshille niin herkkä kohta kuin miltä se oli vaikuttanut vielä aiemmin. Ehkä kavereiden kanssa tehty kiusoittelu paransi myös Säätiön aiheuttamat haavat ja kolaukset egoon.

”No en, jos totta puhutaan, vaikka se olikin minulta ihan hieno temppu – suuri yleisö ei vain ymmärtäisi suunnitelmani kaikkia hienoja nyansseja ihmishenkien pelastamiseksi, lehdistö yksinkertaistaa aina. Mieluummin haluan nimeni lehteen jossain konventionaalisen sankarillisessa yhteydessä.”

”Eiköhän se järjesty tämän Mars-matkan jälkipyykissä, olettaen, että pääsemme kaikki hengissä ja järjissämme takaisin. Mitään järkevää, varmasti paikkansapitävää dataa on erittäin vähän, eli tämä on myös omalta osaltaan kuin löytöretki”, Tuur sanoi, selittämättä vieläkään, mistä kaikki tämän tiedot olivat peräisin.

”Kunhan ei niitä salaisuuksia”, Thea kuittasi takaisin.

”Ei tietenkään”, Tuur vastasi vaikuttaen suunnilleen siltä, kuin kantaisi mukanaan joka ikistä Koalition salaisuutta.

”Minkä takia sinä edes suostuit tähän juttuun?” Josh ihmetteli, aika haastavaan sävyyn, katsoen Tuuria ja tämän sinisiä silmiä kuin olisi halunnut pitää jonkin miehisen tahtojen taistelun. Ehkäpä Josh halusikin.

”Ei minulla ole niin kovin yleviä tavoitteita – olen vain utelias ja haluan nähdä koko anomalian ja kaikkeen siihen liittyvän omin silmin. Jos se ei riitä nuorelle Nivalle, voin kyllä tehdä jonkun verivalankin.”

”Minä ja Khadija Niva luotamme Tuuriin, sen pitäisi riittää sinullekin”, Thea sanoi.

”Verivalat ja muu voodoo on mun toisen siskon tyyliä. Aiheeseen liittyen, kai Lakshmi on tulossa mukaan? En ajatellut nopeasti parissa päivässä opetella miekkavalaan asejärjestelmiä. Siis totta kai se onnistuu, mutta aion olla kiireinen maallisten ilojen kanssa seuraavat kaksi päivää, kunnes jätämme kaiken sivistyksen taaksemme.”

”On miehistölistoilla, joo”, Thea sanoi. ”Mukava tavata perhettäsi.”

Josh irvisti näyttävästi Thean suuntaan.

Sitä tuntemusta, että ei kuulunut oikein minnekään ja että koko elämä kului erilaisissa välitiloissa ja huoneissa, jotka eivät todella olleet koti, oli kyllä käsitelty koulussa. Siitä oli mainittu monissa artikkeleissa, jotka oli pitänyt lukea liittyen avaruuden ja Koalitio-uran mahdollisiin vaikutuksiin yksityiselämään ja päänuppiin.

Lukeminen oli aina aivan erilaista kuin todellisuus, ja ymmärsin hyvin, miksi jotkut saattoivat avaruuskomennuksellaan kokea juurettomuutta. Tämäkään siisti ja mukava huone, johon minut ja Josh oli majoitettu, ei ollut todella meidän. Se oli vain yksi monista välietapeistamme matkalla kohti Marsia ja jonkinlaista loppuelämää, jota en oikein osannut ajatella. Maassa se ei olisi, mutta sen enempää en osannut suunnitella.

Vaikka olinkin koonnut lapsuudenkodin huoneeseeni valtavat määrät kaikenlaista roinaa, en edelleenkään kaivannut siitä määrästä juuri mitään. Se oli vain tavaraa. Piirustuksia, koulutöitä, iso määrä elektroniikkaa pelien pelaamiseen, koristetyynyjä ja pehmoleluja. Olin tehnyt niillä huoneestani minun, ja vaikka joskus kaipasinkin jotain mitä käyttää lisätyynynä käden puutuessa outoon kulmaan kyljen alla keskellä yötä, se ei kuitenkaan ollut minulle niin tärkeää, että olisin varta vasten lähtenyt hankkimaan tavaroita tähän nykyiseen elämääni.

Kuvittelin ainakin jakavani tämän piirteen Joshin kanssa, jonka olin alun perin tavannut mukanaan vain pieni repullinen tavaraa. Joshilla oli bändipaitakokoelmansa, mutta se tuntui olevan enemmän abstrakti saavutus kuin jatkuvasti mukana kannettavaa omaisuutta, ainakin mitä harvinaisimpiin paitoihin tuli.

Jostain syystä Josh tarkasteli huonettamme kriittisen oloisena, käveli edes takaisin ja haroi hiuksiaan. Tällä kertaa en osannut lukea poikaystävääni.

”Eikö kortteeri miellytä?”

”Samanlainen kuin muutkin”, Josh ilmoitti ja pysähtyi ovensuussa olevan peilin eteen. Se oli sijoitettu naulakon viereen, jotta oman ulkonäkönsä pystyi kätevästi tarkistamaan ennen huoneesta poistumista. Itse yritin vastaavanlaisten peilien tullessa eteen katsoa toiseen seinään. Jos jäisin katsomaan omaa ulkonäköäni ja silmänalusiani, en pääsisi huoneesta minnekään. Lisäksi olin tyypillisesti aamuisin liikkeellä sekuntiaikataululla, joskin Joshin kanssa samassa huoneessa asuminen oli parantanut aamutäsmällisyyttäni melkoisesti. Josh kun ei välittänyt torkuttamisesta lainkaan, vaan piti sitä lähinnä itsensä huijaamisena, mitä se tietysti olikin.

Joshin peiliintuijottelu olisi ollut viihdyttävää toisesta vinkkelistä katsottuna, mutta en halunnut pilkata siitä. Jotain asialle oli kuitenkin tehtävä. Ennen itsetietoisen virneen kera tehty tarkoituksellisen huolimaton hiusten sitaisu poninhännälle oli muuttunut nyt hyvin tiiviiksi sekä vakavailmeiseksi peilikuvan tarkasteluksi.

”Kuule, jos se hiusasia vaivaa sinua yhä, kyllä sille voi varmaan tehdä jotain. Ainakin nyt kun ollaan täällä. Avaruusasema ei ole ehkä ihan sama kuin iso kaupunki, mutta kyllä täältä joku hiustyyppi varmasti löytyy.”

”Ei se niin tärkeää ole.”

Kallistin päätäni, jotta sain oman naamani näkymään peiliin. Ei olisi ehkä pitänyt, näytin juuri niin väsyneeltä ja kuolleelta kuin olin odottanut. Maailmanpelastus ja siihen liittyvät huolet eivät saaneet ketään pysymään pirteän näköisenä.

”Älä viitsi mököttää, kyllä sille asialle voi jotain tehdä.”

”En minä mökötä sinulle.”

”Mökötät hiuksillesi.”

Josh haroi vielä kerran lyhyempiä hiuksiaan läpi luovuttaen peiliin tuijottamisen suhteen. Oli mukavampaa, että Josh katsoi minua hiustensa sijaan, vaikka vakava ilme ei muuttunut juurikaan paremmaksi.

”Ajattelin, että suhtautuisin asiaan viileän tyylikkäästi ja odottaisin vain, että hiukset kasvavat luonnostaan takaisin. Mutta nyt tämä muistuttaa minua joka päivä siitä ääliöstä puheenjohtajasta. Ja Melissastakin, tavallaan. Uhrauksia? Tunkisivat uhrauksensa jonnekin minne aurinko ei todellakaan paista, kummankaan niistä ei todella tarvinnut uhrata mitään. Päinvastoin, Melissa sai kaiken mitä halusi ja enemmänkin, prinsessan ja puoli valtakuntaa.”

Kääntyen pois peilin edestä Josh ei viitsinyt korostaa turhautumistaan sen enempää. Jossain muussa tilanteessa tämä olisi huitonut ja väännellyt naamaansa, osoitellut peiliin. Nyt Joshin kädet olivat vartalon sivuilla, eikä äänessäkään ollut suurempaa intonaatiota suuntaan tai toiseen.

Se oli oikeastaan huolestuttavampaa kuin minulle tutumpi mahtava teatraalisuus.

”Prinsessa on kyllä faktojen suhteen väärin, tietääkseni Sigrid ei ole Tanskan kuningasperhettä.”

Sain jopa Joshin virnistämään, vaikka vitsi ei kovin hauska ollutkaan.

”No ei. Se vielä olisikin. Niels Bohr tosin on sen sukua jostain miljoonan sukupolven takaa.”

”Ai.”

Vitsiltäni katosi terä nopeammin kuin kukaan kerkesi sanoa leipäveitsi. Miksi en ikinä tiennyt mitään tällaisia juorujuttuja? Oli parempi vaihtaa aihetta ja kelata takaisin siihen suureen murheeseen, josta koko keskustelu oli lähtenyt.

”Onhan niitä nykyisin vaikka mitä älymateriaalilisäkkeitä hiuksiin. Tai niin olen lukenut. Niitä ei ole kielletty missään Koalition säännöissä, joten sehän olisi helppo ratkaisu.”

”Liitoskohta näkyy aina vähän, sitä on mahdoton tehdä täysin saumattomaksi. Niissä on värierokin sitten, tarpeeksi suuri että huomaan sen ainakin itse.”

Totta kai Josh oli perfektionisti myös hiustensa suhteen, olin jopa osannut odottaa sitä – ja minulla oli kerrankin päässäni seuraava lause jo valmiiksi muotoiltuna.

”Entä, jos se sauma olisikin tarkoituksellinen, niin, että se saakin näkyä? Tee jotain… en minä tiedä. No, siistiä. Sinun tyylistäsi.”

”En saa hiuksiani muuttumaan asteittain höyheniksi tai siiviksi millään vapaiden markkinoiden älymateriaalilla. Ja mielestäni sivulauseessa kielsit minua pöllimästä enää uusia ohjaimia tai muuta Koalition tekniikkaa omiin tarkoituksiini.”

Joskus kummastelin Joshin järjenjuoksua, sillä tämä tuntui välillä unohtavan ne kaikkien itsestäänselvimmät vaihtoehdot, koukaten jonnekin sivuun ja päätyen kummallisen monimutkaiseen lopputulokseen. En minä ollut miettinyt mitään ihan niin pitkälle menevää, mutta jotain muuta hyvin sopivaa kyllä.

”Ei mitään varkauksia tähän väliin, jotain minkä saa ihan tavallisesta kampaamosta. Hankit pinkit lisäkkeet!”

Poikaystäväni kasvoille ilmestyvä vilpitön, koko kasvot valaiseva hymy oli mahdollisen myöhästymisen arvoista. Hiuskeskustelu ja sen venyminen saattaisi tarkoittaa sitä, että meidän pitäisi juosta Koalition palaveriin, jos halusimme olla paikalla kuten oli sovittu. Se ei haitannut ollenkaan, jos saisin tämän myrskypilven väistymään viimein kokonaan.

”Joskus sinä olet aika älykäs, tiesitkö. Suorastaan nero!”

”En minä oikeastaan kuulu kuin älykkäimpään kolmeen prosenttiin. Ainakin jos tehdään standarditesti, niitä perus logiikkatestejä. Ja niihinkin voi sitä paitsi harjoitella, minkä tietysti tein, joten en ihan tiedä.”

Josh virnuili ja tarrasi käsiini.

”En minä sitä! Tai siis, olet sinä silläkin tavalla älykäs, mutta myös… no, hoidetaan tämä asia kuntoon. Hiiteen Säätiö, en halua muistutusta niistä joka kerran kun katson peiliin. En ole sitä tyyppiä, joka vain viileästi kärsii tällaiset nöyryytykset, teen asialle jotain ja tyylikkäästi teenkin. Tungen kaikenmaailman uhrauspuheet sinne minne ne kuuluvat. Minä pidän kakun ja syön sen, enkä alistu mihinkään pelleilyyn.”

Eteeni pieneen eteiskäytävään ilmestyi hohtavana holoikkunana suunnilleen jokaisen Eraton kampaamopalveluja tarjoavan liikkeen yhteystiedot. En edes muistanut, milloin olin itse käynyt kampaajalla. Joskus leikkasin latvat itse ja toivoin, että kukaan ei kiinnittäisi mahdolliseen pieneen epätasaisuuteen mitään huomiota. Avaruudessa hiuksia piti pitää kiinni, joten olin suhteellisen turvassa kommenteilta – latvoja ei lettivirityksen keskeltä nähnyt juuri kukaan.

”Ehkä sinun pitäisi mennä Linnin kanssa, kaikki tällainen on enemmän Linnin alaa.”

”Ajattelin kyllä mennä yksin”, Josh sanoi.

Aivan, eiväthän pojat tehneet tällaisia asioita aina jonkun kanssa kahdestaan. Linniltä olin oppinut, että vaateostoksilla käytiin porukalla, koska tarvittiin makutuomaria. Omat vaateostokseni tein tyypillisesti verkosta, mutta olin kohteliaasti jakanut niitä joskus Linnille, koska niin ilmeisesti kuului tehdä.

”Aa joo, totta kai. Sori.”

Josh kallisti päätään ja huitoi osan osoitteista syrjempään, yhden vaihtaessa väriä tummemman pinkiksi. Kirjaimet hohtivat hetken, kunnes ne muuttuivat kellonajaksi ja päivämääräksi. Varaus oli tehty, ja Josh hymyili uudelleen – mutta nyt vain vähän, suunpielen noustessa juuri ja juuri ylöspäin.

”Saat tietysti tulla mukaan”, Josh sanoi, ehkä jopa vähän varoen.

”Ei minun tarvitse”, sanoin. ”Ei meidän tarvitse tehdä joka asiaa yhdessä. Mutta voin myös tulla, jos haluat.”

”Tämä ei ole mikään hölmö parisuhdetesti?”

”Ei. En vaan tiedä, miten käyttäytyä joskus.”

Josh kaappasi minut syliinsä ja rutisti oikein lujaa, ja nyt tiesin, että olisimme varmasti myöhässä. Sanoisin, että olimme nukkuneet pommiin. Tai Josh saisi keksiä valkoisen valheen.

Minulle olisi sopinut, että olisin viettänyt Joshin vieressä, tässä pienessä persoonattomassa käytävässä vaikka tuntikausia. Poikaystäväni oli lämmin ja me olimme turvassa, hetken verran ainakin. Aika iso osa minusta olisi halunnut, että tällaiset hetket olisivat kestäneet kauemmin kuin varastettuja minuutteja kiireen keskellä siellä täällä. Milloin meillä olisi aikaa taas vain olla ja tehdä kaikkea tyhmää?

Jos halusi ajatella positiivisesti, ainakin Josh oli vieressäni eikä miljoonien kilometrien päässä jossain toisella laivueella.

”Minusta sinä käyttäydyt juuri oikealla tavalla. Kiitos.”

Edellinen lukuSeuraava luku