Avaruus ei ehkä ollut alun perin oma unelmani. Se oli ollut Emmerien tähtäimessä aivan pikkulapsesta asti, muistin hyvin sen tummahiuksisen pikkutytön, joka innostui tuikkivista tähdistä talvipakkasella ja osoitteli minulle jokaisen kaukaisista taivaankappaleista muodostuvan tähtikuvion nimen: Lyyra, Joutsen, Kassiopeia. Lapsuudenystäväni yötaivasta syleilevä innostus ja jatkuva pulina oli totta kai tarttunut minuunkin.

En voinut estää sitä, että ylös iltataivaalle katsoessani minäkin mietin, millaista olisi lentää siellä. Olla osa jotain itseä suurempaa, tehdä jotain merkityksellistä. En usko että Emmerie ajatteli niin, ainakaan silloin ihan pienenä. Minä ajattelin tähtien kauneutta ja toista maailmaa, josta voisin päästä osalliseksi.

Onneksi olin ollut aina hyvä koulussa ja oppinut lähes kaiken, minkä halusin oppia. Matematiikka ja fysiikka tuli tarpeen, menisin sitten Emmerien mukana avaruuskouluun tai sitten eläinlääkäriksi, kuten koko suku ja perhe odotti.

Olin kai hyysännyt kissaamme ja naapuruston eläimiä siihen malliin, että eläinlääkärin ura vaikutti kaikista kaikkein todennäköisemmältä. Ja olihan se totta, olin ollut aina se, joka protestoi jokaisen sisään lentäneen ja hämillään olevan keltamustan pörriäisenkin tappamista. Ampiaisia ja mehiläisiä ja muita pölyttäjiä oli muutenkin edelleen vähän, sisään lentäneen eksyneen hyönteisen tappaminen oli aivan turhaa haaskuuta. Eivät ne olleet vaarallisia, kun tiesi, miten käsitellä niitä: aivan kuten kaikki muutkin eläimet ja lopulta myös ihmiset.

Kävellessäni hohtavan valkeaa ja pyöreänmuotoista maitovalaan käytävää olin suhteellisen tyytyväinen siihen, miten elämäni oli mennyt. Taivasopistoon pääseminen oli toki osoittautunut vaikeammaksi tempuksi kuin olin aavistellut. Ei riittänyt, että osasi teorian loistavasti. Kouluun päästäkseen piti osata myös sellainen jokin vaikeasti käsinkosketeltavissa oleva asia, jota osasin kutsua vain ja ainoastaan synkronoinnin tai pikemminkin lentämisen intuitioksi. Minulla ei sitä ollut. Lensin ohjeiden mukaan, mutta jotain jäi puuttumaan – se jokin kosketti minua vain aavistuksen verran kun vaihdoin Thean kanssa, mutta tiesin sen olemassaolon. Jokin lahjakkuus ja lahja, joka toisilla oli, ei asunut minussa.

Oma intuitioni rajoittui ihmisten kanssa toimimiseen. Osasin hoitaa sosiaaliset tilanteet niin, että ne menivät useimmiten parhain päin. Tietysti minäkin jäin joskus miettimään, olisiko pitänyt sanoa jotakin toisin, tai löysinkö ne juuri oikeat sanat. Mutta epävarmuus ja virheet olivat inhimillisiä nekin. Yleensä riitti se, että oli paikalla ja todella läsnä. Näytti kuuntelevansa ja välittävänsä – sanat saattoivat mennä aavistuksen pieleenkin, jos tarkoitus niiden takana oli aito.

Ehkä Taivasopiston olisi oikeasti pitänyt testata myös pilottikandidaattiensa kykyjä ihmisten kanssa toimimisessa. Minun ja Thean harjoittelu oli suunnilleen puolivälissä, ja huomasin jo, että päädyin selvittelemään ties mitä sotkua, halusin tai en. Pilotin uraa pidettiin yksinäisenä: oltiinhan ohjaamossa yleensä tuntitolkulla yksin ja vastuu aluksesta piti kantaa kokonaan itse. Silti, jos pilotista aikoi edetä kapteeniksi, työhön tuli mukaan uudenlaisia vastuita: juurikin sotkujen selvitys ja kaikenlainen yleisenä erotuomarina toimiminen.

Kuljetin pilottipuvun hansikasta ja samalla tietysti kättäni hajamielisesti seinää pitkin. Siitä oli tullut tapa. Koulutuksissa oli sanottu, että keinotekoisesti luodun painovoiman häiriön varalta lähimmän kaiteen tai vastaavan sijainnista tuli aina olla tietoinen. Olin ehkä ylivarovainen, kun usein kuljetin kättäni kaiteita pitkin, ihan vain varmuuden vuoksi. Häiriöt olivat erittäin harvinaisia, eikä sellaista ollut vielä sattunut omalle – toki lyhyelle – avaruusuralleni.

Seinää hipaisemalla hansikas yhdistyi aluksen järjestelmiin, ja sain lyhyen infovirran sitä sun tätä, osa mielenkiintoista ja osa ei. En osannut kovin hyvin suodattaa synkronointiani tämän kaltaisten keskittämättömien infovirtojen kanssa. Ohjatessakin minun tuli todella keskittyä, jotta sain aluksen monen monituisista taustalla pyörivistä prosesseista ongittua ne, joista olin juuri sillä hetkellä kiinnostunut. Emmerie olisi varmaan sanonut, että aivoni kävivät jatkuvaa moniajoa ja minun oli hankalaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.

Pysähdyin käytävään, kun sekä hansikkaan infovirta että korvani kuulivat jotain mielenkiintoista. Jonkinlainen sanaharkka tai kinastelu, ei niin kovin kaukana minusta. Paikka oli niinkin epäromanttinen kuin yksi aluksen teknisistä tiloista, ilmeisesti se, josta pääsi käsiksi vesikiertoon. Sinne ei ollut pääsyä aivan jokaisella, sillä juomavesi ja sen puhdistaminen sekä kierrättäminen oli yksi perusedellytys sille, että ylipäätään pysyimme hengissä koko purkilla.

Tässä kohtaa joku aina tirskui, kun ymmärsi, että siihen juomavesivarantoon kuului totta kai mukaan myös jokaisen aluksella olijan suodatettu pissa. Tai no, me pilotit olimme siinä erikoistapaus, koska meidän pukumme mahdollisti… kehittyneemmät ratkaisut, yksityiskohtiin sen kummemmin menemättä. Avaruushommissa joutui todellakin pohtimaan kaikenlaista.

Avasin hansikkaallani oven huoltotilaan ja olin melko tyytyväinen, että minulla oli vielä runsaasti aikaa, ennen kuin minun tarvitsisi olla paikalla missään. Pystyisin uppoutumaan tähän kiistaan ja olemaan läsnä, tekemään sen, mitä osaisin.

Tankkien ja putkien päällä lojui paketti, jonka tunnistin vielä kääreissään olevaksi suodattimeksi. Lisäksi lattialla oli työkalupakki ja jonkinlainen skanneri. Kaksi minulle ulkonäöltä tuttua aluksen kunnossapitojaokseen kuuluvaa miehistön jäsentä tuijotti toisiaan pakkauksen ja laitteistojen yli sen verran vihamielisesti, että joku muu olisi kääntynyt kannoillaan ja poistunut ovesta sitä tietä kuin oli tullutkin.

Jos minua halusi pilkata, olisi helppo sanoa, että olin liiankin utelias. Mutta uteliaisuuteni avulla ja tarttumalla rohkeasti tilaisuuksiin olin päässyt näinkin pitkälle. Mitä eroa siinä oli, selvittelikö kaverien murheita vai miehistön murheita?

”Tämä ei varmasti ole ainoastaan meidän kahden vastuulla.”

”Itse et laskenut koko juttua vaan luotit siihen edelliseen selontekoon. Se on protokollan vastaista.”

Molemmat riitapukarit olivat minua vähän vanhempia, jos osasin arvioida oikein. Koalitiossa oli kyllä yli viisikymppisiäkin miehistön jäseniä, mutta monet pitivät taukoa hommista niihin aikoihin, kun perheen perustaminen alkoi käydä ajankohtaiseksi. Avaruusaluksille ei voinut ottaa mukaan lapsia.

Heilautin kättäni tervehdyksen merkiksi ja hymyilin automaattisesti, sitä ei tarvinnut paljoa miettiä.

”Hei. Satuin kuulemaan teidät kun kuljin ohi. Voinko auttaa?”

Molemmat kääntyivät osaksi mustissa puvuissaan minua kohti. Puvut olivat paksummat ja eivät niin vartalonmyötäiset kuin pilottien. Ensin puhuneella kaverilla oli päässään ihan tavallinen lippalakki ja sen alta pilkisti vaalea tukka. Tällä oli sotkuiset kulmakarvat, jotka olisin kovasti halunnut harjata ojennukseen. Toinen oli lyhyt – ehkä minun pituiseni – ja kietaissut vaaleanruskeat hiuksensa banaaninutturalle. Nutturan kiinnitysklipsi oli kauniin turkoosi.

”Ah, anteeksi, kadetti!”

”Ei mitään. Shawn ja Annika?”

Nimimuistini oli täsmällinen ja hyvä, mutta oli parempi varmistaa. Toki siinä oli harjoitteluakin mukana, olin ottanut ohjaamossa vietettyinä tunteina tavakseni käydä miehistölistan usein läpi. Pitihän minun tietää, keitä kyyditsin suuren tyhjyyden halki.

”Kyllä”, lippispäinen Shawn sanoi. ”Olen pahoillani häiriöstä.”

”Mikä täällä on varsinaisesti ongelma? Voin varmaan auttaa.”

Molemmat vilkaisivat toisiaan ja katseissa oli syyllisyyttä, joka ei jäänyt minulta peittoon mitenkään. Ihan kuin lapset pahanteossa tai pikkusiskoni piirrettyään taas tusseilla kissoja ja koiria olohuoneen seinälle. Mutta me olimme kaikki aikuisia, ja toimimme tarkkojen ja ennalta määriteltyjen ohjeiden mukaan.

”Minulla on olo, että joku on käynyt täällä”, Annika sanoi ja kohensi pukunsa kaulusta, sitä paksua ja jäykkää kohtaa, johon kypärän sai liitettyä. Toivoin, että sen lämpösäätelyominaisuudet olivat yhtä hyvät kuin minun pilottipukunikin, muuten puku näytti aika kuumalta. Ei sillä tavalla, en oikein osaa katsoa ihmisiä niin. Kauniit ihmiset ovat minusta esteettisiä siinä missä nätit vaatteetkin.

”Siis joku, jonka ei pitäisi?” Kasvoilleni nousi uteliaisuus, jota en yrittänyt peittää.

Kiitos ryhmäni Taivasopistolla, minäkin olin jo osaava kaikenlaisten hämärähommien kanssa. Laitoin vaivihkaa viestin Thealle. Onneksi kumpikaan meistä ei ollut ohjausvuorossa juuri nyt. Tässähän oli melkoinen jännävyyhti selvitettävänä! Viikkoihin ei ollut tapahtunut mitään mielenkiintoista, ja nyt olin kävellyt suoraan sisään sinne, missä sattui ja tapahtui. Viimeinkin jotain hauskaa!

Annika katsahti minuun arvioivasti, tiesin tämän miettivän, luottaisiko minuun vai ei. Olihan siinä aina se riski, että pilotti kantelisi kapteenille ja sitä myöten ties kenelle. Meidän kapteenimme oli kyllä henkilö, jonka pystyi jättämään pois melkein mistä tahansa yhtälöstä heti alkuvaiheessa. Olin nähnyt kapun ehkä kolmesti, tämä tuntui pysyttelevän omissa oloissaan ja pyrkivän siihen, että jäisi mahdollisimman syrjään kaikesta.

Paheksuin sitä en niin kovin salaa, mutta Koalitiollakin oli tyyppejä, joiden työmotivaatio ei ollut huipussaan. Työpaikka mikä työpaikka, vaikka vähän erikoinen sellainen. Kaikilla oli joskus päiviä, kun ei vain pystynyt tekemään parastaan.

”Niin kai. Kaikki ovat kyllä tosi varuillaan. Ehkä tällainen muutaman suodattimen asia ei normaalisti olisi kovinkaan iso, mutta nyt…”

”Ai poliittisen tilanteen takia?”

”Niin”, Annika sanoi ja katsoi minua edelleen. Todennäköisesti hän arvioi, uskaltaisiko minuun luottaa. Olihan pilottiin luottamisessa riskinsä. Saattaisin olla Säätiön leivissä tai tehdä miehistön elämästä hankalampaa muuten vain, jos sattuisin sille tuulelle. Mahdollisuuksia oli monia, eikä kapteeni voinut seurata jokaista pikkuasiaa samalla tavalla kuin se, joka kulloinkin istui aluksen ohjaamossa.

”Älkää puhuko jutusta muille”, sanoin, vaikken itsekään ollut varma, oliko se järkevintä. Tietynlainen epäluuloisuus oli iskenyt jo minuunkin, vaikka en yleensä ollut salailevaa sorttia. Tai ehkä olinkin. Omat asiat pidin ominani, mutta muiden kuulumisista – sellaisista hassuista pienistä asioista, joilla ei ollut niin väliä – höpötin kyllä mielellään. Siinä oli ero, kertoiko kaikki luottamukselliset tiedot eteenpäin vai ei, enkä ollut sellainen juorutäti kuitenkaan.

”Kai tästä jonnekin pitäisi ilmoittaa”, Annika tuumasi.

”Ilmoitit pilotille, joka lupasi tutkia asiaa. Kai siitä nyt joku hyöty pitää olla, että me tulemme komentoketjussa kapteenin jälkeen”, väitin ja iskin silmää. Annika naurahti.

”Te katoatte ohjaamoon ettekä sillä tavalla ota osaa mihinkään johtamiseen, sitä ei yleensä mieti”, tämä sanoi.

”Vaikka pitää myöntää, että sinä Linn olet jotenkin erilainen.”

”Otan tuon kohteliaisuutena”, sanoin ja näytin peukkua ylös.

Shawn ja Annika poistuivat perässäni humisevaan ja vaaleaan käytävään, mutta lähtivät eri suuntaan. Heilautin kättäni ja odotin hetkisen, kunnes näin vain molempien selät. Sitten lähdin marssimaan ohjaamon suuntaan. Yritin pitää askeleet tavanomaisen kevyinä, mutta tiesin kyllä olevani huolestunut.

Se näkyisi elekielestäni, jos en olisi varovainen. Hyvä juttu oli, että etäisyydet avaruusaluksilla olivat tunnetusti lyhyitä. Minnekään ei tarvinnut talsia pitkään.

Ohjaamon ovi näkyi pian edessäni, näytin sille hansikkaani pintaa. Suhahdus oli jo tuttu, harmaa oven pinta liukui syrjään ja astuin pieneen välitilaan, joka erotti muun aluksen ja ohjaamon.

”Thea?” huikkasin, samalla kun ääneni peitti toisen, sisemmän oven suhahdus. Siihen oli merkitty aluksen mallinumero ja valmistusmisvuosi, tavallaan söpöä. Minusta olisi ollut mukavampi, jos jokainen alus olisi nimetty erikseen, mutta Koalitio ei harrastanut sitä. Kuulemma ei haluttu, että kukaan kiintyisi tiettyyn purkkiin, ja ihmiset kiintyivät nimiin.

Oikeasti kyllä ajattelin, että Koalition alkuvuosina, vanhan avaruusalusperinteen mukaan nimetylle alukselle sattunut onnettomuus oli se syy, miksi nimeämisestä oli luovuttu. Huonoa karmaa ja lisäksi käytetty nimi viittasi suoraan Pohjois-Amerikkaan, jolla oli siihen aikaan huono maine. Mantereella sijainneen liittovaltion hajottua Koalitio oli toiminut pitkään ilman varsinaista edustusta sieltä suunnasta, ja kaikenlaiset teoreettiset ja kuvainnollisetkin siteet oli haluttu katkaista. Nykyenglanti oli vakiintunut työkieleksi oikeastaan siksi, että kiinalaiset eivät olleet halunneet yksinkertaistaa kirjoitusjärjestelmäänsä, mutta englannille oli ollut mahdollista luoda foneettinen kirjoitusjärjestelmä Pohjois-Amerikan sekasorron aikana.

Kaikki oli aina politiikkaa, tavalla tai toisella. Sitä ei päässyt pakoon eikä se ollut tarkoituksenanikaan.

”Linn, sinulla ei edes ole seuraava vuoro.”

”Tiedän”, huikkasin ja nostin katseeni niin, että näin Thean kiharapilven ja kutrien lomasta pilkistelevän kultaisena kiiltelevän lipan. Thea oli kyllä puhunut sen ulkonäön muuttamisesta joksikin muuksi, mutta lopulta kultaiset laakerinlehdet olivat pysyneet. Voittajan merkki saattoi olla enemmän ironinen kuin tosissaan valittu – tai sitten Thean lippa oli ollut saman muotoinen jo silloin nuorempana, hänen ensimmäisellä Taivasopisto-taipaleellaan.

Yllättävää kyllä, en ollut koskaan kysynyt siitä. En minä aivan jokaista asiaa udellut. Jotkut jutut ihmiset saisivat jakaa sitten, kun olivat siihen itse valmiita, ja Thean arki silloin nuorempana kuului sille listalle.

”Mitä kuuluu?”

”Hyvää. Luulisin. Olen taas jo tottunut tähän”, Thea vastasi.

Thea vilkaisi taakseen, kasvoillaan ilme, jossa oli aavistus kysymystä ja toinen puoli tälle tyypillistä terävyyttä. Ystäväni ei hukannut aikaa eikä sanojaan mihinkään turhaan, vaan meni itse asiaan, vailla kaunistelua. Se oli joskus raskasta, mutta tuttua, sillä Emmerie toimi aika samalla tavalla.

”Miten Emmerie ja Josh? Ei vieläkään mitään?”

”Ei… lähetin viestin, jossa vähän arkistomateriaalia, jota olin kaivellut herra Jakesta, mutta en saanut kuittausta”, sanoin.

”Oliko viesti edes luettu?”

Naurahdin ääneen.

”Emmerien kanssa siihen ei voi luottaa. Viesti saattaa olla luettu tai lukematon ihan sen mukaan, mikä Emmerietä huvittaa. Se ei ole temppu eikä mikään, niillä taidoilla. Kyllä ne yleensä silti kaikki on luettu oikeasti. Oli ainakin ennen.”

”Niin?” Thea ei varsinaisesti painostanut, mutta tiesi minun kiertävän todellista aihetta.

”Mutta nyt en saa vastausta mihinkään. Kaipa sitten Josh on parempaa seuraa jutella kaikki spekulaatiot läpi ja halki ja poikki ja pinoon.”

Kiharapilvi kääntyi, Thea katseli suoraan minuun, kohentaen lippansa asentoa.

”Emmerie arvostaa sinua todella. Ei varmasti ole kyse siitä.”

”Se olisi helpoin selitys”, virkoin liiankin iloisella äänellä.

”Linn, anteeksi jos olen nyt liian suora. Mutta luen sinut kuitenkin ystäväkseni, niin ehkä minulla on oikeus sanoa, miten asiat ovat? Aivan kaikki asiat maailmassa eivät liity ihmissuhteiden kiemuroihin ja johonkin hienoon näpäytyspeliin. Emmerie ei edes osaa pelata mitään sellaisia kovin hyvin. Eikä Josh ole sitä tyyppiä.”

”Okei, mitä sitten? Tämä on tosi helppo lukea niin, että vanha lapsuudenystävä on vain jätetty rannalle ruikuttamaan”, puuskahdin.

”Joku Koalitiossa estää viestien perillemenon. Oletan, että laitteitamme kuunnellaan ainakin avainsanojen osalta, mutta viestiliikenteen esto on ihan mahdollista sekin.”

”No tuo on jo melkoinen salaliittoteoria…”

Hymyilimme molemmat. Thealla ei ollut hymykuoppia, tämän huulet kapenivat ja hampaat näkyivät aina tämän hymyillessä.

”Mutta ei mahdoton eikä epätodennäköinenkään”, Thea täydensi.

Olin vaihdellut aiemmin viestejä Melissan kanssa, kun olin vielä Maassa ja pystyin käyttämään yleisiä tai yksilöimättömiä linjoja ja isän kontakteja. En uskaltanut tehdä sitä lennolta, jossa Koalitio oli aina läsnä ja kaikki liikenne kulki pitkin Koalition reittejä. Liian suuri riski, mutta pettäisikö Koalitio omansa, jos saisi minun tietää vehkeilevän toisen puolen hallintoneuvoston jäsenen kanssa?

Keskustelu Shawnin ja Annikan kanssa olisi normaalina aikana ollut sellainen pieni asia, jonka olisin selvittänyt omia reittejäni ja jolla ei ehkä ollut suurtakaan merkitystä. Sen jättäminen odottamaan tuntui nyt virheeltä. En edes osannut oikein selittää, miksi. Sanottakoon sitä sitten vaikka naisen vaistoksi tai mitä tahansa, en voinut jättää aihetta sikseen.

”Joku on käynyt nyysimässä suodattimia. Sekä ilma- että vesiversioita. Yleensä laittaisin muutaman katoamisen kirjanpitovirheeksi, mutta en ole enää varma.”

”Me olemme olleet mukana liian monessa hämärähommassa”, Thea väitti.

”En vain jaksa uskoa sen olevan sattumaa.”

”Tällä maitovalaalla ei ole käynyt mitään epäilyttävää. Kaikki on ihan turvallista. Normaalia”, Thea sanoi ja kohotti kulmakarvojaan näyttäen epäilevältä.

”Haluaisin silti tarkistaa sen, jos sopii.”

”Sopiihan se”, Thea tuumasi ja alkoi selata listoja. Näin sen silmäkulmastani hyvin, Thean edessä juoksi informaatiotulva erilaisia lokeja ja dataa, kaikki aluksen rahti pienintä nyssykkää myöten. Teksti ja kuvat näkyivät himmeän kultaisina vasten ohjaamon hämärää.

Taustalla kaareutuen yllemme ja päällemme oli tuttu ohjaamon näyttö, joka heijasti meille nyt vain mustaa. Olimme keskellä suurta avaruuden tyhjyyttä – kaukana kaikesta, matkalla avaruusasemalle viemään rahtia ja palaten mukanamme matkustajia, jotka eivät ehkä olleet nähneet Maata vuosikymmeniin.

Ihmiskunta oli avaruuden valloituksessa lopulta aivan alkumatkalla. Edes Marsissa ei ollut pysyvää asutusta, vuosien takaisen katastrofin jälkeen. Sinne paluusta puhuttiin toki tasaisin väliajoin, mutta avaruusasemat olivat helpompia rakentaa nykytieteen keinoin kuin kokonaisen planeetan muuttaminen asuinkelpoiseksi.

Mars oli tietysti myös politiikkaa, ja oli selkeää, että jokin taho halusi hyssytellä sen, mitä siellä oli tapahtunut ja saada aiheen unohtumaan kaikkien muistista. Oli myös hyvä kysymys, miksi ylipäätään Koalitio oli tehnyt julkiseksi sen, että Marsissa oli tapahtunut onnettomuus riehaantuneen tekoälyn kanssa. Sekin saattoi olla vale tai toisenlaista propagandaa, sellaista, jolla oli tarkoitus peittää todellinen totuus liialta utelulta.

Thea tuijotti edessään välkähtelevää ja nopeasti rullaavaa dataa lähes ilmeettömänä, ja minun oli vaikea sanoa, oliko meillä jotain murehdittavaa vai ei. Tähän mennessä harjoittelulla ei ollut tullut vastaan mitään huolestuttavaa, kaikki oli mukavan normaalia ja tasaista.

Kullankeltainen teksti- ja ikoniryöppy pysähtyi, Thea viittoi minut viereensä. Kyykkäsin pilotin tuolin viereen ja mietin jälleen kerran, miksi ihmeessä Koalitio piti kiinni siitä, että ohjaamoon ei laitettu minkäänlaisia vierasistuimia. Tarkoitus oli, ettei paikkaa käytettäisi palavereihin, mutta käytäntö oli toista kuin kuvitelmat ja hieno ajatus, tässäkin.

”Linn, joku on nyysinyt niitä jo pidemmän aikaa. Yhden sieltä, toisen täältä. Jokaisesta on tehty asiallinen ilmoitus, mihin suodatin on hukkunut tai miten yksittäinen suodatin on vioittunut, eikä sitä ole siksi huomattu. Kaikki vaikuttaa tehdyn sääntöjen mukaan.”

”Mutta on liian epätodennäköistä, että yhdellä lennolla vikaantuisi tai hukkuisi niin paljon suodattimia”, jatkoin ajatusta.

”Niin. Jos haluaa ajatella asiaa sillä tavalla. Voihan se yhä olla sattumaa.”

Puistelin päätäni niin, että hiukset lensivät puolelta toiselle ja osuivat poskiin.

”En oikein usko sellaiseen sattumaan.”

”En minäkään.”

Istuimme molemmat hiljaa jonkin aikaa. Molempien aivoissa raksutti lujaa, yritimme päästä nopeaan loppupäätelmään. Harkitsin ottavani yhteyden kapteeniin, mutta se ei tuntunut oikealta. Olisihan kapteenin pitänyt teoriassa huomata asia myös.

”Jos kuitenkin laitetaan kapulle viesti?”

”Ei kai se ole Säätiössä?” Thea heitti heti perään niin, että minun oli pakko tukahduttaa pieni tirskahdus.

”Kuulostat Emmerieltä.”

”Joo.”

”Myös nyt. Yksisanaiset vastaukset ovat tosi Emmerietä”, sanoin hihitellen.

”Sinulla on ikävä.”

”Noh, kai sitä voi niinkin sanoa. Vaikka meillä oli välissä monta vuotta, kun emme juuri viestitelleet.”

En tiedä oliko se oikeasti ikävää vai kaipuuta siihen, että olisin voinut olla se luottohenkilö, joka olin tottunut olemaan. Mutta nyt Emmeriellä oli muitakin kuin minä, en ollut enää se ainoa, jolle viestittää, ja minun pitäisi olla siitä oikeastaan ylpeä ja onnellinen.

Laitoin kuitenkin kapteenille viestin, jossa ilmoitin haluavani mainita eräästä asiasta kahden kesken. Olihan se parempi kuin ei mitään.

Käsi kouraisi pilottipukuni hihaa, se tuntui aina vähän hassulta, kaukaiseltakin. Kosketuskin oli avaruudessa välillistä eikä koskaan suoraa, pohdin.

”Linn. Linn! Maa kutsuu. Eikun avaruus. Meidän kaksi muuta pilottia!” Thea huitoi.

Kohensin lippaani ja otin vastaan Thean lähettämän syötteen. En pystynyt muokkaamaan sitä itse, koska en ollut ohjausvuorossa, mutta lippa toimi vastaanottaessa aivan hyvin. Meidän lisäksemme lennolla oli tietenkin mukana myös kaksi muuta lentäjää, molemmat vanhoja konkareita. Nelikymppiset miehet eivät viettäneet meidän kanssamme erityisen paljon aikaa, mutta olivat kuitenkin mukavia ja kohteliaita kun törmäsimme ruokalassa, palavereissa tai ohjaamossa vuoronvaihdon aikaan.

Molemmat näyttivät olevan hytissään, mutta kummankin IR-jäljessä oli jotain pielessä: hahmot olivat kummallisen tarkkarajaisia, sellaisella tavalla, jonka näki vain jos todella kiinnitti huomiota syötteeseen. Lisäksi lippani kertoi, että kumpikaan ei ollut liikkunut tavanomaisella tavalla tuntiin – joko syötteessä oli virhe tai jotain muuta oli pahasti solmussa.

Lämpöjäljen sai halutessaan muutettua hieman epätarkemmaksi, olisihan ollut erityisen kiusallista, jos koko muu miehistö olisi pystynyt vakoilemaan vaikkapa intiimejä tilanteita siluettimuodossa. Mutta tämä ei ollut sitä, vaan jotain ihan muuta. Tämä oli epäilyttävää ja jälleen kerran uusi sotku, jossa olin mukana. Selvitettävää ja ratkaistavaa, salapoliisitehtävä.

Nousin ylös ja nostin käteni hetkeksi Thean käsivarrelle.

”Minä käyn katsomassa, mistä siellä on kysymys.”

Thea vilkaisi minuun, selkeästi huolestuneena, sen näki siitä, että tämä rypisti kulmiaan ja huulen kaaressa oli epävarmuutta, jota ei yleensä hänen kasvoillaan nähnyt.

”Ole varovainen. Lukitsen ohjaamon niin, että tänne ei pääse takaisin kuin sinä. Okei?”

”Okei”, vastasin ja lähdin ohjaamosta juoksuaskelin.

Edellinen lukuSeuraava luku