Minulla oli ollut ikävä avaruusaluksen ohjaamoon. Olin kaivannut tuttua hämärää, ylleni kaartuvaa näyttöä ja sitä tyyntä rauhallisuutta, jonka koin ohjatessani. Kun istuin pilotin tuolissa, olin samalla sekä osa jotain suurempaa että selkein mahdollinen itseni.

Rehellisesti sanottuna ikäväni ei ollut kohdistunut juuri miekkavalaan ohjaamoon, sillä se muistutti taisteluista ja jostain kipeästä, jonka olin nyt menettänyt. Jossain vaiheessa minun pitäisi antaa sen kaiken vyöryä ylitseni, antaa tulla ja miettiä kaikkea sitä, mitä olin tehnyt ja mitä olin tekemässä.

Tiesin, että en pystyisi koskaan siihen samaan viileyteen, mitä Lakshmi oli osoittanut. En olisi varmaan pystynyt edes taistelemaan oikeasti Ye-Seoa vastaan, vaikka parviälynainen olikin todistetusti vastuussa monen kuolemasta Kuutukikohdassa. Ei minusta ollut kasvokkain miksikään toimintasankariksi. Minä luotin mieluummin banaanikepposiin ja hämäyksiin.

Olin vastuussa senkin selkkauksen lopputuloksesta. Minä olin vastuussa siitä, miten tilanne liikahtaisi eteenpäin. Löytäisimmeko Ye-Seon, pystyisimmeko tekemään jotain Marsin… no, sille jollekin. En tiennyt enkä uskaltanut arvaillakaan, mitä minun pitäisi seuraavaksi taikoa hihastani.

Avaruusaluksen ohjaamossa pystyin hetken olemaan vain pala Koalition koneistoa. Sellainen pieni osanen, minkä reitti ja määränpää olivat selkeät. Ratas, jolla oli selkeä yksinkertainen tehtävä vailla ikäviä mietteitä moraalista tai siitä, mitä sodankäynti ja taistelut oikeastaan merkitsivät.

Ja toki varsinkin näin miekkavalaassa, olin sellainen palanen, joka oli oikeastaan puolikas.

En kyllä ostaisi mitään sellaista äärimmäisen kliseistä sydänriipusta, jonka pystyi halkaisemaan kahteen osaan. Enkä hiiskuisi sellaisten olemassaolosta mitään ääneen, ettei Josh saisi ideoita. Josh tuntui joskus saavan ideoita siitäkin, että vain ajattelin jotain asiaa. Joko ajattelimme samalla tavalla, tai Joshin superihmeellinen synkronointi oli saanut seikkailun edetessä lisää kokemustasoja.

Minun onnekseni pilottipuvun kanssa ei saanut pitää koruja, vaikka olisi ollut millainen Koalition sankari. Olin turvassa noloilta riipuksilta.

Josh kierteli aluksen ohjaamoa tehden nopeaa tarkistusta minkään selkeästi kummallisen tai oudon varalta. Joskus aiemmin olisimme vain pompanneet tuoleihin ja lähteneet liikkeelle. Sattumukset matkan varrella olivat lisänneet jopa tunnetusti rämäpäisen poikaystäväni varovaisuutta – kaikeksi onneksi tosin tässä ohjaamossa ei piileskellyt ketään. Nurkista ei löytynyt vakoojia. Hämärä oli tuttu ja turvallinen, eikä se piilottanut mitään.

”Tyhjä on”, Josh sanoi ja hymyili varovaisesti. Tämä näytti yhä vähän uupuneelta, mutta tiesin, että Josh olisi kyllä kertonut, jos ei ollut lentokunnossa. Minun kanssani ei enää tarvinnut esittää jonkinlaista ihmemiestä, joka pystyi mihin tahansa.

”Hyvä. Onko meillä lupa lähteä?”

”Khadi oli nopea, ihan kuten lupasikin. Onneksi tarvikkeiden pakkaaminen kahdelle ei kestänyt kauan, vaikka tätä miekkavalasta ei olekaan tehty pitkiin retkiin. Parasta toivoa, ettemme eksy.”

”Miten avaruuteen eksytään?”

”Ei mitenkään”, Josh hymyili hampaat näkyvillä, leveästi ja tavallisesti.

Ohjaamon takaosassa oli tukikohdan varastonnurkasta haalittuja ruokatarpeita. Vedenkeitin pikanuudeleita varten näytti olevan erittäin väärässä paikassa virtaviivaiseksi suunnitellun sota-aluksen ohjaamossa. Laitteen säilyttäminen ohjaamossa ei myöskään ollut minkään Koalition ohjesäännön mukaista.

”Meille tulee ahdasta”, sanoin ja tajusin samassa, mitkä mietteet olin kutsunut paikalle.

”En näe sitä ongelmaksi,” Josh vastasi virnistellen ja hymyillen yhä leveämmin. Hampaita näkyi enemmän kuin hammaslääkärissä.

”Okei, mietitään sitä myöhemmin. Niin kuin … sitä. Vai sitäkö sinä mietit? Siis tietysti sitä. Miksi edes kysyin.”

Olin tunnetusti loistavan hyvä missä tahansa iskurepliikkeihin verrattavassa.

”Todellakin mietin. Tai ei ehkä niinkään pelkästään mietitä.”

”Toimintaa kesken reissun? Kuule, jommankumman pitää koko ajan ohjata tätä purkkia. Ja miekkavalas on vielä todella vaikea pitää edes matkalennossa vakaana yksin.”

”En näe sitäkään ongelmaksi.”

Josh ilmoitti sen täydellä pokerinaamalla, muuttaen kasvonilmeensä leveästä hymystä liioitellun vakavaksi.

”En halua päätyä mihinkään tieteelliseen artikkeliin esimerkkinä ensimmäisestä tyypistä, joka osasi sekä avaruustaistella että muhinoida samaan aikaan.”

”Minusta se olisi ihan mukava tapa saada nimensä historiaan”, Josh ilmoitti ja raapi leukaansa nyt muka-mietteliäästi.

Oma kunnianhimoni, ei siis pelkkä himoni, suuntautui hieman eri tavalla. Kuten Joshin kanssa lähes aina, en voinut estää puolittaista virnettä ilmestymästä kasvoilleni. Josh huomasi sen ja virnisti takaisin. Tuttu mustapinkki pilottipuvun peittämä käsi kohosi tämän takaraivolle, mikä sai Joshin ilmeen muuttumaan tekopohtivasta irvistykseksi suunnilleen yhtä nopeasti kuin avaruuden neutriinot lensivät parhaillaan lävitsemme.

”Kyllä se kasvaa takaisin”, sanoin taas kerran.

”Joo, en vaan muista”, Josh sanoi asetellen lippaansa lyhyiden hiuksien päälle.

Otin oman lippani esiin hieman varoen. Odotin toisaalta uutta virnistystä, toisaalta naurunpyrskähdystä, ja kenties peukkua ylöspäin.

Tungin mustan ja vähän repussa lytistyneen ohjaimen päähäni. Muoto oli tuttu, mutta myös uusi. Minä ja minun siipeni, jotka olin päättänyt vain ottaa, keneltään kysymättä. Littaantuneet sulat sai takaisin ojennukseen pelkällä ajatuksen voimalla, älymateriaalin etuja.

Annoin siipien levitä ja toivoin eleen näyttävän sopivan dramaattiselta. En nähnyt sitä itse, joten piti luottaa siihen, että korvan takaa kasvavat mustat sulkasiivet olivat tyylikkäät ja äärimmäisen päheät, olivat ne sitten kuinka epäkarismaattisen henkilön päässä tahansa.

Josh katsahti ylös juuri sopivasti nähdäkseen minun toivottavasti keskittyneen määrätietoisen ilmeeni. Epäilin, että ilmeeni kanavoi enemmänkin ummetusta kuin syvää pohdintaa.

”Ai kappas.”

”Joo.”

Oli hieman vaikea lukea, oliko Josh vaikuttunut vai ei.

”Ne sopivat sinulle kyllä”, Josh ilmoitti.

”Ei muuta?”

”Kaikki ne ovat lähinnä nössöjä, jotka noudattavat jotain kirjoittamattomia sääntöjä siitä, mitä lippaansa saa tai ei saa laittaa. Olen nähnyt kaikkea jättisuuresta raitapiposta pään päällä keikkuvaan kumiankkaan, luulisi siis, että joukkoon mahtuu niinkin esteettinen konsepti kuin siivet.”

”En ylläty yhtään, että tiesit, että siivet ovat jonkinlainen tabu. Silti vaan vedit ne esiin ekalla lentotunnilla kuin ei mitään.”

”Noh, se oli sellainen temppu, jonka tekemistä olin odottanut varsin pitkään. Vuosia, itse asiassa.”

”Arvasin.”

”Nythän me mätsätään vihdoin viimein. Mikä meidän supersankaritiimin nimi on?”

Josh vaihtoi aihetta sivuraiteille heti, kun tökin liikaa siipijuttua – ei vaatinut poikaystävätietouden maisteriopintoja hoksata, että Josh oli varmasti kaavaillut ensimmäisen lentotunnin kulkua päässään pitkään. Minä en ollut silloin osannut aavistaakaan, sillä Josh sai halutessaan kaiken tekemänsä vaikuttamaan rennon huolimattomalta. Totuus oli toinen, tiesin jo paremmin. Se, mikä ulkopuolisille vaikutti luonnolliselta, vaati oikeasti työtä ja suunnitelmallisuutta.

Osasi Josh myös oikeasti improvisoidakin, ilman pitkälle kehitettyjä strategioita. Jos ei tuntenut poikaystävääni todella hyvin, eroa saattoi olla vaikea nähdä. Minä näin sen jossain suunpielissä, silmien tuikkeessa ja kädenliikkeissä.

”Vai nimi? Ei ainakaan siipiheput. Se on ravintola, missä käytiin aina mun vaarin kanssa, kun se vielä eli”, höpisin.

”Liian rasvaista jopa mulle, ruoka siis”, Josh sanoi. ”Vaikka ne ovat kyllä saaneet aika hyvin luotua illuusion, että syö oikeasti kanaa, luineen kaikkineen. Vähän ällöä.”

”Ai onko niitä avaruudessakin?”

”Ei, kävin ihan Maassa. Niiden ei-pilotti-sukulaisteni kanssa. Se oli sellainen vähän juntti röhröh-visiitti, jossa kai haluttiin miehistää avaruuden asukkia. Olen kyllä ihan tarpeeksi mies ilman tunkkaisia asenteita liittyen lihansyönnin nostalgisointiin.”

Kumpikaan meistä ei ollut vielä alkanut käynnistää miekkavalaan järjestelmiä toden teolla, näyttö välkytti himmeää odotustekstiä, Koalition tylsällä tavanomaisella vaaleanharmaalla.

Sivelin kädelläni pilotin tuolin selkänojaa. En ollut vielä ryhtynyt täysin hölmöllä tavalla sentimentaaliseksi, vaikka kaikki olikin mennyt paljon paremmin kuin olin uskaltanut toivoa. Minä ja Josh olimme täällä kahdestaan ja kaikki oli hyvin. Tunnetut kosmiset riitapukarimme eivät olleet täällä – eikä kaiken järjen mukaan kummankaan pitäisi ilmestyä paikalle, vaan näiden järkevin hanke olisi suunnata tappelemaan keskenään jonnekin Marsin suuntaan.

Me ottaisimme miekkavalaan, lentäisimme pois, ainakin tämä pätkä sujuisi vailla yllätyksiä.

Voisimme jutella ja ihan vain olla.

Josh pysähtyi eteeni töksähtäen, toinen käsi myös istuimen selkänojalla. Liikkeestä puuttui sellainen selkeys, jonka yhdistin Joshiin. Josh ei tyypillisesti hosunut, minä olin meistä se, joka pysähtyi yhtäkkiä keskellä käytävää ja jonka selkään törmättiin.

”Haluatko ohjata?” kysyin.

”Voin minä”, Josh vastasi, vaikuttaen helpottuneelta.

Meillähän oli molemmilla koulutus ohjata miekkavalasta, ei toimia sen apupilottina tai asevastaavana tai miten kakkosheppua halusikaan kutsua. Sinällään tehtävät olivat samanarvoiset ja yhtä vaikeat. Ei takapenkillä pärjännyt tiukan paikan tullen eli oikeassa taistelussa ilman koulutusta, senhän takia olimme harjoitelleet kuukausitolkulla. Olimme voineet ajatella, että meidän molempien kontolle tulisi vain ohjata. Emme olleet suunnitelleet lentävämme kahdestaan.

En taatusti osaisi ampua aluksia alas taivaalta yhtä hyvin kuin Lakshmi, ainakaan ilman mitään opastusta. Päätin, että minun ei koskaan tarvitsisikaan. Tällä reissulla riitti, että pystyin roikkumaan mukana.

”Sinä ohjaat, jo ihan siksi, että minun pitää jutella meidän ufotuttujemme kanssa”, sanoin.

”Saanko mä ehdottaa kysymyksiä myös? Tällaista tilannetta ei tule ihan heti.”

Kumma tilanne katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, mutta painoin sen mieleeni. Josh ei halunnut istua asevastaavan penkillä, ihan kuin en minäkään.

”Haluatko kysyä jotain vakavaa, sellaista mikä määrittää koko ihmiskunnan kohtalon, vai jotain tyhmää? Miksi mä veikkaan jälkimmäistä?”

”Osaako ne ennustaa? Tuleeko musta viimeinkin se galaktinen poptähti? Jonkunlainen kaava maineen ja mammonan printtaamiseen kelpaa myös”, Josh ilmoitti tehden käsillään laajoja kaaria. Pidemmät hiusosiot heilahtivat liikkeen mukana.

”Maine on varmaan kohta järjestyksessä ihan omin avuin”, väitin kuivasti vastaan.

Istuin alas, tuolin pehmuste allani piti hassun äänen. Se nyt vielä puuttui, että dramaattisella hetkellä onnistuin käyttämään avaruusaluksen ohjaamoa henkilökohtaisena pierutyynynä. Onneksi meillä ei ollut aluksen ohjausjärjestelmä vielä päällä ja onneksi tämä ei tallentunut yhteenkään Koalition viralliseen lokiin.

Josh virnisti ensin, ilmeen muuttuessa yhä leveämmäksi, kunnes se oli yksiselitteisesti naurukohtaus. Ääni helisi ympäri pientä ohjaamoa kirkkaana tavalla, jonka yhdistin lämpimiin kesäöihin. Jonnekin läpäistyjen kokeiden, yleisen huolettomuuden ja liian monen avatun siideritölkin yhteyteen. Ei avaruussotiin ja sen pohdintaan, kumpi meistä olisi tosi paikan tullen valmiimpi viemään ihmishenkiä.

”Anteeksi, että olen kävelevä nolo tilanne.”

”Ei sitä tarvitse pyydellä anteeksi. Okei, se oli aika hauskaa. Toivottavasti tuo päätyy historiankirjoihin.”

”Eikä päädy. Haista kuule…”

”Mitä? Eikö tämä keskustelu lähtenyt juuri siitä?”

Nyt minäkin aloin nauraa niin, että järjestelmien käynnistämisestä ei tullut yhtään mitään. Nojasin tuolilla taaksepäin ja hymyilin kuin varsinainen pölvästi. Jos joku jossain lennonjohdon suunnassa ihmetteli, miksi miekkavalas ei ollut vieläkään liikahtanut, en aikonut selittää.

Kylkiään pitelevä Josh käveli viimein oman tuolinsa luo ja alkoi kiinnittää turvavöitä, heittäen aktivointikoodin ilmaan tutulla määrätietoisella kädenliikkeellä. Olikohan Josh dramaattinen myös yksin ollessaan? Näin kyllä Joshin pään asennosta, milloin tämä vakavoitui ja alkoi synkronoida tosissaan. Miekkavalas vaati täyden huomion myös tunnetuilta synkronointineroilta.

Vielä viime vuonna en olisi osannut erottaa mitään sellaista kaiken hölmön huumorin ja ikuisesti läsnä olevan ironiakerroksen alta. Nyt Joshin mielenliikkeet olivat minulle kirkkaampia kuin oman lippani syöttämä informaatio tulevasta lennostamme.

Panin merkille, että reitti oli lähes nopein mahdollinen – ja avaruudessa nopein reitti tarkoitti usein myös samaa kuin ajoainetta tuhlaava, eli kallista retkeä. Koalitio aikoi todellakin panostaa minuun ja meihin, meidän tehtäväämme.

Avaruusalus allani ja ympärilläni heräsi eloon yhtä matkaa vatsanpohjastani nousevan kutkuttavan tunteen kera. Miten kukaan voisi ikinä tottua tähän? Siihen, että pystyi ihan vain omalla älyllään ohjaamaan jotain niin monimutkaista, hienoa ja huippuunsa viritettyä kuin miekkavalaat olivat? En ainakaan aikonut tottua.

Taisin valehdella itselleni aiemmin siitä sentimentaalisuudesta. Avaruuden kohdalla saatoin sallia itselleni tietyn määrän täysin järjetöntä ja turhaa mehustelua. Olinhan sitä paitsi tehnyt aika paljon päästäkseni tänne asti, kuten istunut pilotintuolille kuin se olisi ollut pilailukaupan kuumin hittituote.

”Kaikki valmista? Minulle lippa antaa lähinnä tarkistettavaksi näitä perusparametreja. Ilmaa ja ruokaa on, eikä muusta miehistöstä tarvitse välittää kun sitä ei ole, niin tämä alkutarkistus oli nopea homma.”

Ei minun olisi oikeastaan tarvinnut kailottaa sitä ääneen. Josh löysi ihan samat tiedot oman näkökenttänsä ja synkronointinsa rajamailla, sillä alusta ohjattiin yhdessä ja järjestelmä oli koko ajan yhteinen, tietyin painotuksin.

Höpisin ääneen, koska halusin puhua Joshin kanssa. Ilmiselvästi tunteellinen höperöitymiseni ulottui avaruuden lisäksi poikaystävääni. Onneksi minulla oli pesunkestävä avaruusprinssipoikaystävä – ainakin jos Linniltä kysyttiin – joten olin hoitanut asiani varsin esimerkillisesti mielenkiinnon kohteeni huomioon ottaen.

Joshin ottaessa ohjakset itse lentämisestä ja miekkavalaan jättäessä Kuun pölyt taakseen, toivoin todella, että en joutuisi astumaan tuohon samaan kuutukikohtaan enää uudelleen. Paikassa oli minulle oikeastaan pelkkiä ristiriitaisia, hankalia muistoja. Oli siellä tapahtunut paljon mukavaakin. Nuudeleita Melissan ja Sigridin kanssa, jonkinlainen anteeksianto, ihan mukava pieni artefaktinvarastusseikkailu. Silti, pääpiirteissään se oli paikka, jossa oli sodittu ja jossa olin joutunut osallistumaan minulle tärkeän ihmisen hautajaisiin.

Tutun kiihtyvyyden saattelemana nojasin niskaani istuimen tukeen pyöritellen artefaktia kädessäni. Olimme turvassa niin kauan kuin minulla oli se. Olin tärkeä juuri niin kauan kuin minulla oli artefakti ja kyky käyttää sitä. Sen selkeämpää henkivakuutusta tässä sotkussa ei ollut saatavilla.

Vanha vihollisemme herra Jake tiesi, että olin voittanut ukon taistelussa, ainakin sen yhden kerran, kun olimme kokeilleet. Todennäköisesti voittaisin uudestaankin. Miksi siis ottaa riskiä ja tulla perääni? Äijä ei ollut tyhmä, joten todennäköisesti tyyppi yrittäisi pelata meidät pois pelistä toisella tavalla kuin suoralla yksi yhtä vastaan -artefaktimaaottelulla.

Totta kai myös tämä hiljaisuus oli pelottavaa. Se, kun ei varmasti tiennyt, mitä vastapuoli oikeastaan oli tavoittelemassa. Tarinassa oli liikaa sutattuja mustia kohtia, joita en ymmärtänyt. Toivoin, että herra Jakesta tuntui täsmälleen samalta, emmekä olleet levittäneet omia korttejamme täysin ilmiselvästi pitkin Aurinkokuntaa. Yhden kortin olin toki näyttänyt tarkoituksella.

Saisimme olla rauhassa juuri niin kauan kuin kaikki tiesivät, tai ainakin arvasivat, että olin yhä tämän aurinkokunnan ainoa Koalition leivissä oleva avaruustaikuri, ainoa, jolla oli kyky muuttaa todellisuutta ufojen voimilla.

Toisilla oli toisia kykyjä.

”Josh? Ennen kuin kurkotan artefaktiin. Mitä luulet, että ex-puheenjohtaja meinaa tehdä niillä sinun oletetuilla kopioillasi?”

Joshin lippa tärähti tämän lyhyemmillä hiuksilla, joista olin alkanut oikeastaan pitämään. Tämä hiusmalli toi paremmin esiin sen, että Joshilla oli paksut ja vähän taipuisat hiukset. Sotkuinen ponnari oli ollut ehkä enemmänkin epäsiisti kuin kuriton. En oikeastaan välittänyt mistään surffitukasta, mutta lyhyet hiukset olivat eri tavalla poikamaiset kuin edellinen tyyli oli ollut. Kunhan vain Josh ei päätyisi kasvattamaan takatukkaa.

”Minusta se on aika itsestään selvää”, Josh sanoi sillä äänellään, jota olin joskus pitänyt äärimmäisen rasittavana. Sellainen etkö muka tajua -äänensävy, jolla saattoi puhua kavereiden pikkusiskoille. Nyt jatkoin keskustelua ihan normaalisti. Kummallista, miten sitä alkaa osata luovia toisen ihmisen vähän ärsyttävien kulmien ohitse.

”Niitä voi käyttää jonkun pilottitekoälyn rakentamiseen ja lentää sitten niillä puheenjohtajan Koalitiolta kaappaamia aluksia. Joo, en minäkään ole pölhö. Se vaan, että eikös nyt ole jo selvää, että se ukko ei oikeastaan halua avaruuden herruutta? Jätti Säätiönkin Melissalle. Muutti itsensä ja aluksensa näkymättömiksi ja lähti vetämään”, sanoin.

”Joo, siksikään en pelkää, että se olisi meidän niskassamme ihan heti. Sitä paitsi, sillä olisi ollut monta mahdollisuutta tapella meitä vastaan, tai vaikka yllättääkin meidät housut kintuissa. Mitään sellaista ei ole tapahtunut. Olen saanut käydä vessassa ihan rauhassa. Me kaksi olemme sivujuonne, emme kohde – ihan kuten Koalitiokin.”

Josh raapi takaraivoaan, katsoen hieman sivuun.

”Ja Mars on se oikea kohde?”

”Siltähän se näyttää, sen perusteella mitä Ye-Seo sanoi. Siellä unessa tai dronemaailmassa tai jossain, missä kävin. Mieluummin en toistaisi temppua uudelleen, mutta vähän pelkään, että jotain sellaista on edessä.”

”Olemme koko matkan Marsiin yksi iso maalitaulu.”

”Sitä on aika vaikea välttää. Avaruuteen ei voi piiloutua niin kauan kuin alus antaa mitään lämpöjälkeä.”

”Ehkäpä minun pitää kysyä siitäkin”, sanoin.

Josh kääntyi katsomaan minua pinkit siivet hämärässä ohjaamossa hohtaen. Vastustin halua nostaa käsi omalla ohimolleni koskettaakseni omia mustia siipiäni. Siipitiimi, tosiaan.

”Minä vedän sinut tällä kertaa takaisin tänne oikeaan maailmaan, jos vaikuttaa siltä”, Josh ilmoitti kuin se olisi ollut päivänselvää ja yksinkertaista, emmekä olisi leikkineet käsityskykymme ylittävän älyn kanssa, maailmassa, jonka sääntöjä emme vieläkään täysin tunteneet.

Edellinen lukuSeuraava luku