Olin ravannut hermostuksissani ympäri hyttiämme ennen lentovuoroani. Yrittänyt maata punkassa. Miettinyt jokaista mahdollista vaihtoehtoa ja niitäkin vaihtoehtoja, jotka eivät olleet millään tasolla todennäköisiä. Hermoillut ja olisin varmaan purrut kynsiänikin, mutta hansikkaat estivät sen.
Kukaan ei ollut ehdottanut, että joku muu lentäisi meidät Meletelle. Tajusin sen vasta useampi tunti neuvonpitomme jälkeen. Päässäni pyöri noin miljoona syytä, miksi olisin erehtynyt tai kukaan ei vain uskaltanut sanoa, tai kyse oli jostain muusta, tai…
Tai kenties olin meistä paras lentämään.
Nyt kun istuin yksinäni ohjaamossa, ei äkkiä jännittänytkään enää. Tämän minä osaisin ja hoitaisin. Vähän kuin tenteissä, kun pääsin vastaamaan tehtäviin, ratkaisut tulivat ilman epäröintiä, ilman että olisin miettinyt mitään muuta. Usein olin nopeiten valmis.
Ei ollut enää montaa hetkeä siihen, että näkisimme, miten Meletellä meitä odotettaisiin. Heike oli luvannut tulla ohjaamoon heti, kun tilanne lähtisi käyntiin. Avaruusaluksia ei yleensä lennetty sen mukaan, mitä näytöllä näkyi, mutta tämä kerta olikin erityinen.
Odotellessa siemailin teetä ja aloitin lähestymisen aivan normaaliin tapaan. Lähetin viestin miehistölle ja rahdista vastaavalle. Tein tarkitukset ja tasapainotukset. Varmistin, että apumoottorit toimivat kuten pitää, jotta pystyisin hienosäätämään aluksen kurssia. Kaikki oli toiminnassa kuten piti – avaruusalukset olivat todella toimintavarmoja laitoksia, jotka vikaantuivat vain harvoin. Osasyy siihen oli tietysti monivaiheinen huolto- ja tarkistusprotokolla jokaiselle toiminnolle. Aluksia suunnittelevat insinöörit sanoisivat, että varmuus oli jo designissa. Miten vain.
Lento-opettajamme Elisa olisi ollut tyytyväinen. Jokainen muutos ja liike tapahtui juuri silloin kuin piti. Tuskin olin koskaan lentänyt sen paremmin. Tämä oli nyt sitten näytön paikka.
Takanani sihahdus. Olin niin keskittynyt, että kuulin äänen kuin vaimennettuna ja samaan aikaan moninkertaisesti. Synkronointini oli melkoisen ylikierroksilla.
Heike heilautti kättään takanani, muttei sanonut mitään. Näin sen mielessäni ja lipan antaman signaalin kautta.
”Ihan kohta…”
Otin näytölle kuvaa. Turha sitä kai oli sen pidempään pitkittää.
Kuvassa näkyi Melete. Toisen sylinterin rakentaminen oli vielä kesken, mutta se pyöri jo. Toisessa tuikkivat pienet valot. Metalli kiilsi. Asema oli samanlainen kuin muutkin, olihan se saman standardimallin mukaan rakennettu. Kenties sen tunnusväri – musta – sai sen vaikuttamaan pahaenteiseltä. Osa mustiksi maalatuista osista sai aseman uppoamaan avaruuden tyhjyyteen.
Meleten hangaari sylinterien nivelessä oli tavallista suurempi. Asema oli tarkoitettu liikenteen solmukohdaksi, joten sinne piti saada mahtumaan useita aluksia. Ihan mitä tahansa ei kuitenkaan ollut tarkoitus lentää sinne sisään. Maitovalas-luokkaa suurempia aluksia ei juuri huollettu tai korjattu hangaareissa – aluksia ei ollut rakennettu kestämään ilmaa tai sisätiloja. Todella ison hangaarin paineistaminen ja ei-paineistaminen olisi lisäksi ollut resurssien haaskuuta sekin.
Hangaari siis oli ilmaton, mutta sinne pitäisi kuitenkin päästä.
Minä ja Heike katsoimme kuvaa hiljaa.
”Otanko yhteyden sinne? Jos siellä on joku, ne ovat havainneet meidät kauan sitten. Yhtään kutsua meidän suuntaamme ei ole tullut.” Ääneni oli rauhallinen.
”Älä vielä.”
Alus hidasti jo merkittävästi, sen tunsi hyvin. Täyttä matkavauhtia ei tietenkään voinut lentää perille, olin hidastanut jo pitkään. Nyt hidastin rajummin.
Yritin saada selkoa ja otin kuvaa lähemmäs avaruusaseman keskiosan rakenteita, joissa hangaari sijaitsi. Ovi oli apposen auki, vaikka olimme vielä suhteellisen kaukana. Liian helppoa.
Tavallista lähestysmisprotokollaa noudattaessa ovi olisi avattu vasta myöhemmin.
Heike tuijotti ruutua vakavana.
”Se on ansa, tuokin.”
En oikein osannut olla eri mieltäkään.
”Jos halutaan, että lennän sittenkin avaruusaseman ohi, kurssinmuutos tulee suorittaa näillä koo-”
”Hyvin pian. Tiedän. Ei. Me lennämme sinne kuten suunniteltua.”
En siis tehnyt mitään radikaaleja muutoksia. Lennonjohto oli yhä hiljaa. Meleteltä kukaan ei vieläkään yrittänyt kutsua meitä, vaikka aluksemme saapuminen oli täysin ilmiselvää. Meidät näki ikkunoista omin silmin.
”Ei kai ne aio ampua meitä?”
”Olisivat jo tehneet sen, jos se olisi aikomus. Eikä niillä ole aseita siihen. Tämä on jotain muuta.” Heike pyöritti käsissään yhtä viittansa koristepunosta, viiden vuoden palvelusmerkkiä.
Muu miehistö oli kai edelleen täysin tietämätön koko kuviosta. Näköalaikkunalle meno oli kielletty jollain verukkeella, joka oli tarpeeksi uskottava – mutta viimeistään aluksesta poistuttaessa totuus tulisi julki. Emme voisi jäädä sisään odottamaankaan. Olisimmeko vankeja? Jotain muuta?
Miksi Meleteltä ei tullut mitään reaktiota ei-auktorisoituun alukseen?
Olimme alle minuutin päässä hangaarista, kun sen ovi alkoi liukua hitaasti kiinni.
Heiken kunniaksi on sanottava, että tämä ei hermostunut tai kironnut lainkaan.
”Kapteeni, muutetaanko kurs-” aloitin, vaikka tiesin jo vastauksen. Näin läheltä en pystyisi lentämään enää Meleten nivelrakenteen ohi, vaan törmäisin siihen.
”Ei.”
En usko, että olen koskaan laskenut mitään niin nopeasti, ohjainavusteisesti tai ilman. Lipan reunoilla vilisi arvoja ja määritteitä, eikä paineen tunne tai takova sydämeni tuntunut enää miltään. Se tuntui vain siltä, että kehonikin oli ymmärtänyt, että olin kerrankin tosissani. Päässäni olin täysin rauhallinen. Minä osaan tämän.
Kylmän viileästi lopetin hidastamisen. Muutin apumoottoreiden suuntaa ja aloin kallistaa alusta.
Hangaarin oven sulkeutumisen alkamisesta oli tuskin kulunut kuin muutama sekunti, mutta kaikki oli täsmälleen selvää.
Jos halusin lentää perille tai ylipäänsä minnekään, ainoa mahdollisuuteni oli lentää sivuttain raosta ennen kuin ovi menisi kokonaan kiinni. Muuten alus ei mahtuisi raosta, se oli leveämpi nimellisessä vaakasuunnassaan kuin korkea pystysuuntaan.
Irrotin muutaman jäähdytysrakenteen ja annoin niiden kadota avaruuteen. Ne eivät mahtuisi sisään. Toisin kuin delfiinit, vain avaruuteen lentämiseen suunnitellut maitovalaat olivat melko kulmikkaita ja niissä oli useita, ei-virtaviivaisia jäähdytysrakenteita, jotta hukkalämpö saataisiin kauemmas aluksesta ja sen asuintiloista.
Avaruusromun saisi joku kerätä myöhemmin.
Takanani Heike selitti jollekin tai jonnekin korostetun rauhallisella äänellä.
”Kyllä, alus kallistuu. Siitä ei tule olla huolissaan. Tämä on hieman epätyypillisempi lähestyminen, siinä kaikki. Joudumme irrottamaan pahasti vikaantuneita rakenteita… en halunnut säikyttää miehistöä aiemmin…”
Olin jo lähellä. Maitovalaamme keinotekoinen painovoima oli pysynyt nopean kallistukseni tahdissa vain vaivoin. Matkapahoinvointiin taipuvaiset tuskin pitäisivät siitä, miten lattia alla tuntui olevan kallellaan. Minua se ei kiinnostanut.
Keskitin kaiken älyni sen laskemiseen, miten pääsisimme vielä hangaariin sisään ilman, että lentäisimme suoraan peräseinästä läpi. Oli pakko pitää vauhtia yllä, mutta juttu menisi tiukoille. Pitäisi kikkailla. Heike oli ehdottanut suunnitelmaa – se oli teoreettista, vaikeaa ja vaarallista. Onneksi ohjain ja minä tiesimme jokaisen avaruusaseman jokaisen hangaarin tarkat mitat.
Muutama sekunti. Lensin sisään.
KRIIIITS.
Ovi raapi jotain ja kuulin ikävää metallista kirskuntaa, kun alus viuhui ovesta hangaariin sisään. Toisella puolella varaa oli kenties kymmeniä senttejä.
Minä osasin hitto vie laskea.
Rekisteröin vain juuri ja juuri sen, että koko hangaari oli täysin tyhjä ennen kuin löin viimeisenkin moottorin ja tavan jarruttaa päälle ja käänsin aluksen kallistuksen. Laskutelineisiin tai muihin hienouksiin ei ollut varaa, maitovalaan pohja raapi hangaaria. Ääni oli matalampi kuin kirskunta aiemmin, sen pikemminkin tunsi kuin kuuli.
Maitovalas törmäsi päätyseinään kumealla jysähdyksellä, mutta kiitos aluksen kyvyn luoda rajattu keinotekoinen painovoima ja kiihtyvyyttä vaimentava vastatila, sain käännettyä tilanteen niin, että eräällä tavalla iskeydyimme siitä pehmeästi takaisin.
Siltä tilanne siis tuntui aluksen sisällä – en uskaltanut tarkistaa, miltä alus näytti ulkoapäin. Todennäköisesti pahasti lyttääntyneeltä. Päässäni helisi, monimutkaiset keinopainovoimalaskut olivat aina olleet minulle lähes yhtä hankalia kuin matriisit. Yök.
Tiesin, että olin myös sulattanut vähän sitä sun tätä jarruttaessani. Hangaarin päätyseinäkään ei ollut säästynyt. Se hehkui haalean vaaleanpunaisena. Lippani hälytti, jäähdytysnanobotit ja älymateriaalit olivat menossa oikosulkuun. Maitovalas oli kuumentunut himmeän tulihehkuiseksi sieltä täältä.
Heike taputti ohjaamon hiljaisuudessa.
”Se oli taitavasti lennetty.”
Uskalsin nojata vähän taaksepäin. Hengitin ulos. Käteni tärisivät vähän, onneksi niitä ei tarvittu tässä hommassa mihinkään. Ja onneksi ohjaamossa oli hämärää, jotta kukaan ei huomaisi.
”Mitä nyt?”
”Seuraava haaste. Ne halusivat meidän osuvan avaruusasemaan. Tai pahempaa. Eivätkö ne välitä asemasta ollenkaan? Siinä olisi voinut käydä kaikille pahasti. Myös kaikille Meletellä!” Heike kuulosti vähän järkyttyneeltä, aiempi rauhallisuus oli kadonnut hetkeksi. Toisaalta oma tunteeni oli lähes samanlainen. Ravistelin käsiäni, jotta saisin tärinän lakkaamaan.
Heike tutki aluksen kameroiden tuottamaa syötettä.
”Täällä ei ole ketään. Missään. Koko hangaari on varmaan kilometrin pitkä, ja missään ei ole ketään!”
”Se saattoi olla järkevä varotoimenpide saapumisemme huomioon ottaen, jos joku siellä laski, että ottaisimme hullun riskin…” mutisin.
”Maitovalaalla ei lennetä enää minnekään ilman jäähdytysrakenteita. Me olemme jumissa täällä nyt.” Heike palasi normaaliin nopeaan ja täsmälliseen puhetapaansa.
Nousin tuolista hieman huterin jaloin. Usein pilotti poistui aluksesta viimeisenä, mutta olimme jo muutenkin rikkoneet lähes kaikki olemassa olevat kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt. Lähdin Heiken perään. Työnsin älylaitteeni kaula-aukosta sisään jätin ohjaimeni edelleen päähän. En edes tiennyt, missä suojapussi oli. Ehkä osa Joshista oli viimein tarttumassa myös minuun.
Siinä paha missä mainitaan. Josh oli juuri ohjaamon ulkopuolella, selässään reppu ja takanaan Reed. Reedin droneparvi pörräsi tämän takana ja parivaljakko virnisti.
”Taasko me mennään olemaan vaarallisia?” kuittasin.
”Tällä kertaa ollaan varustauduttu muullakin kuin siivouskomerolla”, Josh heitti takaisin.
”Kerrankin.”
”Aika komeasti lennetty. Myönnän olleeni huolissani ehkä puoli sekuntia. Sitten muistin, kuka on puikoissa.”
Sain Joshilta taputuksen olalle. Hymyilin leveästi takaisin, se tuntui vähän oudolta. Selvästi suunpieleni eivät olleet tottuneet tuohon ilmeeseen. Taisin hymyillä aika harvoin.
”Aavemaista, missä kaikki ovat?” Katselin ympärilleni, luulisi, että tällainen epätyypillinen saapuminen aiheuttaisi melkoisen härdellin. Aluksella oli yhtä hiljaista kuin hangaarissa.
Kulman takaa kiiruhtivat Linn ja Thea.
”Miehistöä on ohjeistettu pysyttelemään aluksessa, keskellä rakenteita ja suojassa. Siellä arvataan jo, että jotain on pahasti pielessä, mutta kukaan ei aio niskuroida. Hyvin koulutettua sakkia.” Linn näytti peukkua ylös.
”Se on minun miehistöni”, Heike sanoi selvää ylpeyttä äänessään.
Päätimme poistua rahtiruuman kautta, sillä sitä kautta alus toimisi suojanamme emmekä olisi keskellä hangaaria täysin maalitauluina.
Jouduimme odottamaan hetken, että rahtiruumaan virtasi ilmaa.
”Sensorit näyttävät, että hangaarissa ei ole piiruakaan mitään hengitettävää. Toisin kuin täällä, nyt. Kypärät esiin.” Thea nojasi seinän näyttöpaneeliin ja koski siihen hanskallaan, siis luki aluksen keräämää dataa.
Työnsin ohjaimeni Joshin reppuun ja otin kypärän vastaan. En pitänyt niiden tuomasta ahtaasta ja painavasta tunteesta ollenkaan, mutta nyt ei ollut varaa valita.
Heike käänsi katseensa Reediin, jolla oli edelleen huppari ja ihan tavalliset housut.
”Hei, poika. Tuolla varustuksella ei pitkälle pötkitä.”
Reed mutristi suutaan ja meni rahtikonttien taakse. Katselimme kaikki kohteliaasti johonkin muuhun suuntaan.
Samalla virittelin itse selkäpuolelle tulevaa hengityspakkausta. Se laitettiin sekä selän että kypärän kiinnikkeisiin, joten paikallaan ollessaan systeemi hankaloitti pään kääntämistä. Tosin kypärä päässä oli joka tapauksessa viisaampaa kääntää koko vartaloa kuin yrittää kääntää päätä.
Reed palasi konttien takaa, nyt asiaankuuluvasti puettuna. Kukapa meistä ei nolostellut liian tiukkoja avaruusasuja. No, ehkä Heike, tämä oli tottunut jo ihan kaikkeen. Reed yritti katsella kattoon ja jonnekin ihan muualle kuin meihin.
Harmi vain, että ihonmyötäisyys oli kaikkein paras ratkaisu – paksumpi puku tekisi liikkumisesta vaikeaa ja pitäisi ottaa huomioon useampi muuttuja kuin ihonmyötäisissä, esimerkiksi odottaa paineen tasautumista puvun sisällä ja totuttaa itsensä eri kaasukoostumukseen.
Heike kulutti hetken ohjeistaen Reediä kypärän radion kanssa. Josh yritti kommunikoida minulle käsimerkein, jälleen koulusta opituilla. Pudistin päätäni. En ollut täällä leikkimässä sankaria. Thea näppäili paneelia.
”Nyt ilma lähtee ruumasta pois, ja kun sensori piippaa, lähdetään.”