Lehdistötilaisuuden päivänä Josh tuli ritarillisesti hakemaan minua. Juhlapuvut oli järjestetty ajoissa Heiken lupauksen mukaan. Ne olivat ihan tavallista valkoista kangasta koulupuvun älymateriaalin sijaan, ja todennäköisesti ne oli tehty jossain Meleten materiaaliprintterissä.
Kiroilin vielä peilin edessä, kun Josh lähetti viestin älylaitteeseeni. Josh olisi voinut myös koputtaa oveen tai huikata ääneen, mutta tämä halusi kikkailla. Kuulin viestin päässäni helposti – ensimmäinen kerta oli ollut hankalin, nyt osasimme tämän tempun lähes saumattomasti. Yksi askel lähempänä telepatiaa, tosin synkronointiavusteisesti.
Linn ja Thea olivat häipyneet aamuvarhain kampaajalle, minä olin priorisoinut mieluummin unta. Olin muutenkin päättänyt jättää hiukseni auki. Etiketissä ei sanottu aiheesta mitään.
En ollut koskaan ollut sitä tyyppiä, joka kiinnittäisi kovasti huomiota ihmisten vaatteisiin tai ulkonäköön muutenkaan. Oli kuitenkin pakko todeta, että poikaystäväni näytti aika komealta. Joko Josh oli päässyt hiusrusettitraumastaan tai sitten tämä oli päättänyt katsoa kauhuaan suoraan silmiin, sillä poninhäntä oli sidottu tummalla saappaiden värisellä nauhalla.
”Söpö.” Hipaisin rusettinauhaa.
Josh tuijotteli jonnekin seinille ja ojensi sitten minulle kätensä.
”Ajattelin, että saattaisit tykätä.”
Oma oloni oli edelleen vähän homssuinen. Sen verran olin panostanut, että olin peittänyt silmänaluseni Linnin tarjoamalla ihmeaineella ja lainannut Thean superkostuttavaa shampoota. Hiukseni kieltämättä kiilsivät, sileät ne olivat yleensä muutenkin.
Olin valinnut juhlapuvun hameversion silläkin uhalla, että joutuisimme taas johonkin ennalta-arvaamattomaan tilanteeseen. Tosin varauduin alla shortseilla. Ihan niin hupsu en ollut, että olisin tehnyt tässä asiassa kompromisseja. Alushousujeni väri ei kuuluisi kenellekään edes painottomassa tilassa.
Lähdimme kävelemään kohti puistoa. Olin kiitollinen, ettei avaruusasemalla voinut olla muuta säätilaa kuin kaunis ja lämmin. Puheiden kuuntelu ja edustaminen sateessa olisi käynyt työstä.
”Mitenköhän tässä käy? Toivottavasti aseet pysyvät poissa aluksista pitkään. Olisin mennyt armeijaan, jos se puoli kiinnostaisi yhtään”, sanoin.
”Tuskin tässä meidän kouluaikana mitään dramaattista nähdään. Viiden vuoden komennus sen jälkeen, se on sitten on eri asia.”
”Siitä pitikin puhua…”
”Mitä siitä?” Josh katsoi minuun kysyvästi.
Epävarmuuden tunne nousi taas jostain, tuntui vaikealta puhua koko aiheesta. Se oli ihan hölmöä. Olimme olleet yhdessä virallisesti ehkä kaksi viikkoa.
”Jos joudutaan eri aluksille. En tiedä osaanko kaukosuhteita.”
Josh katsoi minuun edelleen, lakkasi sitten kävelemästä ja veti minut kadunsyrjään.
”Siihen on yli kaksi vuotta aikaa. Miksi ihmeessä murehdit niin pitkällä olevia juttuja?”
Ohi käveli perhe, joka katseli meihin uteliaina. Taivasopiston juhla-asu ei ollut täällä samalla tavalla katukuvaan jatkuvasti kuuluva kuin pilottiasut. Me neljä olimme sitä paitsi ainoat oppilaat, jotka saapuisivat tilaisuuteen.
”No, murehdin vaan.” Nojasin seinään varovasti, ettei asu likaantuisi. Onneksi meillä oli hyvin aikaa. Olin kerrankin ajoissa jossain, olin skarpannut.
Josh nojaili viereeni ja katsoimme molemmat hetken ajan kadun vilinää.
”En voi tietenkään luvata varmasti, ollaanko yhdessä silloin. Äläkä nyt ota tätä väärin. Tämä ei ole epäluottamuslause tätä suhdetta tai sua kohtaan. Mutta jos voin siihen vaikuttaa, voin yrittää järjestää meidät samaan paikkaan. Vaikka sitten mun siskojen tai äidin tai mummin avulla.”
”Kiitos. Ei sun tarvitse. Tiedän, ettet halua kysyä niiltä ikinä mitään.”
”Tässä asiassa voisin ehkä tehdä poikkeuksen.”
En ole ihan varma, mikä minuun iski. Outo puuska itsevarmuutta, tai sitten minuun oli tarttunut Joshista annos hulluutta ja kenties myös into tehdä dramaattisia temppuja. Läimäisin käteni vasten seinää Joshin molemmille puolille.
Panin merkille, että kiitos hamemallin juhlapuvun korkosaappaiden, olimme saman pituisia.
Toinen käteni etsiytyi jonnekin vaatteiden laskoksiin ja sitten yritin kallistaa päätäni. Toivoin epämääräisesti, että tämä näytti hienommalta ja määrätietoisemmalta kuin tuntui. Onneksi Josh tajusi kallistaa päätään toiselle sivulle.
Se oli taas märkää. Tällä kertaa myös melko julkista.
Josh irtaantui ensin.
”Ei ihan sun tyylistä. En kuitenkaan aio valittaa.”
”Paras olisi olla valittamatta.”
”Me ei olla käyty kunnon teellä aikoihin missään. Onkohan Kleiolla kunnollista paikkaa, kun sinne asti päästään? Maitovalaan tee on pahaa.” Josh teki irvistävän eleen.
”Voidaan aina selvittää tietoverkosta.”
”Sovittu.”
Lähestyessämme aluetta sen laitamilla seisova airut tarkisti, keitä olemme. Sekin oli hassua – yleensä tarkistukset tehtiin automaattiporteilla ja vastaavilla. Kenties airueen oikea tarkoitus oli myös tutkailla joukkoa säätiöläisten varalta. Pieniä vihjeitä ja vääriä mielipiteitä kun yksikään kone ei osannut samalla tavalla tarkistaa. Ihminen oli edelleen paras lukemaan toisia ihmisiä, niin hyvässä kuin pahassakin.
Sosiaalisen median erilaiset pisteytysjärjestelmät ja muut vastaavat olivat olleet kiellettyjä jo pitkään, sillä keskivertoa parempi synkronoija sai vääristeltyä niitä ja muitakin järjestelmiä lähes mielensä mukaan. Joitain äänestyksiä ja vastaavia verkossa oli, mutta ne oli aina rajattu joko virtuaali-idoleihin tai johonkin vastaavaan, jossa peukalointi ei vahingoittaisi ketään todellista.
Niinpä yksittäisten ihmisten jalanjälki verkossa rajoittui virallisiin järjestelmiin – verkkoon ei muutenkaan voinut kirjoitella mitä tahansa. Olin hämmästyneenä lukenut, että aikoinaan se oli suuri keskustelualusta, jota ei millään lailla ennakkosensuroitu. Nykyään sinne pääsi vain ennakkotarkistettu materiaali.
Lehdistötilaisuutta varten oli rakennettu hieno koroke, jonka taustalle oli viritetty monimetrinen Avaruuskoalition lippu. Kaikki oli suurieleistä ja tarkkaan suunniteltua.
Meidät ohjattiin istumaan melko lähelle lavaa, muttei kuitenkaan kovin eteen. Jotkut loivat uteliaita katseita, olimmehan takuulla nuorimmat paikallaolijat. Thea istui jo omalla tuolillaan ja vilkutti meille jäykästi.
”Huomenta”, tervehdin.
”Huomenta”, Thea sanoi ja näytti juhlapuvussaan nätiltä, mutta hermostuneelta.
”Ei meidän tarvitse tehdä mitään, istua vain”, sanoin, kun en muutakaan keksinyt. En uskaltanut suoraan mainita jännittämisestä. Ehkä Thea ei pitäisi siitä.
”Inhoan virallisia tilaisuuksia. Menee maha sekaisin. Tämä on tyhmää ja teen kuitenkin jotain tyhmää.”
”Naksuja? Otin mukaan jotain syötävää, kun en yhtään tiedä, milloin on lounas.” Josh tarjosi pussia toiselta puolelta.
”Ei kiitos.”
Linn tuli paikalle viimeisenä. Hiukset oli näköjään värjätty, sillä niiden väri liukui nyt latvoja kohti tummaan, syvän kuusenvihreään. Juuri kun Linn sai istuttua alas, tilaisuus alkoi.
Reed marssitettiin korokkelle pitämään oma puheenvuoronsa. Joku oli selvästi pakottanut tämän ainakin osittaiseen hiustenleikkuuseen, vaikka otsatukka roikkui silmillä edelleen. Ei tosin aivan niin pahasti kuin ennen. Vaatteetkin olivat siistit ja asialliset, vaikka Reed olikin ehkä vähän turhan vanha pukeutumaan shortseihin, ainakaan virallisissa tilanteissa. Kaipa niillä haluttiin korostaa tämän nuoruutta, toimiva PR-kikka sinällään.
”Ollessani lapsisotilas…”
Yleisö kohahti vaimeasti ja näin kameramiesten liikkuvan lähemmäs. Paras osuus oli näillä vasta edessä. Puhuessaan Reed ei nimittäin ollut parhaimmillaan, tämä katseli alas ja sanat olivat epäselviä.
Kun puheen pohjustus oli valmis, päästiin siihen, mitä olin odottanut. Lipun ja korokkeen takaa kohosi esiin droneparvi, joka surrasi yleisön päältä. Muutama hattu uhkasi lähteä lentoon. Yleisö kohisi taas ja käänteli päitään nähdäkseen paremmin.
Ohjatut dronet eivät sinällään olleet mitään erikoista, mutta niitä ohjattiin yleensä isoista komentokeskuksista ennalta lasketulla, ohjelmoidulla lentoreitillä, kuten vaikkapa uudenvuoden ilotulituksissa. Tämä oli jotain ihan muuta.
Droneja oli myös enemmän kuin aiemmin maitovalaalla. Niitä oli ainakin viisikymmentä – se oli aivan käsittämätön määrä ohjata noin tarkkaan ilman mitään avustusta. Reed pääsisi Taivasopistoon heittämällä niin halutessaan.
Reedin jälkeen puheita piti tunnettu filosofi ja muutama poliitikko. Ne pyörivät lähinnä rauhanaatteen ja tieteellisen tutkimuksen korostamisen ympärillä. En jaksanut kuunnella, vaan salaa yritin selailla älylaitteellani verkon uutisvirtaa.
Ilokseni huomasin, että aihe tuntui olevan lähes jokaisen kanavan ja median etusivulla, ja aiempi pääaihe – Säätiön pakottama pelottelu ja uhkien etsiminen missä niitä ei ollut – oli väistynyt jonkin verran.
Thea tökki minua kylkeen.
”Mitä?” supatin.
”Se loppui. Pitää nousta.”
”Aijaa.”
Puhiden loppuosa oli mennyt minulta täysin ohi. Nousimme nelistään ylös ja jäimme norkoilemaan hetkeksi. Oli turha heti lähteä kiirehtimään ihmismassaan, joka poistui puistosta kohti Avaruuskoalition päärakennusta.
Linn huomasi Reedin ja vilkutti tälle. Reed heilutti kättään takaisin.
Aikuiset ympärillämme juttelivat iloiseen sävyyn ja liityimme vähitellen joukon peränpitäjiksi.
Tuskinpa mikään muuttuisi yhdessä yössä. Nyt kuitenkin oli julkista, ettei synkronointi ollut mikään täysin harmiton ja vaivaton joka päivän elämää auttava kyky, vaan sillä pystyi muuhunkin.
”Miltä näyttää?” Linn kysyi.
”Ai missä?” ihmettelin takaisin.
”No verkossa. Onko siellä mitään kohinaa? Uutisia?”
”Näyttäisi olevan tärkeimpänä uutisena. Reed pääsee kertomaan tarinansa vielä monta kertaa, kun jokainen media haluaa osansa.”
”Hyvä juttu. Kenties ihmisten mielipidettä voidaan tällä vähän siirtää toiseen suuntaan.”
Säätiö oli tuottanut tukun propagandavideoita ja holoja, joissa avaruusalukset esitettiin virtaviivaisen säihkyvinä ja lentämässä kylki kyljessä. Viihteessä hyväksyin tuollaiset hölmöydet helposti, mutta oikeissa ja oikeaan maailmaan nojaavissa pätkissä se tuntui yleisön aliarvioimiselta.
Joskin suuri yleisö ei edelleenkään ollut nähnyt oikeaa avaruusalusta tai ollut sellaisen kyydissä, yritin muistuttaa itseäni. Taivasopiston mainospätkät olivat ehkä hieman vanhanaikaisen puolella, mutta niissä ei ainakaan esitetty selkeän virheellistä informaatiota.
Avaruusasemilla kukaan ei jaksanut leikkiä visuaalisen häiveen kanssa, toisin kuin Maassa. Alukset olivat näkyvillä hangaareissa ja ikkunoista katsomalla. En ollutkaan pohtinut aiemmin, miksi.
Kävellessämme pitkin pääkatua katselin taloja. Täällä arkkitehtuuri oli selvästi modernimpaa eikä sillä yritetty kunnioittaa vanhaa Maata, kuten Kleiolla. Talot oli myös kaikki rakennettu korkeiksi jo alun perin. Katoilla näkyi puutarhan alkuja.
”Hei, ne aikovat vissiin asuttaa tänne melkoisen määrän porukkaa.” Osoittelin monikymmenkerroksisia taloja.
”Näin on. Siksi täällä asukkaiden mielipiteestä tulee poliittisesti tärkeä. Joukoissa on voimaa”, Thea sanoi.
”Hmm… entä jos avaruusasemat kapinoisivat? Julistautuisivat itsenäiseksi?” pohdin.
”Ainakaan vielä ne eivät voi. On liian paljon tavaroita ja materiaaleja, joita voi tuottaa vain Maassa. Osa avaruusalusten komponenteista, muun muassa. Ennen kuin avaruusasemilla on mahdollisuus vaikkapa kouluttaa pilotit itse ja rakentaa omat purkkinsa, ei tule tapahtumaan”, Josh liittyi keskusteluun.
”Sä olet selvästi miettinyt tätä ennenkin.” Juttelimme matalalla äänellä, jottei muu ihmismassa kuulisi. Olimme tosin jääneet sen verran jälkeen, ettei kukaan ollut enää täysin kuuloetäisyydellä.
”Niin olen. Ja niin on moni muukin, myös korkeat pamput. Totta kai se mahdollisuus halutaan estää.”
”Siihen liittyen… synnyitkö sä Maassa edes?”
”En. Mun vanhemmat piti virkavapaan lentohommista, asuin pienenä sillä asemalla, joka on tasan Kuun takana. Melpomene. Kuulostaa kyllä vähän pahaenteiseltä lasten kasvattamiseen, mutta se on rauhallinen ja kiva paikka. Paljon pieniä tutkimusmetsiä ja -peltoja. Kävin koulutkin siellä suureksi osaksi.”
”Miten sä pääsit sieltä sitten Maahan?” Pidin kyselytuntia, mutta tämä aihe oli mietityttänyt minua pidempään.
”Vanhemmat maksoi, tai olikohan niin että käytin jonkun vapaamatkan mitä pilotit ja perheenjäsenet joskus saa, joka tapauksessa se on kallista. Huvimatkoja kun ei oikeastaan ole.” Olankohautus. Joshin perhe oli kyllä todennäköisesti melko rikas. Miksi en ollut miettinyt sitäkään aiemmin?
”Eli valtaapitävät haluaa myös pitää avaruustyypit avaruudessa ja mitään kansankokouksia ei suvaita…” Linn mutisi.
”Bingo. Senpä takia nämä kaikki isot kihot täällä tänään on niin harvinaista. Niiden lennättely eestaas on maksanut sievän summan.”
Avaruuskoalition päärakennus oli iso, kartanomainen rakennus. Meidän henkilöllisyytemme tarkastettiin jälleen kerran. Turvahenkilö oli meidän suhteemme epäluuloinen, taisimme olla vähän liian nuoren näköisiä ja vielä viimeisten saapuvien joukossa.
Linn ja Thea menivät edeltä. Nämä liittyivät juttelemaan joukkoon, joista yhden tunnistin Taivasopiston opettajaksi. Tuur oli varmaan myös täällä, mutta en nähnyt tyyppiä missään.
Keskelle salia oli katettu ruokaa, jota pystyi syömään seisten. Lautasen ja lasin tasapainottelu tulisi kuitenkin olemaan hankalaa. Onneksi minulla ei ollut erillistä laukkua, vaan olin sullonut kaiken taskuihin. Jossain verkon etikettisäännössä oli lukenut, että naisella tuli olla tämän tason juhlissa aina erillinen hihnaton laukku. Toisaalta sama ohje ei ollut osannut sanoa virkapuvuista ja vastaavista mitään, joten olin jättänyt koko laukkuasian sikseen.
Odottelin edelleen jotain tapahtuvaksi, vähän kuin jotain syytä, miksi me neljäkin olimme paikalla. Epämääräinen aavistus sanoi, että joku jossain halusi sotkea meidät vielä syvemmin koko poliittiseen kiemurointiin. Vaihtoehtoisesti olin alkanut tulla vainoharhaiseksi. Vielä puoli vuotta sitten suurin huoleni oli tenteistä läpi pääseminen, nyt murehdin avaruusyhteiskuntien poliittista tilannetta. Vähän liian suuri vastuu näin nuorelle.
”Hei, tuolla on jotain tyyppejä, jotka on vanhempien tuttuja.” Josh kiskoi minua mukaansa.
”Eääghh… tota, mä voisin syödä tässä.”
”Verkostoitumaan tänne tultiin. Ne oli ihan kivoja tyyppejä.” Kiskominen yltyi.
”Hiha lähtee irti. Mä jätän väliin.”
”Et kai meinaa nököttää koko iltaa yksin?”
”Ehkä.” Yritin katsella jonnekin lattianrajaan. Liikaa vieraita ihmisiä, halusin vain ruokaa ja sitten livetä paikalta heti, kun se oli millään muotoa kohteliasta.
”Tuun kattomaan kohta, älä katoa sitten.”
Jäin lautaseni ja lasini kanssa yksin aulaan. Muille ihmisille hyvänpäivänjuttujen höpöttäminen tuntui tavallistakin vaivalloisemmalta, kun pääni oli täynnä muita ajatuksia. Joshin kanssa johonkin porukkaan liittyminen olisi ehkä ollut helpompaa, mutta menetin juuri mahdollisuuteni jahkailulla. No, samapa tuo.
Pikkuleipien tuhoamisen jälkeen jätin tyhjän lautasen pöydänkulmalle ja päätin mennä yläkertaan. Ehkä siellä olisi parveke tai joku vastaava. Kiinnostusta esittäen katselin kaikki toisen kerroksen maalaukset läpi ja yritin vaikuttaa siltä, että en vain haahuillut aikaa tappaen ees taas.
Lopulta löysin sopivan käytävän, jossa kulki ilmavirta. Kävelin sitä kohti, ja esiin ilmestyi juuri se mitä etsin – leveä parveke, jonka olin huomannut jo pihamaalta. Aavistuksen liikkuva ilma tuntui hyvältä. Nojailin seinään silmät kiinni.
Juuri nyt kaikki oli ainakin omassa elämässäni turvallista ja seesteistä, vaikka en seuraavasta Avaruuskoalition eteen heittämästä tehtävästä tiennytkään. Kyllä ne varmaan voisi selvittää yksi kerrallaan, aivan kuten tähänkin asti.
En varmaan ollut ensimmäinen enkä viimeinen parikymppinen tytönheitukka, joka tunsi itsensä iloiseksi jo vain ihan siksi, että oli viimein löytänyt jonkun pojan, joka oli ihan siedettävä. Parhaimmillaan jopa mukava ja huomaavainen.
Kaverisuhteet olivatkin sitten eri juttu. Sigridin älylaitteen ID oli yhä aktiivinen, mutta en uskaltanut yrittää lähettää viestiä. Varmaan Säätiössä oli jokin parempikin tapa pitää yhteyttä, jonkin turvallisempi ja ei niin tavanomainen.
”Hei.”
Jouduin avaamaan silmäni ja kääntymään vähän. Parvekkeelle oli tullut joku muukin. Vähän minua vanhempi tyttö, tummanpunaiset hiukset tyylikkäällä kampauksella niskassa. Kasvot olivat melko leveät ja silmät suuret, tyttö ei ollut varsinaisesti kaunis, mutta mieleenpainuvan näköinen kyllä. Mekon väri oli tarkasti sovitettu sopimaan hiuksiin ja tummaan ihoon.
”Hei.”
”Mukava nähdä täällä joku muukin omaa ikäluokkaa.” Tyttö katsoi minua suoraan silmiin.
”Joo. Minä sain kutsun, koska olin aluksella, jonka tehtävä oli kuljettaa Reed tänne.” Se ei tainnut olla enää erityisen salaista informaatiota.
”Hieno homma koulutehtäväksi noin opistolaiselle, vai arvaanko oikein?” Tunsin tytön katseen porautuvan takaraivostani läpi, mutta ilme ei ollut ilkeämielinen.
”En ole vielä valmistunut, joten ihan oikein.”
Tyttö nauroi, ja nauru sai minutkin hymyilemään.
”En tainnut vielä esittäytyä. Nimeni on Melissa. Minulla on sinulle ehdotus.”