Virallisen Koalition rippeiden kunniaksi on sanottava, että ne harvat jäljellä olevat luotettavat ihmiset olivat asiallisia ja ottivat tilanteen tosissaan. Maan kiertoradalla kun oltiin, lähimmät alukset ja asemat eivät koskaan olleet kovin kaukana, ainakaan avaruuden mittakaavassa. Me olimme kotikonnuilla – lähellä, mutta emme silti turvassa ainakaan Säätiön jatkuvalta uhalta. Ikkunoista pystyi näkemään alla hohtavan Maan, mutta se tuntui olevan kuin toinen todellisuus. Säätiö oli tietysti sielläkin, muistutin itseäni. Se vain oli kauempana siellä.

Maan kamara oli se todellisuus, jonka olin jättänyt taakseni, monellakin tavalla. Kuvainnollisella ja käytännöllisellä. Kävi miten kävi, tiesin, että en tulisi enää asumaan siellä pitkiä aikoja. En vain pystynyt siihen enää; kaikki alhaalla kuristi ja puristi tavalla, jota en kokenut avaruudessa koskaan. En edes silloin, kun kaikki meni loistavalla tavalla pieleen. Kuten lähiaikoina.

Aseman moduulit tutisivat, kun meihin kiinnittyi uudenkarhea maitovalas, mukanaan kaksi Heikeä kauemmin palvellutta kapteenia ja muita toivottavasti ystävällisiä yhä Koalition puolella olevia liittolaisia. Tunsin huojennusta, vaikka en oikeastaan luottanut, että aluksella saapuisi mikään helppo ja selkeä pelastus. Valkoritareita ei ollut luvassa.

Paras, mihin uskoin, oli käytännön apu ja joku tai joitain, jotka osaisivat laittaa pyörät pyörimään. Halusin luottaa Heiken sanaan, mutta sekään ei oikein tahtonut riittää minulle – vaikka Heike oli varmaan fiksuin ja turvallisin aikuinen, jonka olin Koalition hommissa tavannut. Jotain perustavanlaatuista turvallisuudentunnettani oli rikottu, enkä uskonut sen palaavan.

Yhteen suurimmista yhä ehjänä olevista hyteistä oli rakennettu väliaikainen sairastupa. Makasin punkassa ja yritin parhaani mukaan olla miettimättä yhtään mitään. En ollut vielä ehtinyt tai pystynyt toteuttamaan hienoa suunnitelmaanikaan, Heike oli ollut ehdoton, että minun pitäisi käydä tarkistuttamassa itseni ja levätä. Ennen ei saisi soittaa minnekään, suunnitelmat piti tehdä rauhassa ja levänneenä. Kummasti Heike edellytti muilta käytösmalleja, joita tämä ei noudattanut itse.

Minussa ei ollut mitään fyysistä vikaa, mutta aseman vielä toimiva terveysskanneri ilmoitti minun olevan lopen uupunut. Ja oikeassahan se härveli oli, joten käskyä piti noudattaa. Ainakin nimellisesti.

Viereisellä pedillä oli Lakshmi, joka oli yhä unessa tai tajuton. Tämän kasvot nykivät aina välillä. En ollut uskaltanut kysyä keneltäkään, mitä Lakshmille oli käynyt ja tulisiko tämä ennalleen. Lakshmi oli ollut unessa tuntitolkulla, enkä ollut hienotunteisena kuikuillut skannerin suuntaan, mikä tämän terveydentila tarkalleen oli.

Lakshmin tutun väriset hiukset levisivät tyynylle sotkuisena ja aavistuksen laineikkaana kasana. Ne muistuttivat niin paljon Joshin hiuksia, että minun oli pakko nieleskellä kyyneliä uudelleen. Halusin silittää noita tuttuja hiuksia, mutta ne olivat aivan väärässä päässä. Järkeni sanoi, että Josh pärjäisi kyllä, mutta se toinen osa minua – se mihin Josh nykyään aina liittyi – ei uskonut mitään, mitä sille kerroin. Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta elämässäni, kun en saanut mieltä kalvavaa huolta ja nykivää tunnetta hiljennettyä pelkällä järjen äänellä.

Puristin kättä nyrkkiin yhä uudelleen ja uudelleen. Oli käsketty levätä, mutta nukkumista oli ainakin aivan turha yrittää. Olin väsynyt, mutta sellaisen rajan toisella puolen, että nukahtaminen tuntui yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin rennot ja höpsöt Taivasopiston nurmikolla vietetyt hyppytunnit.

Taisin olla aika mahdoton ja vaikea ihminen miellyttää. Onneksi kenenkään ei tarvitsisi tietää, nukuinko vai en. Josh moittisi, jos olisi täällä, enkä voinut edes viestittää tälle, olin jo melkein mokannut kaiken aiemmin toitottamalla jokaisen liikkeeni asemalla Joshin älylaitteeseen ja suoraan puheenjohtajan urkittavaksi.

Lakshmin kasvot tärisivät voimakkaammin lihasten nykiessä, ja tämä räpäytti silmänsä auki niin epäluonnollisen näköisesti, että hätkähdin. Ennen kuin ehdin tehdä hälytystä tai muutakaan, tutut ja samalla ei-tutut kasvot kääntyivät suuntaani. Isosiskon ilmeet olivat onneksi erilaiset kuin Joshin. Lakshmi rypisti otsaansa, ja siinä oli jotain erilaista, mistä en aivan saanut kiinni. En nähnyt sitä samaa tuiketta ja iloa kuin Joshin kasvoilla, isosisko oli aina paljon tosikomman oloinen ja etäinen.

Kosminen silmä saattoi vaatia ilmeettömyyttä, en kyllä ajatellut kysyä aiheesta. Ehkä kosmisen silmän koukerot olivat muutenkin unohtuneet, kun oli ollut tosi kyseessä.

”Hävisimmekö me?” Lakshmi kysyi, kammeten itseään pystympään. Vähän takkuiset hiukset töröttivät tämän pään ympärillä samoin kuin Joshilla aamuisin.

Lakshmin kanssa juttelu ei voinut tehdä mielentilalleni hyvää, mutta olin yhä utelias, ja piti tehdä suunnitelmia.

”Kai me hävittiin. En ole varma. Ei me ainakaan voitettu”, vastasin. ”Mitä oikeastaan tapahtui?”

”Yritin hämätä niitä hetken, Heike väitti minun olevan Joshua. Ne halusivat miekkavalaan ja pilotin.”

”Niin tietysti”, tuumasin. Totta kai, alus oli hyödytön yksinään.

”Hämäys olisi tietysti paljastunut, jos olisin avannut suuni, mutta sille Säätiön porukalle piti syöttää jotain, ja onhan isosiskolla velvollisuus pitää pikkuveljensä turvassa. Sitä paitsi vaihtotemppu olisi aiheuttanut niille ongelmia. Ne eivät kai tiedä, että miekkavalaan ohjaamiseen tarvitaan kaksi, ja minä osaan vain aseet. Saimme pidettyä edes jotain salassa.”

”Juttu olisi kyllä selvinnyt, kun kurkkaa ohjaamoon.”

”Ei Säätiöllä ollut aikaa. Niillä oli kiire.”

”Te ette kuulosta kyllä yhtään samalta. Sinä ja Josh.”

Osasin edelleen laukoa itsestäänselvyyksiä. Joshin ääni oli joskus vähän samalla tavalla nariseva kuin Lakshmin ääni oli aina, mutta yleensä Josh puhui kantavan selkeällä äänellä, ainakin virallisissa tilanteissa. Äänessä oli toki aina tietty särisevyys, jonka Josh peitti yleensä tarkoituksella mahdollisimman hyvin – mutta olin jo oppinut huomaamaan, milloin poikaystäväni pingotti ja milloin ei.

”Harmillisesti Kosminen Silmä ei tarjoa uskolliselle palvelijalleen mahdollisuutta puhua veljeni äänellä. Eikä ollut mahdollisuutta mihinkään synkronointihienosteluunkaan. Otin lippani pois ennen kuin astuin esiin. Missä se on?”

Lakshmin äänessä kuului aavistus hätäännystä. Jos tämä oli ottanut silmälappulippansa pois, arvasin, että hätä oli ollut todellinen ja vaatinut epätoivoisia ratkaisuja. En ollut koskaan ennen nähnyt Lakshmia ilman lippaa. Oletettavasti tämä nukkuikin silmälappunsa päässä.

”Se on tuossa”, sanoin ja osoitin seinäkoukkuun. Musta esine roikkui siinä epämääräisenä möykkynä, josta oli vaikea erottaa selkeitä muotoja.

Lakshmi horjui ylös ja napattuaan kallisarvoisen lippansa, asetteli sen otsalleen ja silmän päälle, vaikuttaen vähän normaalimmalta – jos tätä ikinä pystyi varsinaisesti väittämään normaaliksi. No, enemmän normaali Lakshmi.

”Kiitos.”

Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin poikaystäväni isosiskon suusta rehellisen ja todellisen kiitoksen. Vaikka silmälappu oli palannut, Kosminen Silmä tuntui olevan vähän vähemmän oleellinen asia nyt.

Päätin yrittää tonkia lisää. Pitihän minun tietää tulevaa pelastusretkeäni varten, mitä ruokalassa oli tapahtunut. Heike oli varmasti aivan liian kiireinen kertomaan minulle koko tarinan, ja Säätiö oli pitänyt huolen, että yksikään kamera ei ollut toiminut. Hiiteen mikään nukkuminen, minulla oli salapoliisihommia tehtävänä.

”Niin se hämäys? Yritit hämätä Säätiötä?” kysyin.

”Niin… no Joshua törmäsi sitten ruokalan ovesta sisään, kypärä kainalossa, joten se mahdollisuus meni sitten siinä. Joku ampui väkijoukkoon. Heike oli takanani, enkä ajatellut mitään.” Lakshmi näytti hämmästyneeltä, varmaan tämä oli tottunut ajattelemaan ihan koko ajan. Ymmärsin tuntemuksen.

Sohin kädelläni eleen, jonka toivoin ilmaisevan, että halusin tarinan jatkuvan.

”Hyppäsin sellaisen aseen tielle. Ne olivat kineettisiä aseita. Ainakin luulen. Mutta, joku hyppäsi minun tielleni, kaaduin ja löin pääni, ja muuta ei muistakaan.”

”Olivat ne. Kineettisiä aseita siis. Oikeita luoteja”, sanoin.

”Säätiö ehti ensin, viedä henkiä vastapuolelta. Kosminen Silmä ei pidä tästä ollenkaan”, Lakshmi sanoi, vailla mitään tunnetta äänessään.

”Kuka? Kenet? Kuka kuoli?”

”Se täti, joka aina oli ensimmäisenä ja viimeisenä hangaarissa. Joku koordinaattori kai.”

En muistanut edes koko tyypin ulkonäköä. Ehkä se oli parempi minullekin, yksi asia vähemmän, jota jäädä itkeskelemään. Koin kuitenkin jonkin pistoksen, kai kuolleita kohtaan olisi pitänyt tuntea edes jotain myötätuntoa. Olin oikeasti vain iloinen, että uhri oli joku minulle vähemmän tärkeä ja vähemmän tuttu, ei Heike tai Lakshmi tai varsinkaan Josh.

”Josh ei varmaan katsonut tätä pelkästään sivusta”, sanoin. Kurkkua kuristi ja silmät kostuivat, oli vaikea sanoa Joshin nimi ääneen. Helkkarin tunteet.

”Ei. Mutta kukaan muu ei kuullut ensin, mitä Joshua sanoi. Luulen, että Joshua viestitti suoraan sen porukan pomolle. Sille kaverille, joka tuntui antavan muille käskyt, niitä oli ehkä kymmenkunta yhteensä, kaikilla aseet. En tuntenut yhtäkään. Vaikka eihän sellaisen pitäisi oikeastaan olla mahdollista, mennä salauksen läpi sillä tavalla, suoraan jonkun päähän ääniviestein.”

”On se Joshille.”

”Pikkuveljeni synkronoinnissa on jotain, mikä vaatisi syvempää tarkastelua. Mutta kunnioituksesta Joshuan yksityisyyttä kohtaan, en ole koskaan kysynyt enempää. Eikä Kosminen Silmä kerro.” Lakshmi tuijotteli syliinsä, oma katseeni siirtyi myös jonnekin käsieni suuntaan.

Käytävältä kuului tuttu ääni, pilottipuvun jalanpohjien pieni nitinä käytävän lattiaa vasten. Sekä minä että Lakshmi suljimme suumme, ja minä säästyin selittämästä, mikä Joshin synkronoinnissa oli ainutlaatuista.

Hytin ovi oli auki käytävään, joten olimme puhuneet mahdollisimman hiljaa. Oma älylaitteeni oli Heiken käskystä pois päältä, olo oli senkin takia outo. En pystynyt vakoilemaan, kuka käytävässä kulki, jos kulki.

Ongelmallista oli, että nyt Säätiö tiesi, että Josh ei ollut aivan tavallinen. Josh oli ottanut tyhmän riskin paljastamalla oman ainutlaatuisen synkronointinsa, enkä oikein ymmärtänyt miksi. Ehkä suoraan ihmisten päähän puhumalla sai taatun huomion, tai se oli sellainen nopeasti tehty siisti temppu, jota joutuisi vielä myöhemmin katumaan. Olisiko Säätiöllä käyttöä pojalle, jolla oli erikoista erikoisempi kyky? Muistin puheenjohtajan vakuuttelut ja maanittelut suuntaani, eikä vastausta tarvinnut pohtia kovin kauan. Säätiö halusi erikoisia erityistyyppejä. Ehkäpä Joshin synkronointi pitäisi tämän elossa.

Halusin päästä tekemään suunnitelmia heti enkä joskus, ja tuntui, että meidät oli unohdettu johonkin aika-avaruuden kuplaan, jossa kaikki tapahtui vielä tavallistakin hitaammin. Mieleni nuupotti ja minua itketti edelleen, mutta tämä punkassa makaaminen oli aivan turhaa.

Lakshmi siirtyi ovelle, yhä haparoivin askelin. Nyt minäkin kuulin, että käytävässä juteltiin. Olimme saamassa useamman vieraan.

Käytävän tyypit juttelivat hiljaisella äänellä, minä kampesin itseni puoliksi istumaan. Olin siistinyt itseäni vähän ja saanut jotain juotavaa, en toivoakseni näyttänyt enää aivan kuolleelta. Olin tarpeeksi kunnossa tehdäkseni lisää pelastustemppuja. Minulla oli kiire saada asioita tapahtumaan. Minulla oli kiire pelastaa Josh. Millään muulla ei ollut niin paljon väliä kuin sillä.

Halusin kovasti saada Joshille jonkinlaisen viestin, tai edes soittaa Linnille ja Thealle, mutta kumpikaan vaihtoehto ei ollut järkevä eikä mahdollinen. Halusin myös kokeilla tehdä artefaktilla jonkun henkilökohtaisen sota-aluksen, jolla pääsisin Säätiön kimppuun nyt ja heti, mutta se oli vielä tyhmempää. Onneksi minulla ei ollut vaikeuksia pakottaa itseäni toimimaan kylmän rationaalisesti, vaikka juuri tällä hetkellä se vaati aivokapasiteettini lähes kokonaan.

Heiken pää työntyi sisään hytin avonaisesta ovesta, ruskea otsatukka heilahti ja tämä sipaisi sitä syrjään silmiensä päältä.

”Miten täällä voidaan? Minulla on vieraita.”

”Jotenkin”, vastasin. Lakshmi nyökkäsi ponnekkaasti vieressäni.

Sisään hyttiin tunki kaksi uutta henkilöä, molemmilla pilottipuku ja sen päällä tuttu kapteenien viitta. Viittojen valkoinen kangas hohti hytissä silmiäsärkevästi. Heikellä ei ollut omaansa, se oli kai tuhoutunut ja kärsinyt Säätiön hyökkäyksessä. Viitta parka, ja kaikki ne palvelusvuosinauhat.

Toinen uusista kapteeneista oli tummahiuksinen lyhyt nainen, toinen taas pitkänhuiskea mies, joka vaikutti siltä, että mikä tahansa tuuli tai ilmavirta kaataisi tämän kumoon hetkenä minä hyvänsä. Kuin pystyssä pysymisen varmistukseksi kapteeni numero kolme piti kiinni katossa olevasta metallisesta rakenteesta: aivan kuin tämä olisi matkannut ruuhkabussissa.

Yritin kovasti arpoa, uskaltaisinko sittenkin kysyä poistumislupaa tai lupaa lähteä soittelemaan tärkeitä puheluitani, kun tummahiuksinen nainen suuntasi katseensa suuntaani ja tuijotti hetken. Mustat hiukset kiilsivät hytin valossa, kun kapteeni ojensi kätensä. Kättelin hämmästyneenä ja koskin tuttua pilottipuvun hansikaspintaa, olin odottanut muunlaista tervehdystä. Kättely kuului mielessäni Maahan, sitä ei tehty Koalitiossa juuri koskaan. Se oli jotenkin kummallista pilottipuvun hanskojen takia.

”Kadetti Aapajärvi, mukava tavata. Minä olen kapteeni Motta. Ja Hannan äiti”, nainen sanoi ja ajatuksissani yhdistyi taas muutama lanka. Sama hiustenväri, vaikka äidin ja tyttären hiusmalli olikin huomattavan erilainen. Olisinpa voinut sanoa olevani Hannan ystävä.

Kapteeni Mottan hiukset olivat pitkät, kierrettynä isolle tummalle nutturalle niskaan. Mietin, eikö se painanut ja aiheuttanut päänsärkyä. Ehkä valtaviin nutturoihin tuli sietokyky, minä suosin mieluummin lettejä.

”Aa… hei. Hauska tavata.” Ääneni rahisi, tarvitsisin oikeasti lisää juotavaa ja lepoa, mutta itsepintaisesti en aikonut järjestää itselleni kumpaakaan.

Heike yritti mahtua pieneen hyttiin, samoin porukan viimeinen kapu ja porukan pisin, tyyppi kuljetti nyt kättään pitkin kattoa, sormet hipoen sen verkkomaista kuviota.

”Ja tässä on kapteeni Sommer”, Heike sanoi, eikä osoittanut itseään, vaan hujoppia vieressään.

En ymmärtänyt mitään. Olihan se yleinen sukunimi, mutta yliväsyneet aivoni ottivat muutaman hypyn ja loikan eestaas yrittäen pysyä mukana, enkä saanut sanottua ainakaan mitään, mitä olisi pitänyt.

”Heike? Tiedän Heiken sukunimen. Siis kumpi?” sanoin, osoittaen jälleen ylivertaista älykkyyttäni ja tilannetajuani.

”Molemmat”, pitkä mies sanoi. ”Ennen kuin kysyt, olen kuullut sinusta vaimoltani aika paljon.”

”Ahaa”, älähdin.

Heike alkoi nauraa, kirkasta ja hyväntuulista naurua, kuin olisimme pitäneet jonkinlaista aivan tavallista sukukokousta keskellä puoliksi tuhoutunutta avaruusasemaa. Rypistin otsaani ja tuijotin takaisin.

”Minähän sanoin, että otan yhteyttä sellaisiin, joihin voin luottaa. Koalitiossa on paljon perheitä. Kadetti Nivan perhe ei ole erikoisuus, vaikka he ovatkin toki kuuluisia, koska ovat olleet Koalitiossa mukana alusta asti. Me tapasimme aikoinaan työtehtävissä”, Heike sanoi ja vaikutti iloiselta päästessään muistelemaan jotain mukavaa.

Miespuolinen kapteeni Sommer kohotti toisen kätensä takaraivolleen ja suki vaaleanruskeaa tukkaansa.

”Onhan tämä vähän hankalaa joskus, kun näemme niin harvoin, mutta kumpikaan meistä ei halunnut tinkiä urastaan. Perheen ja työn yhdistäminen ei yleensäkään ole aina helppoa, vähiten Koalition hommissa. Mutta juttelut sikseen. Meillä oli avaruus pelastettavana, eikö? Olen ottanut tahollani yhteyttä muutamaan henkilöön. Meitä ei ole paljon, mutta haluan myös pitää ydinporukan pienenä.”

Hannan äiti liittyi keskusteluun, nyt kädessään oma lippansa, jossa oli kirkkaita sulkia.

”Lähdetään täältä niin pian kuin suinkin. Oli tuuri, että olin mukana siirtymässä seuraavaan asemapaikkaan. Koalitio vaihtaa tällä hetkellä kaikkien asemapaikkoja tiuhaan tahtiin.”

”Osa amiraaleista on oikeasti Säätiön puolella”, raakuin.

”Tiedetään. Amiraali Niva tekee meidän puolestamme sen, minkä voi.”

”Joo”, sanoin.

”Eli, mikä on toimintasuunnitelma? Varastaa miekkavalaat takaisin ja vallata Kuu?” Hannan äiti vaikutti toiminnan ihmiseltä, pidin tästä heti. Ei turhaa jauhantaa, suoraan asiaan.

”Osapuilleen”, Heike tuumasi.

”Sinuun voi aina luottaa, kun tarvitaan kaheli, rämäpäinen ja suuruudenhullu suunta”, Hannan äiti tai ehkä oikeammin kapteeni Motta sanoi, mutta hymyili. Itsehän tämä oli ehdottanut suunnitelmaa, Heike vain myöntyili. Tietysti saksalaisella pöhkökapteenilla oli maineensa, mutta se ei ehkä sekään ollut niin yksinkertainen juttu kuin olin ennen ajatellut. Maine seurasi ihmistä ja sai tämän tekemään niitä oletettuja asioita. Sai muutkin ehdottelemaan rämäpäisiä juttuja.

Kai minun olisi pitänyt protokollan mukaan jättäytyä kauemmas kapteenien neuvonpidosta, sillä olin kärsineen tutkimusasemamme organisaation häntäpäätä, pelkkä kadetti ja testaaja, ainakin verrattuna johonkin oikeasti tärkeisiin johtoportaan henkilöihin. Mutta itsepähän ne olivat tunkeneet tänne hyttiin.

Taipumukseni hilata itseni jonnekin mahdollisimman lähelle seiniä ja pimeään nurkkaan taisi olla mennyttä sekin. Minulta odotettiin jotain, olin nyt entistäkin tärkeämpi. Toivoin vain, että Heike ja muut eivät yrittäisi hyötyä minusta samalla tavalla kuin Säätiön puheenjohtaja. Olinhan kuuluisa ja erityinen taikatyttö, joka osasi käyttää ufojen taikaesinettä.

Halusin edelleen valmistua Taivasopistosta, vaikka kaikista avaruusasioista olikin tullut epämääräisiä ja vaikeasti ennustettavia, eikä tulevaisuus ollut sellainen selkeä jana kuin olin ennen ajatuksissani määrittänyt. Jos vain lentäisin artefaktin kanssa hittoon, tekisikö se kaikesta helpompaa?

”Kadetti Aapajärvi tarvitsee yhä lepoa”, Hannan äiti jatkoi, nyt enemmän aviopari-kapteeniparin suuntaan. ”Haluaisin jutella vielä siitä kertomastanne artefaktista, mutta on paras, että annamme hänelle mahdollisuuden levätä nyt, kun voimme.”

”Emmerie on ihan okei”, sanoin, enkä itsekään tiennyt, viittasinko henkiseen tilaani vai siihen, että minua sai sinutella kuka halusi. Kolmannessa persoonassa puhuminen oli uutta, olikohan se tarttunut Lakshmilta?

”Et ole”, miespuolinen kapteeni Sommer väitti. ”Mutta olet vielä. Tulet vielä kuntoon. Tämäkin järjestyy. Kun olet levännyt, otetaan yhteys kadetti Nivan perheeseen ja ystäviisi.”

”Kiitos”, mutisin.

Heike tarkasteli minua katseellaan, jonka läpitunkevuus muistutti minua äkkiä Linnistä. Minulla oli ikävä kaikkia, tajusin. Olin kamalan yksin, ilman yhtään ystävää. Lakshmin kanssakaan en ollut vielä niin läheinen, että olisin voinut ulista omista tunteistani. Kosminen silmä vaikeutti tutustumista, ja Joshista muistuttava naama vielä sitäkin enemmän.

”Teit parhaasi vaikeassa tilanteessa ja pelastit kaikkien tällä asemalla olleiden hengen. Koalitio eikä kukaan muukaan voi vaatia yhtään enempää”, Heike sanoi.

Niistin kovaäänisesti, halusin estää uuden itkukohtauksen, varsinkin koko kapteeniköörin edessä.

”Tiedän tavallaan, mitä ajattelet. Minäkin olen ollut nuori joskus. Tai no, en minä vieläkään ole vanha”, Heike sanoi ja virnisti leveästi.

”Tämäkin korjaantuu”, Heike jatkoi.

Toinen kapteeni Sommer puuttui puheeseen Heiken hiljentyessä.

”Meihin aikuisiin voi olla kaiken tapahtuneen jälkeen vähän vaikea luottaa. Koko Koalitio ei kuitenkaan ole täynnä läpimätää porukkaa. Osa meistä haluaa yhä nähdä sen avaruuden utopian. Voit ottaa hetken rauhallisesti. Me pystymme hoitamaan tämän homman.”

”Okei”, sanoin taas. Stressitilassa aivoni osasivat tuottaa vain yksisanaisia vastauksia.

Hannan äiti teki tilaa ovensuussa, huomasin, että tällä oli itse asiassa vähemmän palvelusvuosia kuin Heikellä. Viitan nauhoja oli vain yksi, Heikellä niitä oli ollut enemmän.

”Auttaisiko, jos pääsisit täältä asemalta pois, vaikka tuohon maitovalaaseen?

”Varmaan”, sanoin ja ymmärsin, että Hannan äiti oli oikeassa tässäkin. Olin aivan kypsä tähän asemaan ja kaikkeen, mitä se edusti. Minun piti päästä eteenpäin.

”Ei hätää”, pidempi kapteeni Sommer tuumasi. ”Suunnitelmia on jo. Ja meillä on vielä toinen miekkavalas. Otamme sen mukaan, pelotteeksi ainakin. Olemme tasaväkiset tai oikeasti hieman niskan päällä.”

Lauseessa oli sellaisia vihjeitä, joita en viitsinyt vielä pohtia tarkemmin. Olin paikalla ainut, joka osasi ohjata sitä meille jäänyttä miekkavalasta, joten minun vastuulleni jäisi ohjata Koalition jäljellä oleva sota-alus niihin tilanteisiin, joissa sellaista käytettiin.

Ampua ja tappaa, ainakin välillisesti. En ollut halunnut sitä yhtään sen enempää kuin olin halunnut alun perin olla erikoinen ja erityinen, mutta kaipa sekin onnistuisi. Muistelin käytävän ruumiskasaa, joka ei herättänyt minussa juuri kevyttä sääliä suurempaa tunnetta. Olisiko pitänyt tuntea jotain? En minä tuntenut niitä ihmisiä. En osannut olla pahoillani.

Heike ojensi kätensä, ja nousin punkalta. Ainakaan en horjunut ihan niin pahasti kuin Lakshmi. Vähät tavarani olivat jo pakattuina, minua ei varsinaisesti pidätellyt tällä nimettömällä asemalla enää mikään.

Käytävät hohtivat nyt lähes aavemaisina, tämän paikan henki oli jo kaikonnut. Jättäisimme aseman ja jättäisimme sen, mitä Koalitio oli ollut. Hyvä vain.

Askeleeni tuntui vakaammalta, käännyin kannoillani kohti maitovalaalle johtavaa telakointiporttia. En oikeastaan halunnut tuijotella tämän aseman käytäviä enää yhtään hetkeä, jos ei ollut pakko. Tämä paikka oli nähty, eikä näiden moduulien seinien sisällä ollut tapahtunut juuri mitään hyvää.

Heike vilkaisi kahta muuta kapteenia ja lähti mukaani, muut jäivät vielä jututtamaan Lakshmia.

”Kadetti Niva on edelleen prioriteetti. Lähdemme tältä asemalta heti, kun kaikki valmistelut on tehty”, Heike sanoi.

”En tiedä haluanko puhua Joshista”, väitin epäloogisesti. Oikeastaan en halunnut tehdä mitään muuta kuin puhua Joshista, kenelle tahansa, joka suostuisi kuuntelemaan.

”Ei tarvitse. Mutta liittyen Seira ja Lauri Nivaan…”

Heike ei saanut lausetta loppuun, kun käytävässä näkyi kaksi hahmoa, jotka olin aiemmin nähnyt vain valokuvissa.

Edellinen lukuSeuraava luku