Miekkavalas mahtui maitovalaan lastiruumaan juuri ja juuri. Se täytti melkein koko tilan niin, että suuri osa normaalisti mukana olevista tarvikkeista ja laatikoista oli lastattu tilan seinustoille pinoihin ja kasoihin, jotka eivät voineet olla täysin Koalition standardin mukaiset. Olin tietysti huomannut sen jo aiemmin – sitä ei oikein ohjatessa voinut olla huomaamattakaan. Lastin sijainti ja aluksen massan jakauma olivat niitä parametrejä, jotka lippa syötti tietoisuuteeni ja sen perukoille varmuuden vuoksi, auttamaan navigoinnissa.
En ollut joutunut vaihtamaan kurssia, joten matkalentovuoroni oli ollut lopulta aika tylsä, ellei ottanut huomioon käymääni keskustelua. Olin päättänyt pitää sen salaisuutena. Tyhmääkö? En tiennyt, olisin halunnut jutella koko jutusta Joshin kanssa, tai edes Linnin, mutta minun oli pakko odottaa vielä hetki.
Tiesin, että moni mekaanikko ja insinööri sekä ohjelmoija oli huhkinut kiireellä, jotta miekkavalas saatu kunnolla lentokelpoiseksi. Virtaviivainen ja kaunis mustavalkoinen alus oli tavallaan meidän valttikorttimme, salainen ase ja Koalition ylpeys. Sillä voisi nyt oikeasti rähistä Säätiön kanssa, muutenkin kuin verbaalisin uhkauksin ja salaisin salaoperaatioin.
Yksi alus on vain yksi alus, mutta se oli vielä prototyyppi, epävarma kokeilu ja kuitenkin ensimmäinen lajiaan. Kuinka pitkälle sillä pääsisi? Yksi ainoa lasersäde voisi tehdä aluksesta ja sen piloteista historiaa. Ja minä olin se pilotti.
Oli kauheasti kaikenlaista, mitä oli parempi olla ajattelematta ollenkaan, ja se kävi minulta hankalasti. Aivoissa kiersi jatkuva säksätys ja surina, joka ei lannistunut mistään. Joka toinen hetki se halusi minun säntäävän Joshin perään, sitten kertovan Heikelle ufojen viestistä, sitten se halusi minun soittavan Taivasopiston rehtorille ja huutavan täyttä kurkkua, miten pielessä kaikki oli.
Loistavan kypsää ja järkevää. Onneksi osasin näyttää ulospäin tyyneltä, tai ehkä pikemminkin kyllästyneeltä. Seisoin miekkavalaan vieressä mahdollisimman suorassa ja yrittäen olla katsomatta ketään silmiin.
Aluksen ympärille oli kokoontunut melkein koko kapinallisporukkamme. Heike silmäili ympärilleen kertynyttä porukkaa: meitä ei ollut paljon, ehkä kolmisenkymmentä. Osa oli tietysti töissä muualla aluksella eikä voinut jättää asemapaikkaansa, ja ohjausvuorossa oli käsittääkseni joku Seiran ja Laurin mukana olleista piloteista – blondi heppu sulkahatussa, jonka muistin lähinnä ulisseen kaiken vaikeudesta ja ylipäätään koko mahdottomalle tehtävälle mukaan lähtemisestä ohi kulkiessani. Jonkinlainen stressireaktio kai sekin.
Heike kokeili äänentoistoa vaivihkaa, kunnes sai sen kuulumaan kauniisti ja häiriöttä. Huomasin sen toisenlaisesta särinästä päässäni – mukavaa, että aivoni osasivat yhä erottaa psykologiset kärinät fyysisistä.
”Tiesittekin, että sinne Kuuhun ei noin vain kävellä. Me olemme maallikon termein törmäyskurssilla alusten kanssa, jotka eivät suostu ilmoittamaan meille tai Koalition lennonjohtoon, millä asialla ovat.”
Kapteenimme piti dramaattisen tauon ja antoi katseensa kiertää yleisössään, en uskaltanut seurata Heiken esimerkkiä vaan tuijotin tiiviisti päätyseinää. Epätarkassa ihmismassassa oli monen monituista eri värissä loistavaa pilottipukua, taustan tasaisen harmaa lastiruuma sai meidät näyttämään joltain sarjakuvien supersankariporukalta. Tavallaan olimmekin sitä, hymähdin itsekseni.
”On siis todennäköistä, että kyseessä ovat Säätiön alukset, mitäpä muutakaan. Kuten tiedätte, tällä meidän tai yhdelläkään Säätiön kaappaamalla maitovalaalla tai delfiinillä ei ole aseita. Pidämme myös epätodennäköisenä, että Säätiö pyrkisi esimerkiksi törmäämään meihin tai käyttämään jotain muuta riskialtista taktiikkaa. Heidän intresseissään on totta kai pitää mahdollisimman monta alusta lentokykyisinä.”
Kapteeni Motta vilkuili joukosta meihin päin. Kirkkaista sulista muodostuva lippa oli siirtynyt tämän päähän, se näytti hienolta hiuskoristeelta, sellaiselta, jota pidettiin häissä tai ehkä jossakin tanssiaisasussa.
”Oletamme, että kuutukikohdassaan Säätiöllä on kyky varustaa aluksia jollain tavalla niin, että niitä voi käyttää aseellisiin kahakoihin.”
Yleisö kohahti Heiken sanoille. Eihän meillä ollut sellaisesta mitään todisteita, elleivät aikuiset taas salailleet minulta jotakin oleellista.
”Me matkaamme Kuun suuntaan kuin Koalitio on aina tehnyt: rauhassa ja ilman suurempaa hämminkiä. Säätiön aluksilla on pieni etumatka, ne saapuvat ennen meitä.”
Eturivi nyökytteli, mutta näin useamman henkilön ristivän kätensä rinnalleen epävarman tai pohtivan oloisena.
Joku kohotti kätensä joukon takasuunnasta ja viittoi kohti miekkavalasta, joka oli telineillään mustan ja valkoisen yhdistelmänä, se oli Koalition aluksista ehdottomasti tyylikkäin. Sehän olikin tarkoitettu pelotteeksi ja esiteltäväksi. Heike joko ei huomannut kättä ollenkaan tai halusi puhua loppuun, en ollut varma.
”Silti pidän järkevänä, että annamme noille mykille aluksille jonkinlaisen viestin, että meidät kannattaa ottaa vakavasti. Lisäksi jos vastapuolella onkin jonkinlaista taistelukapasiteettia, emme halua olla helppo maalitaulu, vaikka en usko Säätiön ampuvan ensin.”
Toinen tyyppi yskäisi ja oli kysymässä jotain, mutta Heike ei ollut huomaavinaan sitäkään vaan jatkoi puhettaan. Ymmärsin taktiikan, oma viesti ensin selkeästi perille, ilman keskeytyksiä tai muuta. Ovelaa.
”Olemme tällä hetkellä sellaisella kurssilla, että oletetuilla Säätiön aluksilla ei ole meihin helppoa suoraa linjaa, elleivät ne aio samalla osua noin kolmeen tankkausasemaan. Niiden tuhoaminen olisi taktisesti typerää, kuten varmaan kaikki ymmärtävät. Lisäksi oletan, että Säätiön kaappaamissa aluksissa ei ole ohjuksia – koska Koalition aluksissakaan ei ole. Ajoainesuihkun käyttö aseena on aina mahdollisuus, mutta alukset joutuisivat muuttamaan kurssia. Poistumme tankkausasemien muodostamasta suojasta noin puolen tunnin kuluttua.”
Nyt Heike hiljeni ja nyökkäsi, antaen sillä lailla ymmärtää, että oli huomannut yleisössä viittovat kädet ja pienen epävarmuuden. Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä, koska tilanne oli Koalitiolle aivan uusi. Kukaan meistä ei ollut koskaan harjoitellut tällaista yhdessäkään simulaattorissa.
”Tämä on enemmänkin kilpajuoksu Kuuhun, ei taistelu, tai niin ainakin oletamme”, miespuolinen kapteeni Sommer lisäsi.
”Aika paljon oletuksia”, punahiuksinen nainen vastasi, se, jolla oli ollut käsi pitkään ylhäällä.
”Niin on, mutta muutakaan meillä ei ole. Siksi myös keskustelen tästä teidän kaikkien kanssa”, Heike sanoi takaisin – ääni juuri niin vakaana kuin kapteenilla kuuluikin olla.
Hiljaisuus laskeutui hangaariin, toinen viittoja laski kätensä. Koalition hommissa me kaikki olimme tottuneet siihen, että jokainen asia tarkistettiin monen monimuista kertaa. Virheille ja epävarmuuksille ei jätetty tilaa, vaan pieninkin tehtävä suoritettiin protokollien ja ohjeiden mukaan, joka kerta. Tämä oli jotain muuta: improvisointia ja epävarmuuksia, tutun ja normaalin tuolla puolen.
Minulle oli jo tuttua tehdä suunnitelmia pohjautuen lähinnä jonkinlaiseen intuitioon ja parhaaseen saatavilla olevaan järkeilyyn, mutta olinkin jo kokenut avaruusseikkailija.
”Jos lennetään tuolla?” ehdotin ja osoitin suoraan miekkavalaaseen. Ääneni oli yllättävän luja, vaikka en edes vahvistanut sitä synkronoinnilla.
”Se on vaihtoehto”, Heike sanoi ja antoi taas katseensa pyyhkiä koko hangaarin yli, pysähtyen viimein minuun ja syrjässä seisovaan Lakshmiin.
”Voisimme lentää miekkavalaan ulos ja näyttää Säätiölle, mitä meillä on. Se on totta kai riski sekin, sillä jos niillä onkin intoa taistella, en tiedä, riittääkö yksi taisteluun tarkoitettu alus voittamaan useamman ihan tavallisen purkin. Jos ne ovat ihan tavallisia purkkeja. Oikeita vastauksia ei ole”, Heike totesi.
”Kyllä mä teen sen”, sanoin.
”Kosminen Silmäkin haluaa, että miekkavalas lentää oikeasti”, Lakshmi totesi.
Halusin lentää, mutta en välttämättä taisteluun. Ketään muutakaan ei vain ollut, olin vain minä ja minuun luottavat aikuiset ja Josh ja kaikki. Enkä minä tiennyt, olinko tekemässä oikein vai väärin, oliko tämä artefaktin tarkoittama tie. Hapuilin pimeässä avaruudessa eteenpäin ilman minkäänlaista karttaa tai ohjetta.
Minulla oli yksi temppu takataskussa, totta kai. Artefakti ja sen voima voisi pelastaa minut vielä kerran pinteestä miekkavalaalla, niin ainakin uskoin. Olin yrittänyt jutella sen kanssa lentovuoron jälkeen tyhjässä hytissä, mutta pyramidi oli vain hyrissyt kämmenelläni ja muodostanut ilmaan savuisia pieniä pilviä.
Jostain syystä artefaktin sanat ilmestyivät todellisuuteen vain, kun ohjasin alusta. Lipan pitämiselläkään ei ollut vaikutusta – ufot halusivat, että olin todella yhteydessä johonkin, johonkin joka en ollut vain minä itse. En tiennyt, vaativatko ne juuri avaruusaluksen, vai olisiko jokin muukin vastaava ihmisen ja ison teknologisen laitteiston yhteenliittymä kelvannut niille. En kuitenkaan voinut täällä kokeilla, osaisinko synkronoida itseni suureen kosmiseen yhteyteen vaikka kaupunkin katuvaloverkoston kanssa ja pystyisinkö sitten avaamaan keskusteluyhteyden uudelleen.
Ja jos minä sain valita, avaruusalus kelpasi oikein hyvin. Niidenhän kanssa minä olin tullut alun perin leikkimään. Joten, jos oli tarkoitettu niin, että ufoille pystyi puhumaan vain avaruusalusta ohjatessa, olkoon sitten niin. Se sopi minulle.
Koska miekkavalaassa mukanani olisi Lakshmi, halusin pitää ufojen kanssa rupattelun kuitenkin viimeisenä oljenkortena. Halusin pitää tiedon itselläni. Kai se oli sitten itsekästä.
Hangaarin kansankokouksen joukkio siirtyi hieman sivuun ja teki minulle ja Lakshmille tietä kuin olisimme olleet jotain tärkeitäkin tyyppejä. Olo oli outo ja vähän pelokaskin. Olisin voinut soittaa vanhemmille, kavereille, en tiedä kenelle, mutta sen sijaan tein tämän yksin ja kertomatta kellekään. Ihan kuin Josh, mietin.
Olimme molemmat samanlaisia, yritimme tehdä oikeita valintoja ja toivoimme vain, että toinen ymmärtäisi. Kunhan Josh olisi osannut valita omalla tahollaan oikein. Kunpa minä osaisin valita oikein. Toivottavasti kun näkisimme, olisi vielä jotain, mistä valita.
Sitten kun saisin Joshin käsiini, tämä aihe pitäisi puhua selväksi, sillä galaksin tehotiimin ja Koalition sankareiden piti pystyä pelaamaan yhteen. Pitäisi pystyä toimimaan oikein, mutta myös kertomaan sille toiselle, mitä oli tekemässä. Tällä kertaa tilanne oli tehnyt siitä mahdotonta, väitin itselleni.
Kummallisen hartaan tunnelman siivittämänä kävelin sisään miekkavalaaseen ja sen ohjaamoon. Puolipallo oli nyt selkeämmin osa rakenteita eikä enää erottunut niin kuten aiempien testien aikaan. Kaikki näytti valmiilta: pinnat kiilsivät tummina ja kaiteetkin olivat paikallaan. Ovi aukesi kämmentä näyttämällä, kuten aina. Siitä ei sentään oltu luovuttu, vaikka muuten miekkavalas poikkesikin siviilialuksista aika lailla.
Istuin alas, samalla Lakshmi asettautui jonnekin taakseni. Kummankaan meistä ei tarvinnut varsinaisesti puhua mitään. Ympärilläni oli tuttu tunne, se kotoisuus, joka minulle tuli aina ohjatessa avaruusalusta. Takaa kuului pientä kolinaa, kun Lakshmi sääti turvavöitään ja vyötti itsensä kiinni.
Vaikka miekkavalaassakin ohjaamo oli tiivis ja tarpeen tullen pakokapseli, kypärät ja hengityspakkaukset olivat kosketusetäisyydellä, piilotettuna tuolin rakenteisiin. Varmistelua ja varotoimi, johon en ollut siviilialuksissa tottunut. Kiinnitin turvatyöt ja mietin, että sodankäynti muuttaisi kaiken – olisinko minä se, joka ampuisi ensimmäisen laukauksen? Jäisin historiaan hieman eri tavalla kuin olin ajatellut.
Mikäli tilanne luisuisi huonompaan suuntaan, saattaisin joutua oikeuden eteen säätiöläisten ampumisesta alas. Siitäkin huolimatta, että nämä olivat aloittaneet koko sotkun alun perin. Tiesin Heiken ja koko aluksellisen olevan puolellani, tietysti, mutta silti: minä olisin se, joka olisi lopulta vastuussa siitä, mitä tällä lennolla tapahtuisi.
”Jännittääkö? Kuu on enää tuntien päässä”, Lakshmi huikkasi takaa.
”Entä itse? Vai auttaako kosminen silmä?”
Hain ääneeni rennon huoletonta sävyä, sellaista mitä Josh olisi varmasti käyttänyt.
”Kosminen silmä on aina apunani”, Lakshmi kuittasi kumman kuivasti.
”Joo, tiedän. Sinun pitää tehdä valinta ampua. Jos ollaan siinä tilanteessa kohta.”
”Se ei haittaa.”
”Varmasti?”
”Ei haittaa”, Lakshmi sanoi. ”Jonkun pitää tehdä se. Se voin aivan yhtä hyvin olla minä. Itse asiassa, on parempi, että se olen minä eikä joku sellainen, jolle aihe menee tunteisiin.”
”Luulen, että ymmärrän”, sanoin ja suuntasin katseeni lipan informaatioon. Miekkavalaan järjestelmät heräsivät eloon ja tunsin nykivää tunnetta. Alus oli yhä niin herkkä, että jo Lakshmin kanssa juttelu veti keskittymiseni pois synkronoinnista ja niin ollen poispäin aluksesta. Oli vaikea keskittyä, koska infovirta oli rajaton, se pyyhki ylitseni kuin siniaalto tai ehkä pikemminkin päällekkäisten aavistuksen eriaikaisten aaltojen sarja, kuvaajien huiput lomittuivat ja muodostivat jatkuvan kakofonian, joka soi korvissani ja päässäni.
Lakshmi vilkuili minua, en kääntynyt katsomaan, mutta näin sen ohjaamon kameroiden kautta. Tuttu silmälappu naamallaan tämä nojasi leukaansa ja katsoi minua kiinnostuneena.
”Kappas, siivet.”
Nyt muistin nolostua aavistuksen. Ai niin. Yksin ollessa tämä oli vaikuttanut koko aurinkokunnan pähemmältä idealta, nyt en ollutkaan ihan niin varma. Voisin kyllä kanavoida loistavaa itsetuntoa siitä huolimatta. Valheellinenkin itsetunto on itsetuntoa, tai ainakin muuttuu sellaiseksi.
”Oli jo aika, että saan ne. Jos Koalitio ja koulu ja kaikki tuhoutuu enkä saa niitä ikinä virallisesti pilottipukuun, niin päätin sitten hoitaa asian itse. Minua ei kohtalo tai kosmiset silmät määrää”, sanoin ja annoin lippani siipien suoristua ja kohota, mahdollisimman dramaattisesti.
”Siipiä ei ole tapana laittaa lippaan. Se on vähän kuin kirjoittamaton sääntö, että ne pitää ansaita ensin”, Lakshmi sanoi, mutta äänessä ei ollut tuomitsemista, toteamus vain.
”Minä olen ne ansainnut, tai jos en vielä ole, ansaitsen tänään”, sanoin.
Eikä se edes ollut mikään vale, vaan timantinkirkasta totuutta.
Hangaari tyhjennettiin, minä istuin ja odotin, naputtaen polveani pidätellen hengitystä. Lippani syötti jatkuvaa tietoa Säätiön oletetuista aluksista, ne olivat muuttaneet kurssia aavistuksen. Meidän suuntaamme tietenkin, lensimme niin läheltä, että mikään Koalition sääntö ei olisi sallinut sitä kuin jollain pelastustehtävällä. Maallikon termein törmäyskurssi, aivan kuten Heike oli sanonut.
Jos Säätiöllä olisi ollut aseita, olisimme jo olleet ohjusten kohteina. Oli turvallista tietää, että emme ainakaan kuolisi komeana räjähdyksenä avaruuteen ilman, että meillä olisi siihen jotain sananvaltaa.
Yksi mahdollisuus jota Heike ei ollut maininnut, oli että ne halusivat myös meidän maitovalaamme itselleen. Lentovauhdissa olevan aluksen kaappaus olisi kyllä lähes mahdoton tehtävä, en pystynyt keksimään miten ne voisivat nousta alukseen.
Sormenpääni nykivät, tunsin sen, miten maitovalaan rahtitila avautui. Irtosin telineistä, ja näin ja koin taas sen, miten kiikkerä ja hankalasti ohjattava miekkavalas oli. Se nyki ja veti joka suuntaan, ja minun oli vaikea pysyä yhtenäisenä, yhdessä aluksen kanssa ja sen vauhdissa pilkkoutumatta osiin. Näin taakseni ja joka suuntaan. Näin hangaarin ja näin aluksen ja tunsin Lakshmin, joka yritti auttaa vakauttamisen kanssa parhaansa mukaan.
Kokemus muistutti sitä, miltä artefakti näytti ja kuulosti oikeassa muodossaan. Samalla tavalla minä ja aluksen jokainen parametri olimme olemassa yhtä aikaa mutta ei missään, kaikkialla ja äkkiä tiesin, mitä arvoja tulisin näkemään. Kuin osaisin laskea laskuja, joiden kaavoja en ollut vielä nähnyt, kuin osaisin ennustaa jokaisen tulevankin liikkeen.
Alus putosi tyhjään pimeään avaruuteen ja olin vain hiuksenhienoin sitein perillä siitä, miten se tapahtui. Missään ei enää ollut muuta kuin mieleni syvää tyhjyyttä, josta nousi aina oikea vaihtoehto. Lippani syötti infotulvaa kuten aina ennenkin, mutta otin sieltä vain sen, mitä tarvitsin. Muut arvot jäivät syrjään, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. En ollut koskaan lentänyt paremmin, eikä ehkä kukaan muukaan.
Keinautin alusta sivuun ja irtaannuin viimein maitovalaasta, joka jatkoi turvallista matkavauhtiaan eteenpäin. Ei minun olisi tarvinnut tehdä sitä, mutta tiesin kiepautuksen näyttävän hienolta, ja nämä alukset oli tehty yhtä paljon oikeaan käyttöön kuin tekemään sellaisia temppuja, joita ihmiset olettivat. Yhä edelleen avaruudessa oli hohtoa, vaikka Säätiö sotkikin sitä parhaansa mukaan.
Lakshmi käynnisti asejärjestelmiä jossain takanani hymyillen hiljaa.
”Ohjaat eri tavalla kuin ennen.”
”Tiedän.”
Sanojen putoillessa suustani kehoni muoto tuntui sen hetken aivan vieraalta, kunnes upposin taas olemaan koko alus. Säätiön purkit eivät olleet kaukana, ne olivat varmasti nähneet, mitä tapahtui – tai oikeammin havainneet miekkavalaan avaruuteen jättämän lämpöjäljen. Emme sentään olleet visuaalisella etäisyydellä, se olisi ollut aivan järjetöntä, uhkarohkeaa ja typerää.
”Ne eivät aio vain katsoa. Olen varma”, kuului Heiken ääni jostain melko kaukaa.
”Ne mitä?”
Minun ja Lakshmin miekkavalaan ilmestyminen oli provosoinut jonkin jossakin, ainakin jos uskoin kapteeniani. Minä päätin uskoa Heikeä, vaikka Säätiön kolme maitovalasta eivät muuttaneet kurssiaan. Ne olivat samanlaiset kolme punertavaa läiskää jossain mieleni syövereissä, mahdottoman hitaita ja kömpelöitä. Parempi varmistaa, sillä näin sen, mahdollisen tulevaisuuden, jonka Heike jo tiesi.
”Lakshmi, pidä kiinni”, ilmoitin ja käänsin meitä niin nopeasti kuin uskalsin.
Miekkavalas kääntyi tyhjyydessä ketterämmin kuin yksikään Koalition alus, tiesin sen pystyvän nopeampaankin pyörähdykseen, mutta sitä kumpikaan meistä ei olisi sietänyt. Oma epämukavuuteni tuntui jäävän jonnekin, sinne missä biologinen kehoni oli, vähän kuin seinän takana, sellasessa tilassa, missä sen kohtalo ei vaikuttanut niin kovin oleelliselta.
Takanani kuului ähinää, kun Lakshmi yritti pysyä mukanani samalla kun annoin mennä. Olimme tarpeeksi kaukana Heiken aluksesta ja kulma oli oikea, perän ajoainesuihku ei osuisi kehenkään. Hienolla ja tyylikkäällä liikkeellä, sellaisella, josta koulussa oltaisiin oltu ylpeitä, annoin aluksemme singota kohti kolmea läiskää, kohti Säätiön purkkeja. Ettepä tienneet, mitä teillä on vastassa.
”Oletan, että me vain pelotellaan?”
”Jos haluaisin sinun pamauttavan niitä laserilla, olisin jo sanonut siitä. Ei, me pelotellaan. Ja kunnolla pelotellaankin”, ilmoitin.
Miekkavalaani suhahti ilman ääntä ja nostin käteni otsalle. Tällä tavalla sitä oikeasti lennettiin. Kaikkien pitäisi päästä lentämään näin. Miekkavalas tekisi mitä vain ikinä haluaisin, eikä täällä tyhjyydessä ollut ketään estämässä minua. Olin vapaa.
Näkökenttääni purjehti lukematon määrä pienenpieniä oransseja täpliä, sohaisin silmiäni, mutta ne eivät kadonneet. Ne tanssivat silmien edessä kuin haavekuva tai rasittava hyttysparvi, ja se vain koheni ja terävöityi, mitä enemmän suuntaisin synkronointiani kuvajaiseen. Se oli siis oikea jälki. Oikea jälki mistä? Aluksen jäänteet? Ei, ei voinut olla.
”Emmerie! Ne lähettivät jotain… jotain pientä? Ne tulevat tänne. Niitä on…”
”Se on parvi”, sanoin.
Olimme hiljaa aivan pienen hetken, jonka oma synkronointini venytti niin paljon pidemmäksi, että tiesin. Tai ehkä olin tiennyt aina, sillä muut mahdollisuudet olivat jo pyyhkiytyneet ja vain tämä oli oikea ja todellinen. Olisi pitänyt arvata. Melissan tutkimukset, tämän liekehtivät hiukset.
”Se on niiden droneparvi. Ne aikovat ampua meidät alas, käyttäen tekoälyohjattua parvea. Niitä on tuhansia. Ei, niitä on miljoonia. Enemmän.”
”Miten? Mitä nyt?” Lakshmi kysyi, kerrankin äänessään oikea tunne.
”Suunnitelmaa ei ole, mutta minä voitan ne”, ilmoitin.