Melissa irvisti ja katsoi minuun sekunnin murto-osan ajan. Ilmeisesti minun olisi pitänyt ymmärtää katseesta jotain, mutta en keksinyt mitään. En uskaltanut lähteä juoksemaankaan, jos ilme oli käsky paeta.
Jokainen pikku drone, joka meillä oli mukana, nousi ilmaan säksätyksen saattelemana. Melissa laittoi ne pitämään huumaavaa ääntä, joka peitti lähes kaiken alleen. Näin muutaman kipinän, kun Melissa otti askeleita eteenpäin kohti mustapukuista ihmismassaa.
Ohjainlaite punaisissa hiuksissa hehkui ja sähisi. Olin vähän huolissani, ei kai Melissa oikeasti meinannut käristää aivojaan? En olisi yllättäynyt, vaikka härveli ja koko tyttö olisivat alkaneet sinkoilla tulenlieskoja aulaan.
Päätään pidellen Melissa otti vielä muutaman harhailevan askeleen ja huojui kohti turvaheppujen pomoa. Turvatyyppi väisti, Melissa horjahti ja katsoi ahdistuneella ilmeellä taakseen.
”En voi sille mitään…”
Melissan ääni oli ihan erilainen kuin yleensä. Vähän pelokas, mutta kova. Kuulin äänen dronejen melun yli.
”Ne… ne käskevät minun…”
Melissa teki nykiviä liikkeitä ja antoi katseensa harhailla kasvoista toisiin. Sitten ymmärsin.
Toisin kuin minä, Melissa osasi näytellä. Se oli aika vakuuttavaa. Olisi mennyt minuunkin täydestä, ellemme olisi keskustelleet tekoälystä aiemmin.
”En pysty vastustamaan… ihmismieli on liian heikko…”
Droneparvi lensi kohti mustapukuisia miehiä ja naisia, nämä väisitivät kuka mitenkin osasi.
Turvaporukan kaksi johtohahmoa näyttivät väittelevän, pitäisikö Melissaa ampua tainnutusaseella heti vai kohta, jotta pelottava villiintyneen tekoälyn uhka saataisiin taltutettua. Kädet viuhtoivat ja ilmeet muuttuivat ankarammiksi. En kuullut sanoja dronejen pitämän äänen yli, mutta osasin arvata suunnilleen, mitä sanottiin. Kumpikaan ei kiinnittänyt huomiota minuun tai Joshiin.
”Auttakaa!” Melissa kiljui ja haroi tyhjää ilmaa. Punaiset hiukset alkoivat nousta pystyyn pyörteileväksi pilveksi, kasvoja ei enää erottanut hiusten ja dronejen sekamelskasta.
Josh nyki kättäni. Tunsin sen vähän epämääräisesti pilottipuvun paksun materiaalin läpi.
”Ei jäädä katsomaan esitystä. Nyt on meidän tilaisuus. Ei haaskata sitä.”
Otin kypäräni putkikassista ja kytkin sen kiinni selän hengityspakkauksineen. Aikaa oli mennyt ehkä pari minuuttia. Sekin oli haaskausta.
Emme kuitenkaan voineet suin päin juosta päin edessämme olevaa lihasmassaa. Olkoonkin, että kaikilla oli kiire Melissan järjestämän näytöksen kanssa, rynnäkkömme huomattaisiin. Pysähtyisimme lihaksiin ja hyvin fyysisiin tyyppeihin alta aikayksikön. Narukätiset nörtit eivät edelleenkään ole rynnäkkömateriaalia.
Ainoa järkevä reitti kohti lähintä ilmalukkoa ja sitä kautta ulos vei turvaporukan läpi. Tie oli vahvasti tukossa.
Artefakti oli tietysti edelleen mukana repussa.
Nyt pitäisi keksiä jotain, mitä sillä voisi tehdä. Mielellään heti eikä kolmen minuutin päästä. Pyssy? Ei. En aikoinut tapattaa ketään. Ei edes sitä keihästä, jonka tein kerran labrassa. Ritsa, no ei. En osannut ampua sellaisella lapsenakaan.
Lisäksi pitäisi väsätä jotain, mitä kukaan ei osaisi yhdistää artefaktiin. Olisi parempi, jos Säätiö ei osaisi liittää ufonsirpaleensa katoamista meihin mitenkään.
Jos koko juttu edes toimisi. Ei ollut mitään takeita, että osaisin käyttää juuri tätä artefaktia. Testit ja kokeet turvallisessa ympäristössä, mitä ne ovat? Ei Melissan tyyliä, nyt ei minunkaan.
Kosketin repun taskua. Jotain hullua ja älytöntä. Näyttävää ja spektaakkelinomaista. Ehdottomasti vielä vaikeasti kiinni saatavaa.
Aivan. Kasvoilleni levisi hymy ja kiskoin Joshin lähemmäs rajulla liikkeellä, koko poika horjahti.
”Pysy siinä. Nyt mennään.”
SHUUUH.
Jalkojeni tuntumassa näkyi mustan usvan häivähdys. Pystyin käyttämään myös Säätiön pyramidinmuotoista artefaktia. Tosi hyvä, este numero yksi ylitetty.
Samalla tavalla kuin kauan sitten tehdessäni kilven, minun ei tarvinnut edes koskea suoraan artefaktiin. Riitti, että tunne oli tarpeeksi vahva ja artefakti tarpeeksi lähellä. Este kaksi ylitetty.
Väittely oli ohi, ja mustapukuiset saivat rivinsä järjestykseen. Edessämme turvatyypit alkoivat ampua Melissaa, antamatta mitään varoitusta. Säikähdin. Tainnutusaseet lensivät joko ohi tai osuivat dronepilveen, Melissa mekasti ja huusi kilpaa mekaanisen parvensa kanssa.
Musta savu nousi ylemmäs. Josh katsoi sitä ja sitten minuun.
Savusta muotoutui kiinteä vinoneliön muotoinen levy jalkojemme alle. Odotin ikuisuuden – siis ehkä muutaman sekunnin, kunnes se oli riittävän paksu, ja sitten toivoin parasta.
Muistelin Sanayumen poikia, joiden riemu ja ilo oli harvinaisen kaukana tästä tilanteesta. Minulla ei ehkä ollut valtavaa tuotantokoneistoa takanani, mutta olipahan ainakin mielikuvitus ja kyky käskyttää ufojen esineitä miten halusin. Sillä pääsi yllättävän pitkälle, jos ei aivan aurinkokunnan listahitiksi asti, niin ainakin pakoon Kuusta. Soitin Sanayumen biisiä päässäni niin lujaa kuin huonolla nuottikorvallani osasin.
”Kaikki mukana? Pidä kiinni!” mutisin Joshille.
Josh nojautui minua vasten tavalla, joka jossain toisessa tilanteessa olisi vaatinut välitöntä reagointia. Tällä hetkellä se oli vain kätevin tapa toimia.
WHOOSH.
Levy nousi mustan pyörteen saattelemana ylöspäin. Se oli yllättävän nopea. Ja kiikkerä.
Mietin, miten ihmeessä ohjaisin sitä. Sitten pyrin ajattelemaan lähinnä ulospääsyä. Pois, ulos, lennä! Lintuja, pilviä, taivas, ei Taivasopisto, korkeuksia ja ilmavirtaa, vuoret, ei ne. Ai, kertosäe. Sitten mentiin, ja lujaa.
Melissa vilkaisi taakseen ja hetken verran tämän silmissä oli hyväksyntä. Raivopäinen ja vinksottava katse palasi takaisin sekunnin murto-osassa ja tämä päästi valittavan, pitkän huudon.
Näyttäen pieneltä ja jotenkin kuluneelta, Melissa kaatui teatraalisesti maahan ja antoi dronepilvensä sähistä ympärilleen sekamelskaksi. Se sekotti turvaporukkaa entisestään. Parvi tarttui jokaisen vaatteisiin ja hiuksiin, sama taktiikka kuin mitä olin nähnyt Reedinkin käyttävän.
Minä liihotin mustalla ja tunteideni luomalla lentolevyllä koko porukan yli. Korvissa humisi, alla näkyi kummastuneita ilmeitä. Onneksi aula oli laaja tila. Älylasimaalaus kimmelsi korkealla, teki mieli ojentaa käsi sitä kohti.
Joku yritti osua meihin erilaisilla aseilla. Näin keltaisen pulssin ja tainnutusaseiden värittömämmän säteen.
Väistin sivuun, levy kallistui. Lisää ampumista. En mitenkään saisi väistettyä kaikkia säteitä!
Josh irrotti toisen kätensä vyötäröltäni ja kuin se olisi ollut helpoin temppu ikinä, nappasi säteet ilmasta ja viskasi ne takaisinpäin. Rätinä oli niin kovaa, että kaipasin kuulosuojaimia. Ilma tuntui käristyvän ja kipristyvän sitä mukaa, mitä useamman säteen Josh sai kiinni.
”Tämähän menee jo rutiinilla”, Josh virnuili kypärän visiiri auki.
”Tämä ei”, sanoin samalla kun yritin tähdätä kulkuvälineellämme käytävän ovea kohti.
Ovi oli yksiselitteisesti ja selkeästi kiinni olevan näköinen. Lukossa, suureksi osaksi lasia. Näin pitkälle en ollutkaan miettinyt tätä suunnitelmaa. Pitäisikö yrittää tehdä artefaktin avulla myös keihäs? Kuula? Pommi? Sellaiseen ei ollut nyt aikaa. Enkä tiennyt, voisinko tehdä artefaktista kaksi eri esinettä samaan aikaan. Musiikki aivoissani pauhasi, lentolevyn piti pysyä kasassa.
Oven lasi rikkoutui säpäleiksi juuri oikealla hetkellä, jotta mahduimme lentämään sisään. Josh virnisti.
”Näköjään molempien säteiden samanaikainen heittäminen päin kiinteitä asioita saa aikaan tuhoa. Varsin kiehtovaa.”
Kyyristyimme, kun levy suhahti rikkonaisesta ovesta sisään ja seuraavaan tilaan. Rätinä, sähinä ja huumaava droneparven ääni jäi jonnekin taakse, oli äkkiä hiljaista.
Tämä käytävä oli onneksemme täysin tyhjä. Sen piti päättyä ilmalukkoon joidenkin kymmenien metrien päässä. Hidastin improvisoidun lentolevyni vauhtia aavistuksen.
Josh piti edelleen kiinni hartiastani. Aika kovaa, nyt kun pysähdyin miettimään.
”Kyllä sä pysyt tässä päällä, se vähän kuin kuuluu pakettiin, ei tarvitse puristaa ihan noin lujaa.” Osoitin vapaalla kädelläni mustaa savua, joka pyörteili levystä ylöspäin ja jalkojemme ympäri, suunnilleen reisiin asti.
Käden ote lieventyi vähän.
”Sori.”
Ilmalukko lähestyi käytävän päässä nopeasti. Annoin levyn laskeutua kohti lattian pintaa ja kun jalkani koskettivat tukevaa lattiaa, päästin tunteesta irti. Mielikuvani konserteista ja ilmavirrasta ja lentämisen riemusta haihtuivat jonnekin muistini perälle. Annoin musiikin hiipua pois. Levy muuttui savun aavistukseksi, joka katosi kierteinä ilmaan.
Josh nojasi käytävän hyvin kiinteään seinään.
”Jumalauta, varoita nyt edes etukäteen, ennen kuin vedät hihasta tällaisia kortteja. Siistiä. Vaarallista. Voin saada sydänkohtauksen. Haluan myös suudella sua lujaa, mutta häivytään helvettiin täältä ensin.”
”Mä varoitinkin”, julistin. Ääneni kuulosti vähän hiprakkaiselta.
”Joo, mutta en nyt ihan ensimmäisenä ajatellut, että nappaat inspiraation jostain idolikonsertista.” Josh siirtyi katsomaan ilmalukon hallintapaneelia.
”Artefakti on aika paljon kätevämpi ja huomattavasti käytännöllisempi tapa päästä pinteestä kuin vaikka siivouskomero. Sitä paitsi, sähän pidät näyttävistä tempuista”, jatkoin.
”Silloin kun teen niitä itse. Ehkä tyttöystävä lasketaan juuri ja juuri myös.”
”Otan ton hyväksyntänä”, sanoin ja hymyilin.
Josh irrotti kämmenensä ilmalukon hallintapaneelilta ja laski kypärän visiirin alas.
”Auki on”, tämä tuumasi. ”Sitten mennään, jännittävä pakomatka Kuun poikki ja avaruuteen.”
Viive odottaessamme ilmalukon oven avautumista Kuun pinnan suuntaan tuntui pieneltä ikuisuudelta. Olin varma, että joku ehtisi peräämme ja kolkkaisi meidät, ja tarina olisi sitä myöten siinä. Vilkuilin taakseni. Mihin suuntaan naaman kannattaisi olla? Ulos vai käytävään?
Koska olen idiootti, en adrenaliinihöyryissäni tajunnut, että olisin voinut kaapata käytävän kuvasyötteen synkronoimalla. Ehkä oli joku kamera, mitä Sigrid ei ollut peukaloinut. Tai ehkä ei. Ei voi muistaa kaikkea.
Hengitys tuntui kypärä päässä valtavan kovalta ääneltä, ja kuten usein, koin hetken verran pakottavaa tarvetta päästä eroon klaustrofobisesta tunteesta ja koko päähineestä. Se ei tietenkään käynyt päinsä. Kypärän piti pysyä päässä.
Sain onneksi muuta ajateltavaa, kun oven avautuessa näin tutun vanhan kuukärryn rähjän. Kyydissä oli hieman vanhanaikaiseen avaruuspukuun sonnustaunut mies, jonka arvasin joko Miltoniksi tai Hermaniksi.
Aikamoinen ajoitus.
”Kyytiin siitä!” radio rätisi, äänestä päätellen Herman. Avaruuspuvusta sitä ei olisi mitenkään voinut päätellä, kypärä heijasti, eikä kasvoja erottanut.
Josh näytti peukkua ja hyppäsi kärryyn, se näytti hassulta Kuun pienessä painovoimassa. Seurasin esimerkkiä kömpelösti.
Kärry lähti vauhdilla kohti aluksemme pysähdyspaikkaa. Ajoimme töyssyisästi läpi harmaan maiseman. Kuikuilin taakseni, näin nyt ilmalukon luona säätiöläisiä. Vain muutamalla kolmestakymmenestä oli ollut aikaa sonnustautua avaruusvarusteisiin.
Se selitti, miksi kukaan ei ollut rynnännyt peräämme heti. Viive pukemisessa oli toiminut eduksemme. Ilmeisesti Säätiö ei odottanut minkään uhan saapuvan Kuun pintaa pitkin.
Porukka ei myöskään lähtenyt jalan perään. Se olisikin ollut melkoisen typerää.
Lähes tuuletin, tilanne näytti jo paljon paremmalta kuin viisi minuuttia sitten. Tietysti piti vielä oikeasti päästä Kuusta pois. Olin aavistuksen huolissani, miten se onnistuisi meidän aluksellamme.
Herman pysäytti kuukärryn vanhan tutkimusrakennuksen viereen.
”Kärry jää Säätiölle kun ne ehtivät tänne asti, no, ei voi mitään. Ainakin se on korjattu nyt, toivottavasti pitävät huolta siitä.”
Juoksimme hassusti pomppien sisään alukseen ja luukku kalahti takanani. En kerinnyt edes miettiä mitään, kun Herman jo löi edessä olevan ilmalukon paneelia varsin määrätietoiseen tyyliin. Onneksi se ei mennyt rikki.
”On kiire, ei sitä tiedä, vaikka niillä olisi jotain, millä pitää meidät pakolla ma- äh, Kuussa.”
Sihahti, ja valo muuttui vihreäksi. Otin kypärän pois, vihdoin viimein! Hengitin aluksen ilmaa erittäin mielelläni. Kiitos tästä aluksenrämästä ja varastetuista osista, kiitos Kuu, nyt halusin vain äkkiä pois ja kotiin. Tärisytti. Oltaisiin voitu oikeasti kuolla. Tai ainakin melkein kuolla.
Milton seisoi pilotin tuolista sivuun sohimassa yhtä aluksen näytöistä.
”Ollaan lähtövalmiina, laitoin kaikki järjestelmät suoraan valmiuteen.”
”Mistä tiesitte, että ollaan siellä ilmalukolla?”
Pelastumisemme ajoitus oli vähän liiankin hyvä. Lähes täydellinen, itse asiassa.
”Saatiin viesti joltain Sigridiltä. Sørensen, sanooko teille mitään? Päätettiin uskoa, koska se vaikutti aidolta.”
”Loistavaa”, Josh totesi. Olimme siis Sigridille kiitollisuudenvelassa. Hassua, miten asiat saattoivatkin muuttua nopeasti. Samalla puolella taas, mutta kenen puolella oikeastaan? Meidän puolella? Hyvisten? Hyvien pahisten?
”Kumpi ohjaa?” kysyin.
”Ei väliä.”
”Liian kiire jäädä miettimään”, sanoin samalla kun tungin kypäräni kaappiin ja hapuilin ohjaintani repusta. Kuun painovoima teki kaikista liikkeistä kummallisia ja jotenkin ylilyötyjä.
Vyötin itseni istumelle ja laitoin piuhat kiinni. Yksi vasemmalle, yksi oikealle. Tuntemus oli jälleen kuin keuhkoista olisi lentänyt ilmat pihalle, olisin hypännyt uima-altaaseen ja joku olisi soittanut korvan juuressa rumpua kovaa, ja kaikki samaan aikaan.
Kesti hetki, että pystyin tottumaan ärsykemäärään ja siihen, että alus oli enemmän kuin minä itse ja ylsi joka paikkaan mielessäni. Onneksi tästä oli jo kokemusta.
”Sitten mennään, onko kaikki valmista?”
”Kaikki ollaan paikallaan, menoksi vain”, kuulin Miltonin huikkaavan.
Ryhdyin toimeen sen kummemmin hienostelematta ja otin aluksesta irti kaiken, mikä siitä lähti. Vähemmällä ei päästäisi Kuusta kuin hyvin matalalle kiertoradalle, ja tällä erää tarve oli päästä niin kauas kuin pystyi, mielellään niin nopeasti kuin oli suinkin fysiikan lakien puitteissa mahdollista.
Äänet tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa, tukahdettuina. Muille meteli oli varmaan aikamoinen.
Mietin, jäiköhän kuukärrystä itse asiassa jäljelle mitään, se ja muutama vanha rakennus oli todennäköisesti liian lähellä ryöppyävää ajoainesuihkua. Pientä ympäristövahinkoa aiheutettu, se sai jäädä Säätiön harmiksi. Korjatkoon sulaneet roskat.
Kiihtyvyys tuntui taas eri lailla kuin Koalition aluksissa, ja huomasin pitäväni siitä. Tässä oli jotain erityisen todellista ja vähän raakaa.
Milton huuteli sivuitseni jotain, mikä oli vaikea kuulla.
”Mitä?”
”Niin, että löydät sieltä kolme vaihtoehtoista reittiä. Ei oltu ihan varmoja ajallisesti ja muutenkaan, mitä kannattaa käyttää. Joten, vaihtoehtoja on useampi. Mutta ei siis tarvitse laskea koko lentoreittiä itse, avitettiin Hermanin kanssa sen verran.”
”Selvä, kiitos.”
Sitten aivoissani löi tyhjää.
”Niin minne me ollaan nyt menossa? Kleiolle?”
”Kleiolle”, Herman sanoi ja nauroi.
Nykyelämässäni en ollut enää varma mistään, kuka sen tiesi, vaikka avaruudessa olisi jotain salaisia avaruusasemia ja tukikohtiakin?
Parempi olla varma, tuumasin ja valitsin reiteistä sen, joka oli nopein.
”Hyvät hyssykät”, Josh sanoi. ”Melkein voisi väittää, että alkoi olla jo vähän tukala kokemus tämä pako-operaatio.”
—
Paluu oli vähän erilainen kuin menomatka, koska Melissa ei enää ollut mukana. Tämän olemusta jäi kaipaamaan. Sigrid oli ihan oikeassa, kun väitti Melissalla olevan luontaista karismaa.
Jäisi nähtäväksi, kuinka pitkälle sillä karismalla päästäisiin. Ei kyllä varmaan haittaisi, jos Melissa olisi Säätiön puheenjohtaja. Joku meistä voisi kohota Koalitiossa, turvallista ja tavallista tietä. Mielenkiintoinen ajatus, tavallaan. Ehkä Linn. Tai Josh, mutta tätä ei takuuvarmasti kiinnostanut politiikassa toimiminen pätkän vertaa, vaikka taitoa ehkä olisikin ollut.
”No, saitteko mitä halusitte?” Milton kysyi, kun yritin vaivalloisesti syödä. Painottomuus oli erittäin tylsää sen kannalta, että syöminen oli aina sottaista ja kurjaa. Ruoka ei myöskään maistunut oikein miltään.
”Suunnilleen, luulen”, sanoin.
”Melissa oli vähäsanainen siitä, mikä tavoitteenne oikein oli. Me suostuimme lähtemään kyytipojiksi, koska into päästä lentämään tällä aluksella oli niin kova.”
”Mmm… no, kaipa me saatiin aikaan hämmennystä Säätiön sisällä, vähintään.”
Artefakti poltteli repussani ja mielessäni. Osa minusta halusi kertoa siitä Koalitiolle heti, mutta jos tekisin niin, tuskin saisin pitää sitä mukanani. Kertominen olisi väärä veto, sen verran olin jo oppinut pelaamaan. Ei sanaakaan, edes Hermanille tai Miltonille.
Melissan sanat siitä, että artefakti olisi nyt minun valttikorttini ja minun aseeni, jäivät pyörimään aivojen perukoille. Yllätyksellisiä asioita tekemällä saattoi saada strategista etumatkaa, ja voisi olla jopa Koalition etu, että nämä eivät tietäisi minun artefaktistani. Koalitio voisi sanoutua siitä julkisesti irti, mutta kulissien takana voisin saada Koalitiolta joitain apuja edelleen, mikäli pelaisin korttini oikein.
Sitten oli tietysti vielä sekin kysymysmerkki, että kukaan ei tiennyt, kauanko artefakteissa oli virtaa, tai jotain sen kaltaista, millä se sitten ikinä toimikaan. Kaikista artefakteista voisi loppua hönkä milloin tahansa. Niiden varaan ei siis kannattanut luottaa liikaa.
Toimintamekanismissa oli vielä liikaa tuntemattomia asioita, joita kukaan ei pystynyt ennustamaan. Minun pitäisi ehkä harjoitella omallani ainakin jonkin verran,vaikka se olikin tavallaan sen voiman haaskuuta. Sopivan tilanteen tullen minun pitäisi vähintään kysyä Tuurilta ja Sebastianilta kaikki, mitä nämä olivat onnistuneet saamaan selville labrassaan.
”Lähetin viestin Khadille ja mummille, että turvassa ollaan”, Josh huikkasi.
”Kiitos. Miten Kuu?”
”Ei tietoa. Sigrid ja Melissa laittavat varmaan viestiä turvallista väylää pitkin, kun voivat.”
”Toivotaan.”
”Ne valitsivat ja harkitsivat mitä tekivät – älä murehdi liikaa. Suuret tavoitteet vaatii riskinottoa.”
Niinpä kai, mutta jopa Melissasta oli tullut tyyppi, jonka en toivonut joutuvan minkään säteiden ja aseiden tielle.
Milton ja Herman olivat varsin itsetyytyväisen oloisia, kun palasimme Kleiolle. Ensinnäkin ruma, mutta toimivaksi havaittu aluksemme oli kestänyt koko lennon Kuuhun ja takaisin, eikä alus ollut kärsinyt varsinaisia vaurioitakaan. Ei ollut reikiä kyljessä tai yhtään toimimatonta järjestelmää.
Siitä minulla ei ollut mitään käsitystä, millä rahalla kaksikko aikoi pitää huolen aluksesta ja rahoittaa tulevat lennot. Avaruusaluksen ylläpito ei tulisi olemaan halpaa tai helppoa, vaikka Koalitio olikin ollut jopa hämmästyttävän kiltti, mitä tuli koko purkin olemassaoloon. Ehkä baarinpitämisestä sai paremmat tulot kuin olin ymmärtänytkään.
Ihan tällaista alusta ei pääsisi heti lentämään. Oikeastaan Maahan paluun jälkeen menisi hetki, ennen kuin pääsisin lentämään yhtään mitään oikeasti. Edessä oli paluu luennoille ja simulaattoreihin.
Voisi olla parempi olla miettimättä sitä liikaa, tulisin vain surulliseksi jutusta, mihin en pystynyt vaikuttamaan. Koulu piti käydä ja piste. Ilman tutkintotodistusta oli turha yrittää Koalition sisällä yhtään minnekään.
Hangaarin tai oikeammin tarkoitukseen kähvelletyn huoltotilan reunalla meitä odotti jo kaksi varsin korkea-arvoisen näköistä henkilöä. Josh oli tehnyt lähestymisen Kleiolle jopa liioitellun tarkasti jokaisen ohjeen ja protokollan mukaan, jotta meitä ei saisi kiinni ainakaan mistään sääntörikkeestä.
Toinen paikalla olevista henkilöistä oli tunnistettavissa Kleion Koalition puolen komentajaksi. Joidenkin avaruusasemien komentajat olivat arvoltaan amiraaleja, mutta eivät kaikki. Aseman strategisella sijainnilla ja tehtävällä oli merkitystä – Kleioa pidettiin vakaana ja turvallisena paikkana, joten sinne ei välttämättä tarvittu korkeinta johtoa paikalle joka hetki.
Toinen tyyppi oli varmaankin aseman siviilihallintoa. Tällä oli tavallinen puku eikä Koalition univormua.
Koalition komentaja näytti närkästyneeltä ja tyytyväiseltä samaan aikaan.
”Terve. Milton ja Herman, olisi varmaan pitänyt arvata.”
Milton ja Herman virnistivät kuin pikkupojat. Niinhän se taisi mennä, että poikien iän myötä vain lelujen hinta kasvoi.
”Tavallaan hyvin tehty, nyt tie on auki muillekin. Ainakin Koalition pitää ottaa tämä huomioon, kun sovitaan säännöistä ja käytännöistä. Säätiö ja yksityisiä avaruusaluksia, elämme näköjään varsinaista murrosvaihetta.”
Milton silmäili pukumiestä, joka oli ollut vielä hiljaa. Kasvot olivat tavallaan tutut, olin varmaan nähnyt ne asemalla jossain infoholovideossa aiemmin. Miehellä oli lempeät kasvot ja osittain aasialaiset kasvonpiirteet.
”Minun pitäisi varmaankin kiittää teitä kaikkia pormestarin ominaisuudessa, tämä asema on nyt todella osa ihmiskunnan historiaa, jonka nimi ei unohdu. Voisimme tehdä tästä jopa yksityisen avaruusliikenteen keskuksen.”
”Sopiinee sille asemalle, joka on nimetty runouden ja historian muusan mukaan.”
”Totta! Ehkä pitää pyytää jotakuta sopivaa taitelijaa tekemään runo tätä hetkeä juhlistamaan. Sen voisi laittaa näkyville pitkin asemaa. Se voisi olla hieno ele, näinä epävarmuuden aikoina.”
”Me ei haluta mitään patsaita”, Herman puuttui keskusteluun.
Kleion pormestari taisi tykätä monumenteista ja kulttuurijutuista, kaikesta pömpöösistä ja vähän mahtailevasta. Katselin asemaa nyt vähän eri silmin. Aseman sisällä vallitseva uusvanha eurooppalaisuus ja koristeellinen tyyli ei tainnut olla sattumaa.
Koalition komentaja veti meidät hieman kauemmas kolmikosta ja kysyi hiljaisella äänellä:
”No? Saitteko Säätiön puuhista selville mitään käyttökelpoista?”
”Rehellisesti, tuon käynnin perusteella koko Säätiö ei vaikuta kovin akuutilta vaaralta, ainakaan vielä.”
”Kuussa on kiire keskittyä päivittäisen arjen vakauttamiseen, ei siellä juonita mitään hyökkäystä kenenkään kimppuun tai muutakaan avointa selkkausta, ennen kuin saavat koko paikan kuntoon”, Josh lisäsi.
”Teiltä odotetaan raporttia Koalitiolle, kuten hyvin tiedätte. Pääsette ehkä kertomaan sen kasvokkain amiraalistolle, katsotaan nyt.”
”Oho”, pääsi suustani spontaanisti. Olimmekin niin iso juttu. Koalition vakoojia. Salaisuuksien pitämisestä tuli äkkiä jotenkin paljon vakavampaa.
En aikonut hiiskua uudesta artefaktistani Koalitiolle mitään, jouduin sitten isojen pamppujen kuulusteluun tai en. Pitäisi ehkä pyytää Melissalta ilmaisutaidon tunteja etänä.