Jatko-opiskelijoiden huoneessa leijui aavistuksen pinttynyt tuoksu, yhdistelmä vanhoja papereita, kahvia ja nuhjaantuneita huonekaluja. Isä ei kuulunut huoneeseen, oikeastaan isä ei kuulunut koko kouluun. Perheeni oli osa toista tarinaa, toisenlaista elämää kuin tämä. Ja ei kuitenkaan: ehkä isä tiesi vielä enemmän kuin minä, ehkä tämä osaisi selittää kaiken. Luotin vanhempiin kuin joskus lapsena, kuin nämä voisivat ratkaista kaikki maailman ongelmat vain avaamalla suunsa.
Olin jo lakannut toivomasta, että vanhempani palaisivat yhteen. Sellaista ei käynyt kuin saippuasarjoissa ja tyttöjen romaaneissa. En ollut koskaan varsinaisesti kysynyt, mikä oli johtanut avioeroon – aikuisten ihmisten asiat olivat erillisiä ja erikoisia, vaikka vanhempienikin, myös heillä oli oikeus omaan yksityisyyteen.
Isä katsoi kulmat kurtussa, vähän väsyneen oloisena. Muistin tuon ilmeen niiltä ajoilta, kun isä oli tullut kotiin pitkältä työmatkalta. Hiukset olivat vähän sotkussa, otsalla helmeili muutama hikipisara.
”Tarkoitukseni olikin etsiä sinut, mutta ehdit ensin”, isä sanoi hymyillen.
”Sain apua kavereilta.” Tuntui hyvältä sanoa se ääneen, teki mieli tanssia vähän. Sen sijaan näytin peukkua ylös.
”Halusit puhua jostain?” Isä istui alas vapaaseen tuoliin. Se ei ollut yhtä joustava ja vaivaton liike kuin muistin.
”Isä… mä haluan tietää.”
”Tuota, siihen aikaan kun olit nuorempi, ja…”
”Ei avioerosta tai ihmissuhteista. Politiikkaa. Säätiö. Me ollaan siinä sotkussa, minä, Emmerie ja pari muuta. En aio kertoa koko tarinaa nyt, mutta meidän tarvitsee tietää jo ihan vain sen takia, miten syvällä ollaan koko jutussa. Kaikesta on hyötyä.”
Istuin myös alas, sen hassun pöydän viereen, jolla oli vanhoja opiskelijatöitä. Osa niistä oli hellyyttävällä tavalla rumia, taiteellisuus ja lahjakkuus luonnontieteissä eivät yleensä mahtuneet samaan päähän.
”Mitä Säätiöstä? Sehän on nyt ihan julkinen organisaatio”, isä ihmetteli äänessään pieni osuus aitoa hämmästystä.
”Oletko sä Säätiössä?”
Isä katsoi yhä kummastuneempana, avaten kauluspaidan nappeja. Aina valkoinen paita, isä ei osannut käyttää muita.
”En. En ole koskaan ollutkaan. Mistä niin päättelit?”
”Olet siinä videossa, missä Säätiö julkistettiin.”
Nyt isä hymyili, nosti kätensä takaraivolle ja näytti hetken siltä mieheltä, jonka kanssa olin hyppinyt trampolinipuistossa, käyttänyt Muusia eläinlääkärillä, katsonut ja nauranut yhdessä kun pikkusisko halusi hyppiä tarhamatkalla jokaiseen vesilammikkoon.
”Niin olen. Olin siellä yrittämässä estää… en oikein tiedä edes mitä. Olen jo pitkään yrittänyt saada niistä tyypeistä selkoa. Sopiiko, jos aloitan alusta? Puhutaan, kuin aikuinen aikuiselle?”
”Arvostaisin sitä”, totesin kuivasti. Olin oppinut äänensävyn Emmerieltä.
”Silloin Soulissa tapasin ensimmäisen kerran sitä sakkia, joista tuli myöhemmin Säätiö. Vuorilla oli maapala, josta oli tarkoitus tehdä luonnonsuojelualue – kuten tiedät, Koreassa ei ole liiemmin luonnontilaista maata. Geopoliittisista syistä siihen projektiin kohdistui ankaraa lobbausta. Yritin olla läsnä mahdollisimman monessa tilaisuudessa, nähdä mihin suuntaan paikallisten poliitikkojen vaaka keinahtaa. Tilanne oli hyvinkin tasan.”
”Tasan? Mitä muuta sille alueelle olisi voinut tehdä?”
”Toinen varteenotettava vaihtoehto oli Koalitio, joka halusi alueen omaan käyttöönsä. Kukaan amiraali ei kuitenkaan suostunut kertomaan, mitä sille alueelle varsinaisesti suunniteltiin. Kuten usein, Koalitio vetosi salaussäännöstöön ja siihen, että he etsivät nimenomaan suhteellisen syrjäisiä alueita, mutta kuitenkin sellaisia, jotka sijaitsivat lähellä metropoleja. Arvailin avaruushissin rakentamista, saatoin hyvinkin olla väärässäkin.”
”Koalitio ei tarvitse avaruushissejä, meillä on painovoiman vastatila.”
Ilmiselvyys ja salaisuus kietoutuivat yhteen, se mikä oli minulle arkea, oli muulle maailmalle salattavaa tietoa, ja ehkä myös osin toisin päin. Poliitikoilla oli aina jotain, mistä ei voinut puhua. Poliitikon tyttärestä tuli pilotti, ei ehkä ollenkaan niin yllättävää kuin olisi voinut ajatella, salaisuuksien ammattilaisia molemmat.
”Se oli siihen aikaan erittäin salaista tietoa”, isä kommentoi kuin lukien ajatukseni.
”Onhan se edelleen, mutta tulit tänne delfiinillä salamatkustaen, joten tiedät jo.”
”Niin. Soulissa törmäsin kaveriin nimeltä Rossello. Hurmaava herrasmies, piirteitä sekä aasialaiselta että eurooppalaiselta sukuhaaralta. Komea kaveri, sellainen, josta kaikki naiset pitivät – ukko sai hurmattua ainakin puolet Soulissa olleista diplomaateista. Tummat hiukset ja aina huomaavaiset eleet. Kuitenkin Rossello vaikutti yhdeltä harvoista, joka ajatteli muutakin kuin Korean tai jonkin Aasian nurkan etua. Kävimme usein yksillä töiden jälkeen.”
”Sekö sut lavasti siitä korruptiosta?”
”Tavallaan. Rossello luulee, että petin Leneä. Tietysti vielä oman vaimonsa kanssa, kuinkas muutenkaan. Olimme hyvissä väleissä, kävimme kerran yhteisellä pariskuntalomalla Busanissa. Olit sen verran nuori, et ehkä muista sitä. Oikeasti minulla oli salainen holopalaveri – mutta en koskaan voinut kertoa sitä.” Isä veti henkeä ja katsoi jonnekin kauemmas.
”Lenelle se kuvio sopi, avioliitto rakoili jo silloin, tämä halusi oikeastaan vain tekosyyn lähteä. En tiedä mitä Rossellon vaimolle tapahtui tai miksi tämä ei kertonut totuutta aviomiehelleen, hän oli sellainen kaunis, hiljainen nainen, aina hillitty eikä koskaan korottanut ääntään. Ilmeisesti hän katosi jälkiä jättämättä.”
”Että mitä?”
Isän tarina muistutti enemmän Taivasopiston opiskelijoiden suhdekiemuroita kuin mitään, jonka olisin voinut yhdistää omiin vanhempiini. Olin ajatellut eron syyksi erilleen kasvamisen, työn ja perheen yhdistämisen haasteet.
”Kostoksi avioliittonsa rikkomisesta ja vaimonsa menettämisestä Rossello lavasti minut korruptiosta. Olin kyllä yrittänyt vaikuttaa viranomaisiin epävirallisia teitä, raha ei vain liittynyt siihen mitenkään.”
”Miten äiti?”
”Äitisi uskoo minusta mitä haluaa. Lene oli Soulissa yksinäinen. Päivät taloudenhoitajan kanssa yksin, ilman mitään paikallisia kontakteja tai ystäviä. En voi syyttää äitiäsi siitä, että pitkinä päivinä kun olin poissa, alkaa kuvitella kaikenlaista. En ollut tarpeeksi läsnä, en tiedä osasinko ottaa Lenen huolia tosissaan.”
Katsoin isään, isä katsoi takaisin. Tämä uusi rehellisyys tuntui virkistävältä. Miksi en ollut koskaan yrittänyt puhua vanhemmilleni näin? Ehkä se ei olisi onnistunutkaan silloin, kun asuimme yhdessä. Oli kulunut tarpeeksi aikaa, meillä oli tarpeeksi etäisyyttä nähdä toisemme ihmisinä, elämässä omia elämiämme. En ollut lapsi enää. En voisi tukeutua isään kuin ennen, näin tämän virheet ja niissä myös omani.
”Yritän selvittää, mitä Säätiö oikeastaan haluaa. Rossellon sen aikaisista puheista päätellen, olen varma, että se kaveri on nykyään Säätiössä. Mahdollisesti jopa aika korkealla. Siitä porukasta useasta tuli myöhemmin isoja kihoja, joko Koalitiossa tai muuten. Mutta Rossello ei koskaan ollut korkealla Koalition hierarkiassa. En tiedä miksi, ja se on yksi niistä asioista, joita olen yrittänyt selvittää”, isä jatkoi.
”Meidänkin hyvä kaveri loikkasi Säätiön puolelle. Joskin, ajatus on muuttaa Säätiötä sisältä päin. Enkä voi väittää, etteikö sama idea olisi joskus tullut mieleeni Koalition suhteen. Portin mielenosoituksista päätellen en ole ainut. Koalitio ei ole täydellinen.”
”Poliittinen ilmapiiri on muuttumassa siihen suuntaan, että se on mahdollista. Mitä sanot, yritetäänkö tehdä yhdessä jotain asialle?” Isä kohottautui tuolista, näin hymyn aavistuksen.
”Sopii. Mutta miksi yritit kadota? Poistat kaikki jäljet tietoverkosta?”
Kunhan ei järjestäytynyttä rikollisuutta ja pelivelkoja, ehdin miettiä.
”Kenties ylivarovaisuutta, mutta en halua, että Rossello löytää minut uudestaan, tai varsinkaan minun kauttani perheeni. Pidit muuten minun sukunimeni, se voi olla riski. Se mies haluaa kostaa.”
”Äh, en usko. Westerlundeja on niin paljon, eikä Linnkään ole harvinainen nimi.”