Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Länsimainen viihde (Page 1 of 2)

Ystävyys on taikaa

Kaikki, joille ponijutut aiheuttavat allergiaa: sulkekaa tabi nyt ja lakatkaa lukemasta. Tiedän, miten ärsyttävää ponifanien riehuminen uudesta ponisarjasta on – jos My Little Pony ilmiönä ei kiinnosta, fanien jankkaaminen on usein uskomattoman jääräpäistä ja rasittavaa. ”MUTKUN SE ON TOSI HYVÄ SUN ON PAKKO KATSOA JA RAINBOW DASH ON PARAS”

Koska en halua olla pelle, jotka tuomitsee sarjoja katsomatta, otin urakakseni katsoa edes jonkin verran My Little Pony: Friendship is Magicia ihan noin niin kuin yleissivistyksen vuoksi. Ja joo, onhan se hyvin animoitu ja nätti. Kirkasvärinen ulkoasu on hauska ja tyttömäinen olematta kuitenkaan tuskaisen ylisöpö, ja ponien kasvonilmeet ovat loistavia. Tämän uuden inkarnaation ponit eivät kyllä näytä pätkääkään oikeilta hevosilta, ne ovat jonkinlaisia fantasiaöllejä, joissa on hiukan ponia, hiukan ankkaa ja hiukan animea. Toisaalta ne 80-luvun ponit näyttivät enemmän muumeilta kuin hevoseläimiltä, että kenties tämä on joku MLP-perinne.

Kauniiden taustojen ja hassujen ilmeiden lisäksi sarjassa on hieno käsikirjoitus. Termeihin on panostettu, ja hevosmaiseksi muunnetut sanonnat ja sanat ovat hassuja ja tosi söpöjä. Onneksi ”everypony” ei käänny kunnolla suomeksi, sillä muuten olisin takuulla joutunut kuuntelemaan miespuolisten ponifanien ”kaikkiponi”-tasoista lässytystä bileissä :D Termien lisäksi myös koko muu dialogi on täynnä sanaleikkejä ja kohtia, joissa pitkä liuta sanoja alkaa aina samalla alkukirjaimella (allitteraatio on tälle se fiini sivistyssana). Ponien puhe on valtavan hauskan kuuloista varsinkin, koska monesti ponit ovat varsinaisia moottoriturpia ja sanaleikkejä sekä onelinereita tippuu nopeammin kuin minä pystyn englannin kuullun ymmärtämiselläni pysymään perässä.

Pitäisin My Little Pony: Friendship is Magicista enemmän, jos se olisi juonivetoinen sarja. Emoyhtiö Hasbro ei kuitenkaan tätä halunnut, vaan sarjan jaksot piti pystyä katsomaan myös ei-järjestyksessä. Onneksi joka kaudella on ainakin yksi eeppinen maailmanpelustustarina, jossa ponit taistelevat ystävyyden voimalla ilkeitä pahiksia vastaan. Taikatyttöfanina minulle nuo jaksot ovat itsestäänselvästi koko sarjan parasta antia.

Muulloin sarja on jonkinlaista slice of lifea ja moehuttua. Kuusi poniystävystä tekee jotain tyhmää, ja sitä sitten selvitellään. Lopussa kiistat sovitaan ja saadaan joku ystävyysaiheinen opetus. Jaksojen aiheet vaihtelevat perinteisistä tyttösarjojen tavarasta (siskosten väliset riidat) epätyypillisiin (Twilight Sparkle ja tämän supermaaninen suhtautuminen koulutehtäviin ja deadlinejen unohtamiseen). Nämä jaksot ovat tasoa ”ihan söpö” – ne eivät räjäytä maailmaa ja ole parasta animaatiota sitten Neon Genesis Evangelionin, mutta laadukkaita, täynnä hauskoja ilmeitä ja sanaleikkejä ne kyllä ovat.

Hyvä hahmokaarti on se syy, miksi ihmiset pitävät sarjasta niin paljon. Lasten ja varsinkin tyttöjen sarjalle epätyypillisesti kaikki ovat enemmän kuin yhden luonteenpiirteen karikatyyrejä. Erityismaininta menee faktalle, että päähenkilö Twilight Sparkle on puhdasverinen nörtti ja hikky, jonka elämään mahtuvat lähinnä kirjat ja opiskelu. Tällainen hahmo on yleensä tytöille suunnatuissa sarjoissa sivuhahmo, jos sellaista edes on. Eihän tyttöjä kiinnosta opiskelu tai mikään sellainen daa, parempi laittaa sarja täyteen tyhjäpäisiä meikeistä ja pojista innostuvia pimatsuja.

Hasbron toivomuksesta MLP:FiMissä on se pakollinen tyttömäinen tyttö, joka tykkää vaatteista. Rarity ei kuitenkaan ole mikään tyhjäpää trendien perässä juoksija, vaan päin vastoin pikkutarkka ja äärimmäisen vakavasti vaatteet ottava muotisuunnittelija, joka ompelee luomuksensa itse. Rarity on armoton draamakuningatar ja pilkunviilaaja, mutta myös aidosti antelias, mukava ja haluaa ystävilleen vain kaikkea parasta. Koska rättien ompelu on omaakin sydäntä lähellä ja olen joskus taipuvainen DRAAMAAMISEEN allcapsilla, Rarity on ehdottomasti oma lempiponini <3

Toinen lempparini on Applejack, joka on ponilauman normaalein jäsen. Omenafarmia pitävä Applejack on vähän maalaisjuntti ja liian itsepäinen, mutta tosi mukava, luotettava, kovasti töitä tekevä ja rehellinen. Muut ponit ovat ujo ja eläimistä tykkäävä Fluttershy, roisi ja poikamainen Rainbow Dash sekä kikattava ja pöhkö Pinkie Pie.

Ponit ovat hahmoina monipuolisempia kuin monessa lähiaikoina Japaninmaalta tulleessa moe-slice of life-söpöt tytöt tekee söpöjä -sarjassa, mikä selittää sen suosiota myös miesten keskuudessa. Sarja on muutenkin hyvin animemainen ponien valtavia lautassilmiä myöten. Tämän ponisarja-inkarnaation luoja Lauren Faust tunnetaan myös Powerpuff Girls -sarjasta, joka sekin oli hyvin animevaikutteinen.

Harmi, että sarja on niin episodimainen ja selkeästi ihmissuhdekomedia. Tahtoisin vielä joskus nähdä länsimaisen tyttöjen sarjan, jossa on eeppistä maailmanpelastamista, seikkailuja, vieraita maita, avaruusaluksia ja taikavoimia. Sellaisia leikkejä minä leikin, kun olin 4-12, en mitään karkkisöpöä ihmissuhdejuttua – olkoonkin, että ponisarjan hahmot on erittäin hyvin käsikirjoitettu, paremmin kuin monessa aikuisten sitcomissa.

Tällaisenaankin MLP:FiM on laadukas ja perinteitä rikkova tyttöjen piirretty, josta voivat nauttia myös sen kohderyhmää vanhemmat. Se olisi vain voinut olla vieläkin parempi, loistava ja eeppinen. On sääli, ettei Hasbrolla yms riittäneet pallit todella uraauurtavaan ja hienoon sarjaan.

Pin-up -tyttöjä avaruudessa

Sain Johannalta joululahjaksi Mass Effect: Redemptionin. Kyseessähän on Mass Effect -pelisarjan kakkososan alkuun sijoittuva kertomus siitä, mitä Shepardin elämänkumppani ja/tai tiimikaveri Liara puuhaa ne kaksi vuotta, kun Shepard on jossain (spoilereita välttääkseni). Samalla se toimi minulle jälleen kerran mielenkiintoisena palautuksena länsimaisten sarjakuvien maailmaan. Esiin nousi varsinkin kolme pointtia.
Liara taistelun jälkeen
1) Fanservice. Mangaa syytetään usein liiallisesta seksualisoinnista ja tissiperseiden läästimisestä lukijan naamalle. Vaikka viime vuosina olemmekin eläneet moemössön ja henkisen fanservicen kulta-aikaa, on tissiperserenessanssin alku jo nähtävissä . Esimerkiksi viime vuoden High School of the Dead ja tällä kaudella alkanut Rio – Rainbow Gate ovat julistaneet naisvartalon muotojen ilosanomaa erittäin selkeästi. Fanservice mangassa on kuitenkin lähes poikkeuksetta jollain tavalla perusteltua: kasinon sisäänheittotuotteena toimivan mimmin voisi hyvinkin edellyttää olevan tehtäväänsä muodollisesti pätevä ja niin edelleen. Graafisessa fanservicessä hahmot ovat sinällään ihan luontevissa ja asiaankuuluvissa asennoissa; kyse on useimmiten vain ja ainostaan tarpeeksi taktisen kuvakulman valinnasta.

Mass Effect: Redemption näyttää, että länkkärisarjakuvan puolella asia ei ole ihan näin. Taistelun jälkeen ja aikana on ihan ok poseerata kuin pin-up-tyttö! Ei että minulla olisi mitään pin-up-tyttöjä vastaan, mutta noissa kuvissa mennään jo sille tasolle, että se alkaa heikentää tarinan immersiota :D.
Tappelua
2) Liikkeen kuvaaminen. Redemption oli varsin… staattinen. Jos tilanteessa on liikettä, niin oletan sen näyttävän siltä. Hahmot näyttävät ikäänkuin leijuvan ilmassa paikallaan, kohtauksista puuttuu vauhti ja mäiske. Siinä ei paljoa KAPOW ja BONK auta, jos hyppypotku jää leijumaan ilmaan. Kyse on tietysti myös lukutaidosta ja olettamuksista – jos on lähinnä lukenut vauhtiviivoja käyttävää sarjakuvaa, näitä hyödyntämätön sarjakuva näyttää tietysti still-kuvalta. Onneksi kaikkeen tottuu. Hyvä niin, sillä vieressä olevassa esimerkkikuvassa on ehkä näkyvimmät vauhtiviivat koko sarjakuvassa. Huomatkaa varsinkin tuo potku kuvan alalaidassa.
Liaran naama
3) Vammanaamat. Mangaa ja animea haukutaan usein NARUTO YOU LOOK KINDA COOL -vammanaamoista, jossa toinen silmä on otsassa ja toinen poskella, suu on kaulassa ja nenä takaraivossa, ”Tätä tulee kun näitä vain hutaistaan ja tehdään mustavalkoisena halvalla”. Noh, Mäsäri näyttää ulkoisesti isolla rahalla tehdyltä, mutta ei siinä nyt kaikki ihan kohdallaan tunnu olevan… :F

Mass Effectin mielenkiintoisin osa ovat kuitenkin hahmot, ja siinä Redemption täyttää tärkeän tarinankerronnallisen ja hahmonkehityksellisen aukon. Mass Effect ykkösen ja kakkosen välissä Liaralle oli nimittäin tapahtunut jotain mitä ei pelaajalle kerrottu ja mikä aiheutti kosmista NERD RAGEA, sillä Liaran ennen niin moemoemainen ja arka hahmo oli muuttunut täysin kylmän laskelmoivaksi ämmäksi, eikä tämän ja Shepardin välistä suhdetta käsitelty millään tavalla. Hämmennys oli samaa tasoa kuin Code Geassin ykkös- ja kakkoskausien välillä, jos ei pahempaa. Redemption kertoo jotain siitä, miksi Liara muuttui niinkuin muuttui. Tätä olisi voinut kaivata esimerkiksi Geassinkin kausien väliin, mutta sehän tiedetään, mitä kävi. Tai siis ei käynyt.

Liara takaa

Tähän liittyen mangassa on usein se vika, että hahmot ovat usein vain yksiulotteisia karikatyyrejä, joiden ainoa tehtävä on täyttää tietyn luonteenpiirteen rako sarjan hahmodynamiikassa. Yksi on viileä ja etäinen, toinen kuumapäinen ja toimii ennen kuin ajattelee ja niin päin pois. Toki eri ihmisissä näkyvin luonteenpiirre vaihtelee, mutta rauhallisellakin kaverilla voi joskus keittää yli, yleensä epäitsekäs henkilö voi joissain asioissa ajaa pelkästään omaa etuaan ja niin edelleen. Jostain syystä mangassa hahmoilla on kuitenkin keskimäärin tasan yksi luonteenpiirre. Tässä suhteessa Mass Effect on omaa luokkaansa, kun hahmoilla on omia näkemyksiään ja halujaan, joiden mukaan nämä toimivat. Näennäisesti ristiriitaiset arvot voivatkin olla samansuuntaisia; näennäisesti selkeä ja looginen maailmankatsomus voikin olla kaksinaismoralistinen tai muuten ristiriitainen.

Nimenomaan tässä mangalla olisi länkkärisarjakuvasta paljonkin opittavaa. Sen lisäksi, että hahmoja voisi monipuolistaa, useimmat manga- ja animegenreistä ovat niin kaavoihinsa kangistuneita, että pienikin muutos tekee niistä Jotain Aivan Uutta. Esimerkiksi haaremigenren uusina raikkaina tuulina pidetyt Kimi ga nozomu eien, School Days (Missing Link: Ikävä paatti, huomatkaa eritoten madun kommentti) sekä Yosuga no Sora osoittavat, että haaremigenre uudistuu tasan yhtä nopeasti kuin immenkalvot poksuvat. Jo näin pieni muutos vanhaan kaavaan avaa aivan uusia mahdollisuuksia tarinan kehittämiselle.

Collector General

Mutta lukijamme Paulus Kaidan kommenttia mukaillen – mitä kustantajan, kustannustoimittajan tai piirtäjän pitäisi ajatella siitä, että ihmiset lukevat tarinoita, joiden hahmot ovat yksiulotteisia ja tyhmiä? Jos kerran paska myy, miksi vaivautua tavoittelemaan mitään suurempaa?

Zombit – helppo ratkaisu kaikkeen

Yksi tämän kauden suosituimmista sarjoista tuntuu olevan Highschool of the Dead. Kuolleiden Lukio on oikea anime pour homme: tissejä, perseitä, aseita, verta ja suolenpätkiä sekä toki eläviä kuolleita. Highschool of the Dead on niin miehekäs, että sen toinen nimi voisi oikeastaan olla Oodi Testosteronille. Erityisen hienostunut anime HoTD ei toki ole – suoraviivaisempia keinoja mieskatsojien miellyttämiseksi tuskin voisi keksiä. Väitän kuitenkin, että Highschool of the Dead on osittain kliseisistä lähtökohdistaan huolimatta parasta, mitä zombiviihdegenrelle on vähään aikaan tapahtunut.

Sinälläänhän kaikki zombiviihde on samanlaista: otetaan sekalainen joukko ihmisiä, jotka ovat selviytyneet zombiepidemian kaoottisesta alusta, laitetaan nämä yhteen ja katsotaan, kuinka nämä selviytyvät. Zombit koettavat syödä nämä ihmiset, jotka taas koettavat panna kampoihin. Viimeisimpiä innovaatioita zombigenressä ovat juoksevat zombit (28 Days Later jne). Tietysti joku lore-autisti nyt itkee miten 28 Days Laterin möllit eivät ole zombeja vaan saastuneita, sillä ne eivät ole kuolleita vaan oikeammin sairaita ihmisiä. No byhyy, aivan sama: ne kuitenkin käyttäytyvät kuten zombit zombielokuvissa – ovat aivottomia, käyvät päälle suurena joukkona ja levittävät zombitartuntaa. Zombin määrittävä tekijä tarinan kontekstissa ei ole zombin “synnyintapa”, vaan sen käytös ja toiminta.

Zombimaisuuden kontekstiriippuvaisuudeasta aiheutuu se ongelma, että zombielokuvat menevät pakostakin samaan, yllä kuvattuun muottiin. Zombien yhtenä määrittävänä tekijänä toimiva aivottomuus tekee niistä nimittäin lopultakin melko passiivisen tarinaelementin: zombit vain ovat ja käyvät päälle, mutta siinä se. Esimerkiksi vampyyrit ovat ihan toista luokkaa: vampyyrit kuvataan lähes poikkeuksetta ovelina juonittelijoina, jotka vetelevät naruista varjoissa ja niin edelleen. Ne ovat aktiivinen tarinaelementti; ne voivat itse vaikuttaa tarinaan ja sen kulkuun punomalla juoniaan, valehtelemalla ihmisille tai pelottelemalla näitä ja niin edelleen. Zombit sen sijaan ovat vain zombeja: niillä ei yksinkertaisesti ole aivokapasiteettia minkäänlaiseen juonitteluun. Eikä toisaalta pitäisikään, sillä juonia punovat zombit olisivat hyvin epäzombimaisia. Osittain samasta syystä zombielokuvissa ei voi oikeastaan koskaan olla ideana zombiepidemian ”voittaminen” tai ”zombitaudin” parantaminen. Vaikka zombien voittamisesta tai zombitaudin parantamisesta saatetaan ehkä elokuvassa puhua, ne ovat kuitenkin asioita, joita elokuvaan ei voida laittaa: zombiepidemiassa ei ole kyse ongelmasta, jonka voi jotenkin ratkaista, vaan siitä, että maailma on käytännössä muuttunut peruuttamattomasti ja ainoa mahdollisuus on pyrkiä sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Zombielokuvat ovat poikkeuksetta olleet elokuvia epätoivoisesta selviytymistaistelusta.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana yhtään pitkää, moniosaista zombitarinaa ei ole (tai ainakaan minä en sellaista tiedä): zombijutut ovat aina yksittäisiä seikkailuja; yksittäisiä elokuvia tai muita pläjäyksiä, joissa on useimmiten tietty seikkaileva hahmojoukko, joka pakenee zombeja aikansa ja sitten tulee pelastetuksi armeijan tms. toimesta (lähimmäksi pitkää zombitarinaa pääsee varmaan Max Brooksin World War Z). Missä ovat moniosaiset eepokset tai TV-sarjat, jotka seuraavat selviytyjäjoukon edesottamuksia zombien valtaamassa rappioituvassa maailmassa? Missä ovat tarinat yksinäisistä sankareista, jotka vaeltavat kävelevien ruumiiden keskellä etsimässä ruokaa tai varusteita, viedäkseen tai kaupatakseen niitä pienille selviytyjien yhdyskunnille? Missä ovat tarinat sotilaista, jotka yrittävät pelastaa henkiinjääneitä? Vaikka zombit siis ovatkin passiivinen elementti, mahdollisuuksia erilaisille zombitarinoille kyllä on.

Tässä mielessä Highschool of the Dead onkin – ainakin toivottavasti – virkistävä poikkeus. Vaikka sen alkuasetelma ei juuri tavallisesta zombiviihteestä poikkeakaan kuin siten, että selviytyjäjoukko koostuu animesarjojen stereotyypeistä (kuten DarkMirage totesi), se on ainakin pitkällinen tarina, jolla ainakin vaikuttaa olevan useampia kortteja pelattavanaan kuin mitä se on vielä paljastanut edes mangassa. Siinä mielessä odotan siltä suhteellisen paljon – en pelkästään tissien, perseiden ja aseiden vuoksi, vaan jo siksi, että sillä on mahdollisuus olla koko zombiviihdegenreä uudistava teos.

Titaanien taistelu: canon vs. fanon -paritukset

Otakunviran Tsubasa heitti tässä joku päivä irkissä linkin Fuzakenna-animeblogiin, jossa oli kirjoitus Sengoku Basaran ja Strike Witchesin sisältämistä HOMOVIBOISTA. Pointtina siis on, että ne molemmat ovat tietyssä mielessä hyvin samanlaisia sarjoja: molemmat nimittäin pelaavat fanipalvelumielessä homoseksuaalisuudella. Sengoku Basaran osalta saman on Suomen animeblogipiireissä noteerannut ainakin Arana: ”Ainoa valituksenaihe, jonka tähän hätään löydän on se, että sarjan ainokainen naishahmo on rakastunut homoimpaan sotaherraan, joka on kuunaan Basaran taistelukenttiä tallannut (mikä on aika paljon sanottu ottaen huomioon, että sarjan keskeisin kaksikko liitelee ilmassa toisiinsa kietoutuvina värikkäinä valopalloina). Homoa havaittavissa!

Itse väittäisin, että Strike Witchesin ja Sengoku Basaran välillä on yksi hyvin suuri ero: Strike Witchesin lesboilut ovat canonia – tissien lääppimiset ovat sarjan virallista materiaalia, joka näytetään ruudulla. Sengoku Basarassa homovibat sen sijaan ovat enintään fanonia, fanien itse ”päättelemiä” asioita. Ilmassa toisiinsa kiertyneet valopallot ovat nimittäin ilmassa toisiinsa kiertyneitä valopalloja, eivät karkkitanko suklaadonitsissa. Ei etteikö Sengoku Basara vääntäisi yaoi-aimai-nuppia kaakkoon ja pelaisi homokortilla: ”I HAVE NEVER FELT THIS WAY ON THE BATTLEFIELD BEFORE, MY CHEST IS POUNDING WHEN I LOOK AT HIM” -kommentit sunmuut eivät jätä paljoa arvailujen varaan, jos asian vain niin haluaa nähdä.

Vuonna 2008 järjestetyssä Imaginary Japan -konferenssissa puhunut vanha tuttuni Tuuli Bollmann totesi minulle cawan cawan sitten, että ”mangakat lisäävät jopa toimintaseikkailushounensarjoihinsa yaoi-vihjeitä ihan tarkoituksella, tehdäkseen sarjasta naislukijoihin vetoavamman – varsinkin kun tytöt ovat ne, jotka oheistuotteita ostavat eniten”. Lausahdus pitää epäilemättä paikkansa – mutta tarkoittaako se suoraan, että sarjan hahmot sitten muuttuisivat virallisesti homoiksi? Väittäisin, että ei – kuorrutus on kuorrutusta eikä mitään muuta. BL-vihjeet ovat tarkoituksella pikkutuhmia kaksimielisyyksiä, jotka on laitettu sarjaan nimenomaan BL-viboja etsivien fujoshien houkuttamiseksi. Ne ovat toisin sanoen pelkkiä syöttejä.


A cat is fine too

Code Geass on hyvä esimerkki ”kenen kaa”-ongelmasta. Olen lähimenneisyydessä joutunut käsittelemään melko paljon Code Geassin ihmissuhdekuvioita eräiden henkilöiden kanssa keskustellessani. Ei että ne mitenkään hirvittävän vaikeita olisivat; kyse ei kuitenkaan ole mistään Hatsukoi Limitedin ihmissuhdekartan tapaisesta hyperulottuvuushäkkyrästä. Kyse on enemmänkin vain siitä, että kuka esitetään sarjan aikana Lelouchin ”virallisena” romanttis-seksuaalisena parina? Naiskilpailijoita on ainakin 3: Shirley, Kallen ja CC. Miespuolisia taas Suzaku ja Rolo.

Ongelman tekee hankalammaksi se, että Code Geass ei ole sarja, jonka hahmojen seksuaalinen suuntaus olisi pakko lukita heteronormatiiviseen muottiin esim. lehden lukijakunnan (”10 – 13 -vuotiaat pojat”) vuoksi – toisin kuin vaikka Narutossa. Varsinkin, kun kyseessä on CLAMPin hahmodesignit, sillä CLAMP jos joku on tunnettu ~vapaasta ja rajoja rikkovasta rakkaudesta~. Tällöin ”homoilun poissuljenta” on täysin mahdotonta. Ja joo joo, uskon kyllä, että joissain shounen-kohderyhmän sarjoissa voi olla homohahmoja – näin lonkalta voisi heittää vaikka Gurren-Lagannin Leeronin – mutta 99% tapauksista näin ei ole.

Väittäisin, että Code Geassissa ei Lelouchilla yksinkertaisesti OLE paria romanttis-seksuaalisessa mielessä, vaikka semmoista kyllä pedataankin moneen suuntaan: Rolo on ilmiselvä ja päälleliimattu plot device (johtuen esitysajan muutoksesta, minkä takia R2 olikin suureksi osaksi paskaa) ja nimenomaan BL-kuorrute. CC toki heiluttelee persettään Lulun naaman edessä, mutta näiden suhde on ennemminkin liikesuhde kuin mikään romanttinen suhde. Kallen kyllä kiimailee Lelouchia, mutta Lelouchille Kallen on lähinnä alainen, ei romanttinen partneri. Näin ollen jäljelle jää Shirley ja Suzaku. Shirley on naisista ainoa, jota kohtaan Lulu on tuntenut yhtään mitään, kävipä jopa treffeillä – mutta on sitten vaikea sanoa, onko kyseessä kuitenkaan mikään ”parinvalinta” vaiko ainostaan for the lulz kaverin kanssa treffeille -juttu. Tai sitten puhtaan laskelmoiva alibinhankinta? Jotain syvempiäkin tuntoja voisi ehkä johtaa siitä, että Lelouchille on aika kova paikka pyyhkiä Shirleyn muisti – no, toisaalta, tämän parituksen mahdollisuus tapetaan kakkoskaudella aika definitiivisesti joka tapauksessa. Suzakun suhteen Lelouchilla on vaikka kuinka paljon foe yaytä, mutta… väittäisin, että se on siinä. Kyse on kuitenkin lapsuudenystävistä jotka ~traagisesti~ joutuvat eri puolille sotaa eivätkä voi enää kiipeillä puissa kuten silloin ennen – aika harva kuitenkaan tahtoo porata lapsuudenystäviään kakkoseen lihaporalla. Eikä romanttista vetoa hahmojen välille yksinkertaisesti rakenneta, foe yayn lisäksi. Mutta tämä on tietysti vain oma tulkintani ja vaikka kuinka polkisin jalkaa, joku muu voi sopivasti ”todisteensa” valitsemalla varmasti päätyä johonkin muuhun lopputulokseen…

Jos vielä haetaan esimerkkiä esimerkiksi länsimaisista elokuvista, niin miten olisi perinteinen kohtaus, jossa pari, joilla on ”vipinää”, saapuvat toisen kotiin ja siirtyvät istumaan sängylle. Pari riisuuntuu ja siirtyy peiton alle. Seuraavassa kohtauksessa herätyskello soi ja pari nousee sängystä. Onko pari harrastanut seksiä keskenään? Yleensä oikea tulkinta varmaan on, että kyllä, pari on harrastanut seksiä – mutta näinhän ei tietenkään aina ole. Joissain tapauksissa tällä elementillä oikein herkutellaan ja vielä parempi, jos jompikumpi parista toteaa että ”we slept together” – kunnes jakson lopussa paljastuukin, että pari ei itseasiassa olekaan harrastanut seksiä, vaan ainoastaan nukkunut yhdessä ja hilarity/drama/angst/muumikä ensues!

Niin – missä vaiheessa voi olettaa, että paritus on ”oikea” tai ”todellinen”? Ei sillä, että se fanityttöjä tietenkään haittaisi – esimerkiksi Death Notesta Matt x Melloa on vaikka kuinka paljon, siitä huolimatta, että Matt näkyy koko sarjassa jopa huikaisevassa KAHDEKSASSA paneelissa…

Sarjisfestarien mangopäivä + haamumaa

Bubukuuti on taas palannut Suomen pääkaupunkiin eli Turkuun Helsingin sarjisfestareiden kemppipäivästä mangopäivästä. Mitä jäi käteen?

Itse olin sekaantunut asiaan sikäli, että mangapäivän tapahtumankoordinaattori Mr. G oli pyytänyt minua kyselemään, olisiko ohjelmanpidosta kiinnostuneita – ja olihan niitä, esimerkiksi Bubu ja (taas vaihteeksi hiljaiseloa viettävän) Häivähdys Mustetta -blogin ylläpitäjä, Desuconin tiedotusvastaava Anna Rantasila. Itse lupauduin varaohjelmanpitäjäksi jos vaikka jollekulle sattuisi tulemaan este. Mangotarhaan kirjoittelevan Jussi Nikanderin sairastuttua minut otettiinkin pitämään ohjelmaa; puhuin samasta asiasta kuin Desuconissa – siis tekijänoikeuksista ja fansubeista. Muutoin mangapäivän ohjelma oli kovin Janne Kemppi -pitoista, joskin mukaan mahtui niin cosplay-kisa, J-Rakun pitämä tietovisa kuin kunniavieraiden Stan Sakain ja Ken Niimuran haastattelutkin. Kemppiä en valitettavasti ehtinyt seuraamaan, mutta ilmeisesti tarjonta oli pesunkestävää Kemppiä: ne jotka tykkäävät, tykkäävät, ne jotka eivät, eivät. Kotiin päin vetääkseni voin sanoa, että niin Bubun kuin Rantasilankin ohjelmat olivat asiapitoisia ja hyvin esitettyjä ;o

MametaHarmillisesti mangapäivästä jäi muutoin vähän puolituinen fiilis – itse mangapäivän pointti jäi nimittäin vähän hämäräksi. Itse manga ei erityisemmin ollut esillä eikä Cosplay-kisakaan käsittääkseni ollut tapahtuman pointtina. Kunniavieraat Ken Niimura ja Stan Sakai ovat toki molemmat japaninsukuisia, kuuluisia, pitkän linjan sarjakuvapiirtäjiä ja sopivat ehdottoman hyvin sarjakuvafestareiden teemaan – mutta manga-artisteja he eivät kuitenkaan ole. Joten… wat. Hengailuun toki tapahtuma sopi, ja jos tämä oli pointtinakin, tapahtuma toki täytti tarkoituksensa. Kuvia ei muuten tullut otettua, joten laitoin tuohon täytekuvaksi Mametan Kupu~ Mamegomasta.

Lainatakseni erästä henkilöä: ”Kyllä toi tapahtuma musta sinällään palveli tarkoitustaan sarjisfestarien oheistouhuna, mutta mun mielestä tota konseptia kannattais kehittää ’perinteisestä’ conista joksikin ihan muuksi. Sarjisfestarit on ollut hauska tapahtuma just siks että se on ilmainen ja keskellä kaupunkia niin että siellä voi piipahtaa, tsekata myyntipöydät ja mahdollisesti jotain ohjelmaa/kunniavieraita ja sitten häipyä. Eihän tollasta olis kovin mielekästä lähteä toisesta kaupungista asti katsomaan, mutta kuten jo tällä kertaa veikkailtiin niin varmaan aika harva nytkään oli tullut muualta. Eniten mua ehkä ärsyttää se että jengi yrittää väkisin järjestää jokaisen tapahtuman (kirjamessut katson teitä) yhteyteen taas yhtä conia vanhalla kaavalla cosplaykisoineen päivineen, sen sijaan että tehtäisiin jotain vähän erityyppisiä manga-aiheisia tapahtumia erilaisilla painotuksilla ja teemoilla.”

M.O.T.

Sarjakuvafestivaalien yhteydessä Glorialla järjestettiin ”pienlehtitaivas”, jossa oli myynnissä suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden (omakustanne)sarjakuvia ja pienlehtiä. Myös Pencilmindin Maaria Laurinen oli myymässä juuri painosta tullutta omakustannettaan, Phantomlandia, jonka kävin nappaamassa mukaan 8 euron hintaan. Kun kerran lupasin teoksen haukkua arvostella, niin arvostellaanpa:

Phantomland sijoittuu fiktiiviseen Santa Luisonin kaupunkiin, joka voisi kapeiden kujiensa ja katukahviloidensa perusteella sijaita jossain Etelä-Euroopassa. Katukahvilasta tarina alkaakin: päähenkilöt Kova Jätkä Jon ja hieman tyhjäpäiseltä vaikuttava päähenkilötyttö, kokelas Chie, istuskelevat katukahvilassa odottamassa kohdettaan, joka vaikuttaa jonkinlaiselta mafiaryhmältä. Jon nappaa mafiahepuilta salkun ja heittää sen Chielle, jonka tehtävä on kuljettaa salkku turvaan. Chien paetessa paikalta salkun kanssa Jon vetää mafiaheppuja pataan, mutta Chie eksyy ja jää kiinni, mistä johtuen myös Jon jää vangiksi. Pahikset kuulustelevat Jonia pesismailalla. Jon on kuitenkin niin kova jätkä, että vapautuu siteistään ja vetää pahiksia pataan, minkä jälkeen Jon ja Chie pääsevät palaamaan Cypressin tukikohtaan/päämajaan, missä näiden seikkailu herättää hilpeyttä. Jon tylyttää Chieä tämän ammattitaidon puutteesta ja päämajan Elias tylyttää Jonia, koska Jon tylytti Chieä. Tähän päättyy ensimmäinen osa.

Maarian Phantomlandiin laittamat alkutekstit kertoo: ”I wanted to start a new project to keep myself busy. The aim was to draw something cool and challenging so I could learn a thing or two from it; I guess that pretty much sums things up for now”, plus että Maaria ilmoittaa statuksekseen ”graphic design student” (mikä epäilemättä graafisen suunnittelun opiskelijalle pitää paikkansa). Ehkä hieman huvittavasti nämä kaksi lainausta tiivistävät Phantomlandin niin hyvät kuin huonotkin puolet. Aloitetaan vaikka niistä hyvistä.

Phantomland on etukannesta takakanteen tyylikäs. Etukannen Chie näyttää ilman ääriviivoja vektoroidulta, mistä ainakin itse tykkään. Alareunassa on Phantomlandin logo Cypress-järjestön logon kanssa. Pelkistetyn tyylikästä. Sisäsivuilla käytetty piirtotyyli on perinteisen toimivaa; Maarian viiva kulkee paksuna kun sille on tarve ja ohuena silloin kun niin pitääkin olla ja hahmot näyttävät ”itseiltään”. Selkeys on ehkä se sana, mikä kuvaa Maarian tyyliä parhaiten – tyyli ei ole odamaisen tai mashimamaisen pelkistettyä; toisaalta mitään CLAMPin tai Tanemuran kaltaisia ~hulmuavia hiuksia~ tai ~kirsikankukkia~ on turha odottaa. Selkeys pätee myös taustoihin: niitä käytetään, kun se on tarinan kannalta oleellista. Myös taustat ovat erittäin selkeitä: ne kertovat sen ympäristön missä ollaan, eivät juuri muuta. Taustoiltakaan on turha odottaa minkäänlaisia pikkupiperryksiä – ne kertovat sen ympäristön, missä ollaan. Kertakaikkisen selkeää ja toimivaa.

Kerronta on – niin kuten monet muutkin asiat Phantomlandissa – selkeää, paria pientä poikkeusta lukuunottamatta. Lukija tuskin putoaa kärryiltä missään vaiheessa (toisin kuin esimerkiksi vaikka Tanemuraa lukiessa :F). Parissa kohdassa tosin on vähän epäselvää kuka puhuu tai missä järjestyksessä ruudut tulisi lukea, mutta näitä kohtia sarjakuvassa on noin 2, mikä on hyvinkin siedettävä määrä. Kerrontaa ja juonen kuljetusta helpottavat myös hahmojen ilmeet ja eleet; ne kertovat paljon hahmojen sielunelämästä. Ilmeet ovatkin Maarian ehdottomasti vahvinta aluetta. Ilmeikkyys on edukseen myös huumorikohdissa, jotka olivat jopa ihan oikeasti hauskoja. Kerronta toimii myös taistelu- ja toimintakohtauksissa. Se onkin ensiarvoisen tärkeää, sillä taistelua ja toimintaa on mahdutettu Phantomlandin 60 sivuun suhteellisen paljon. Toimintakohtaukset ovat muutenkin tyylikkäästi toteutettuja: vauhtia riittää ja läskin tummumisen voi lähes tuntea, selkeyden silti kärsimättä. Maarian kyky piirtää ilmeikkäitä ihmisiä pääsee oikeuksiinsa erityisesti taistelukohtauksissa, kun Jon ensin hämää pahiksia teeskentelemällä heikkoa, sitten toteaa, että ”FWA HA HA tämä oli vasta lämmittelyä” ja alkaa vetää pahiksia pataan. Ja läski tummuu. Pahisten ja Jonin ilmeet ovat todellakin näkemisen arvoiset.


Se pieni moka. Vasemmasta reunasta toisiksi ylimmän kuvan alareunan nostaminen hieman ylöspäin olisi auttanut oikean lukusuunnan löytämisessä.

Hyvät puolet tiivistäen: Phantomlandin graafinen ilme on selkeä, toimiva ja tyylikäs eikä sen tarvitse häpeillä edes kansainvälisellä tasolla. Kerronta toimii erittäin hyvin ja johdonmukaisesti, paria mitätöntä pikkumokaa lukuunottamatta. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja näyttäviä ja taistelun hektisyys välittyy myös lukijalle, kerronnan selkeyden kuitenkaan kärsimättä. Jon on vitun kova jätkä.

Ja sitten ne huonot puolet. Kuten sanoin, Phantomland on graafisen suunnittelijan tekemä alusta loppuun. Se on siinä mielessä huono asia, että vaikka sarjakuvan graafinen ilme, hahmodesignit ja jopa juonenkuljetus toimii, itse juoni jättää vähän kylmäksi. Se, että Jonin ja Chien taustoja ei juurikaan avata, on varmasti tietoinen päätös, mutta ei erityisen toimiva varsinkaan Chien kohdalla. Jonia kannattelee hahmona se, että tämä on IHAN VITUN KOVA JÄTKÄ ja veteraani Cypressissä; Jon on osittain jopa lähes myyttisen Kova Jätkä jota kaikki pelkäävät. Chiellä ei kuitenkaan ole tällaista asemaa tukenaan, ja Chien hahmo onkin todella ohut. Ainoa mitä Chiestä Phantomlandin kautta välittyy, on että 1) tämä juoksee IHAN VITUN KOVAA 2) onnistuu lähinnä mokaamaan asioita ja hankkiutumaan ongelmiin. Itse mietin, miksi Cypress on Chien ylipäätään riveihinsä ottanut, tai ainakin että miksi tämä on pistetty kenttätehtäviin, kun tämä on selkeästi tollo.

Ongelmallinen on myös itse Cypress-organisaatio. Tyylikkäästä logostaan huolimatta Cypresskin jää vähän ohueksi – ilmeisesti kyseessä on jokin puolisotilaallinen, yksityinen poliisimainen organisaatio (tähän viittaa myös Cypressin koko nimi, ”Cypress Law Enforcement”), jonka maine on kiirinyt kauas ja jota pelätään. Tarinasta käy myös ilmi, että Cypressiin liittyminen ei ilmeisestikään ole vapaaehtoista, vaan tiettyjen edellytysten täyttyessä siihen on käytännössä pakko liittyä: Cypressin kaikilla jäsenillä on nimittäin mystinen VIIRUS, joka on tarttuva, ja ilmeisesti hoitamattomana myös tappava. Cypressin asemaa ei kuitenkaan selitetä mitenkään muuten ja se jääkin vähän ontoksi, samalla tavalla kuin Chie.


Artistin itsensä tekemä, harmillisen osuva tiivistelmä Phantomlandin hahmoista.

Juonen kannalta suurin ongelma on ehkä kuitenkin se, että laajempaa juonta homman taustalla ei valoteta. Tämä – kuten muukin taustojen kertomattomuus – on varmasti tietoinen ratkaisu, mutta mielestäni ei kovin toimiva sellainen. Nyt lukijalle jää epäselväksi, miksi näiden hahmojen seikkailuista pitäisi olla kiinnostuneempi yhtään laajemmalla aikavälillä kuin yhden omakustannepokkarin lukemiseen kuluvalla ajalla. Informaatiota kyllä tihkuu, mutta sitä tihkuu niin vähän, että se ei herätä halua kiinnostua Chien taustasta tai siitä, mikä Cypress oikeastaan on ja miksi sillä on niin kovan organisaation maine ja miten mainittu mystinen virus siihen liittyy.

Huonot puolet tiivistäen: Phantomlandista huokuvan tyylikkyyden ja huolittelun vastapainoksi siitä tulee vähän turhan kliininen olo – väittäisin, että tällä on osittain tekemistä myös Maarian perfektionismin kanssa: sen hyvä puoli näkyy tyylinä, mutta kääntöpuolena se tekee sarjasta kliinisen. Tuntuu, ettei Phantomlandin takana ole kantavaa tarinaa tai että Phantomlandilla ei ole mitään sanottavaa lukijalle. Kuten Maaria alkuteksteissä sanookin: ”the aim was to draw something cool and challenging so I could learn a thing or two from it”; ei suinkaan ”I had the burning urge to tell you a magnificent and touching story with lots of thrilling, fast-paced action”. Ja kuten minä sanoin – tuo lause tiivistää graphic design studentin kanssa Phantomlandin niin hyvässä kuin pahassakin.

Mitä siis jäi käteen? Tyylikäs ja selkeä perinteinen toimintaseikkailu, jonka päähenkilöjäbä on Ihan Vitun Kova. Toiminta on adrenaliinipitoista ja nopeatempoista. Kerronta pelaa hyvin ja lukijan on helppo seurata tarinaa. Heikkoina kohtina ovat teosta kalvava kliinisyys ja hieman itsetarkoituksellinen ”mystisyys” varsinkin Cypressin kohdalla; tämän lisäksi toinen päähenkilö Chie jää vielä hyvin ohueksi hahmoksi. Mainittakoon muuten vielä, että Phantomland on kotimaisuudestaan huolimatta englanninkielinen; englanti on mitä ilmeisimmin valittu kansainvälisen yleisön saavuttamiseksi. Kielestä ei ole ihmeellisempää sanottavaa; englanti toimii enkä ainakaan itse siinä virheitä huomannut. Toisaalta en olekaan natiivi, eli sillä varauksella.

Siinä mielessä Maaria pääsi kyllä Phantomlandilla yllättämään, että oletin sen olevan melkoinen Deconstructor Fleet täynnä ovelia koukkuja ja niksejä, mutta ainakin ensimmäisen osan perusteella Phantomland on jopa tavanomaista toimintaseikkailua. Mitä Maariasta tiedän, Phantomlandin taustalla kyllä varmasti ON jokin laajempi juoni ja ovelia koukkuja on varmaan odotettavissa, mutta arvostelua on paha mennä kirjoittamaan sillä perusteella, mitä artistista itsestään tietää tai olettaa. Phantomland olisi ehkä kaivannut muutaman sivun lisää, joissa olisi kerrottu vähän siitä, miten Chie päätyi Cypressiin ja mikä Cypress on – ylipäätään sitä, miksi näiden hahmojen tarinasta pitäisi kiinnostua. Toisaalta kyseessä on esikoisteos, joten siinä mielessä on odotettavissakin, ettei ihan kaikki ole vielä täydellistä. Tekninen toteutus Phantomlandissa on kuitenkin puhdasta A-luokkaa, eikä sen todellakaan tarvitse hävetä edes kansainvälisessä vertailussa.

Ps. skannaamani kuvat Phantomlandista muuten valehtelevat vähän. Oikeasti harmaa on tasaisen harmaata ja musta ihan oikeasti mustaa eikä rastereita vaivaa pikselitauti. Kuvien virheet johtuvat skanneristani ;o

« Vanhemmat artikkelit

© 2024 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑