Sain Johannalta joululahjaksi Mass Effect: Redemptionin. Kyseessähän on Mass Effect -pelisarjan kakkososan alkuun sijoittuva kertomus siitä, mitä Shepardin elämänkumppani ja/tai tiimikaveri Liara puuhaa ne kaksi vuotta, kun Shepard on jossain (spoilereita välttääkseni). Samalla se toimi minulle jälleen kerran mielenkiintoisena palautuksena länsimaisten sarjakuvien maailmaan. Esiin nousi varsinkin kolme pointtia.
1) Fanservice. Mangaa syytetään usein liiallisesta seksualisoinnista ja tissiperseiden läästimisestä lukijan naamalle. Vaikka viime vuosina olemmekin eläneet moemössön ja henkisen fanservicen kulta-aikaa, on tissiperserenessanssin alku jo nähtävissä . Esimerkiksi viime vuoden High School of the Dead ja tällä kaudella alkanut Rio – Rainbow Gate ovat julistaneet naisvartalon muotojen ilosanomaa erittäin selkeästi. Fanservice mangassa on kuitenkin lähes poikkeuksetta jollain tavalla perusteltua: kasinon sisäänheittotuotteena toimivan mimmin voisi hyvinkin edellyttää olevan tehtäväänsä muodollisesti pätevä ja niin edelleen. Graafisessa fanservicessä hahmot ovat sinällään ihan luontevissa ja asiaankuuluvissa asennoissa; kyse on useimmiten vain ja ainostaan tarpeeksi taktisen kuvakulman valinnasta.
Mass Effect: Redemption näyttää, että länkkärisarjakuvan puolella asia ei ole ihan näin. Taistelun jälkeen ja aikana on ihan ok poseerata kuin pin-up-tyttö! Ei että minulla olisi mitään pin-up-tyttöjä vastaan, mutta noissa kuvissa mennään jo sille tasolle, että se alkaa heikentää tarinan immersiota :D.
2) Liikkeen kuvaaminen. Redemption oli varsin… staattinen. Jos tilanteessa on liikettä, niin oletan sen näyttävän siltä. Hahmot näyttävät ikäänkuin leijuvan ilmassa paikallaan, kohtauksista puuttuu vauhti ja mäiske. Siinä ei paljoa KAPOW ja BONK auta, jos hyppypotku jää leijumaan ilmaan. Kyse on tietysti myös lukutaidosta ja olettamuksista – jos on lähinnä lukenut vauhtiviivoja käyttävää sarjakuvaa, näitä hyödyntämätön sarjakuva näyttää tietysti still-kuvalta. Onneksi kaikkeen tottuu. Hyvä niin, sillä vieressä olevassa esimerkkikuvassa on ehkä näkyvimmät vauhtiviivat koko sarjakuvassa. Huomatkaa varsinkin tuo potku kuvan alalaidassa.
3) Vammanaamat. Mangaa ja animea haukutaan usein NARUTO YOU LOOK KINDA COOL -vammanaamoista, jossa toinen silmä on otsassa ja toinen poskella, suu on kaulassa ja nenä takaraivossa, ”Tätä tulee kun näitä vain hutaistaan ja tehdään mustavalkoisena halvalla”. Noh, Mäsäri näyttää ulkoisesti isolla rahalla tehdyltä, mutta ei siinä nyt kaikki ihan kohdallaan tunnu olevan… :F
Mass Effectin mielenkiintoisin osa ovat kuitenkin hahmot, ja siinä Redemption täyttää tärkeän tarinankerronnallisen ja hahmonkehityksellisen aukon. Mass Effect ykkösen ja kakkosen välissä Liaralle oli nimittäin tapahtunut jotain mitä ei pelaajalle kerrottu ja mikä aiheutti kosmista NERD RAGEA, sillä Liaran ennen niin moemoemainen ja arka hahmo oli muuttunut täysin kylmän laskelmoivaksi ämmäksi, eikä tämän ja Shepardin välistä suhdetta käsitelty millään tavalla. Hämmennys oli samaa tasoa kuin Code Geassin ykkös- ja kakkoskausien välillä, jos ei pahempaa. Redemption kertoo jotain siitä, miksi Liara muuttui niinkuin muuttui. Tätä olisi voinut kaivata esimerkiksi Geassinkin kausien väliin, mutta sehän tiedetään, mitä kävi. Tai siis ei käynyt.
Tähän liittyen mangassa on usein se vika, että hahmot ovat usein vain yksiulotteisia karikatyyrejä, joiden ainoa tehtävä on täyttää tietyn luonteenpiirteen rako sarjan hahmodynamiikassa. Yksi on viileä ja etäinen, toinen kuumapäinen ja toimii ennen kuin ajattelee ja niin päin pois. Toki eri ihmisissä näkyvin luonteenpiirre vaihtelee, mutta rauhallisellakin kaverilla voi joskus keittää yli, yleensä epäitsekäs henkilö voi joissain asioissa ajaa pelkästään omaa etuaan ja niin edelleen. Jostain syystä mangassa hahmoilla on kuitenkin keskimäärin tasan yksi luonteenpiirre. Tässä suhteessa Mass Effect on omaa luokkaansa, kun hahmoilla on omia näkemyksiään ja halujaan, joiden mukaan nämä toimivat. Näennäisesti ristiriitaiset arvot voivatkin olla samansuuntaisia; näennäisesti selkeä ja looginen maailmankatsomus voikin olla kaksinaismoralistinen tai muuten ristiriitainen.
Nimenomaan tässä mangalla olisi länkkärisarjakuvasta paljonkin opittavaa. Sen lisäksi, että hahmoja voisi monipuolistaa, useimmat manga- ja animegenreistä ovat niin kaavoihinsa kangistuneita, että pienikin muutos tekee niistä Jotain Aivan Uutta. Esimerkiksi haaremigenren uusina raikkaina tuulina pidetyt Kimi ga nozomu eien, School Days (Missing Link: Ikävä paatti, huomatkaa eritoten madun kommentti) sekä Yosuga no Sora osoittavat, että haaremigenre uudistuu tasan yhtä nopeasti kuin immenkalvot poksuvat. Jo näin pieni muutos vanhaan kaavaan avaa aivan uusia mahdollisuuksia tarinan kehittämiselle.
Mutta lukijamme Paulus Kaidan kommenttia mukaillen – mitä kustantajan, kustannustoimittajan tai piirtäjän pitäisi ajatella siitä, että ihmiset lukevat tarinoita, joiden hahmot ovat yksiulotteisia ja tyhmiä? Jos kerran paska myy, miksi vaivautua tavoittelemaan mitään suurempaa?
Sinälläänhän kaikki zombiviihde on samanlaista: otetaan sekalainen joukko ihmisiä, jotka ovat selviytyneet zombiepidemian kaoottisesta alusta, laitetaan nämä yhteen ja katsotaan, kuinka nämä selviytyvät. Zombit koettavat syödä nämä ihmiset, jotka taas koettavat panna kampoihin. Viimeisimpiä innovaatioita zombigenressä ovat juoksevat zombit (28 Days Later jne). Tietysti joku lore-autisti nyt itkee miten 28 Days Laterin möllit eivät ole zombeja vaan saastuneita, sillä ne eivät ole kuolleita vaan oikeammin sairaita ihmisiä. No byhyy, aivan sama: ne kuitenkin käyttäytyvät kuten zombit zombielokuvissa – ovat aivottomia, käyvät päälle suurena joukkona ja levittävät zombitartuntaa. Zombin määrittävä tekijä tarinan kontekstissa ei ole zombin “synnyintapa”, vaan sen käytös ja toiminta.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana yhtään pitkää, moniosaista zombitarinaa ei ole (tai ainakaan minä en sellaista tiedä): zombijutut ovat aina yksittäisiä seikkailuja; yksittäisiä elokuvia tai muita pläjäyksiä, joissa on useimmiten tietty seikkaileva hahmojoukko, joka pakenee zombeja aikansa ja sitten tulee pelastetuksi armeijan tms. toimesta (lähimmäksi pitkää zombitarinaa pääsee varmaan Max Brooksin World War Z). Missä ovat moniosaiset eepokset tai TV-sarjat, jotka seuraavat selviytyjäjoukon edesottamuksia zombien valtaamassa rappioituvassa maailmassa? Missä ovat tarinat yksinäisistä sankareista, jotka vaeltavat kävelevien ruumiiden keskellä etsimässä ruokaa tai varusteita, viedäkseen tai kaupatakseen niitä pienille selviytyjien yhdyskunnille? Missä ovat tarinat sotilaista, jotka yrittävät pelastaa henkiinjääneitä? Vaikka zombit siis ovatkin passiivinen elementti, mahdollisuuksia erilaisille zombitarinoille kyllä on.
Itse väittäisin, että Strike Witchesin ja Sengoku Basaran välillä on yksi hyvin suuri ero: Strike Witchesin lesboilut ovat 
Ongelman tekee hankalammaksi se, että Code Geass ei ole sarja, jonka hahmojen seksuaalinen suuntaus olisi pakko lukita heteronormatiiviseen muottiin esim. lehden lukijakunnan (”10 – 13 -vuotiaat pojat”) vuoksi – toisin kuin vaikka Narutossa. Varsinkin, kun kyseessä on CLAMPin hahmodesignit, sillä CLAMP jos joku on tunnettu ~vapaasta ja rajoja rikkovasta rakkaudesta~. Tällöin ”homoilun poissuljenta” on täysin mahdotonta. Ja joo joo, uskon kyllä, että joissain shounen-kohderyhmän sarjoissa voi olla homohahmoja – näin lonkalta voisi heittää vaikka Gurren-Lagannin Leeronin – mutta 99% tapauksista näin ei ole.
Näin ollen jäljelle jää Shirley ja Suzaku. Shirley on naisista ainoa, jota kohtaan Lulu on tuntenut yhtään mitään, kävipä jopa treffeillä – mutta on sitten vaikea sanoa, onko kyseessä kuitenkaan mikään ”parinvalinta” vaiko ainostaan for the lulz kaverin kanssa treffeille -juttu. Tai sitten puhtaan laskelmoiva alibinhankinta? Jotain syvempiäkin tuntoja voisi ehkä johtaa siitä, että Lelouchille on aika kova paikka pyyhkiä Shirleyn muisti – no, toisaalta, tämän parituksen mahdollisuus tapetaan kakkoskaudella aika definitiivisesti joka tapauksessa. Suzakun suhteen Lelouchilla on vaikka kuinka paljon 
Harmillisesti mangapäivästä jäi muutoin vähän puolituinen fiilis – itse mangapäivän pointti jäi nimittäin vähän hämäräksi. Itse manga ei erityisemmin ollut esillä eikä Cosplay-kisakaan käsittääkseni ollut tapahtuman pointtina. Kunniavieraat Ken Niimura ja Stan Sakai ovat toki molemmat japaninsukuisia, kuuluisia, pitkän linjan sarjakuvapiirtäjiä ja sopivat ehdottoman hyvin sarjakuvafestareiden teemaan – mutta manga-artisteja he eivät kuitenkaan ole. Joten… wat. Hengailuun toki tapahtuma sopi, ja jos tämä oli pointtinakin, tapahtuma toki täytti tarkoituksensa. Kuvia ei muuten tullut otettua, joten laitoin tuohon täytekuvaksi Mametan Kupu~ Mamegomasta.
Phantomland sijoittuu fiktiiviseen Santa Luisonin kaupunkiin, joka voisi kapeiden kujiensa ja katukahviloidensa perusteella sijaita jossain Etelä-Euroopassa. Katukahvilasta tarina alkaakin: päähenkilöt Kova Jätkä Jon ja hieman tyhjäpäiseltä vaikuttava päähenkilötyttö, kokelas Chie, istuskelevat katukahvilassa odottamassa kohdettaan, joka vaikuttaa jonkinlaiselta mafiaryhmältä. Jon nappaa mafiahepuilta salkun ja heittää sen Chielle, jonka tehtävä on kuljettaa salkku turvaan. Chien paetessa paikalta salkun kanssa Jon vetää mafiaheppuja pataan, mutta Chie eksyy ja jää kiinni, mistä johtuen myös Jon jää vangiksi. Pahikset kuulustelevat Jonia pesismailalla. Jon on kuitenkin niin kova jätkä, että vapautuu siteistään ja vetää pahiksia pataan, minkä jälkeen Jon ja Chie pääsevät palaamaan Cypressin tukikohtaan/päämajaan, missä näiden seikkailu herättää hilpeyttä. Jon tylyttää Chieä tämän ammattitaidon puutteesta ja päämajan Elias tylyttää Jonia, koska Jon tylytti Chieä. Tähän päättyy ensimmäinen osa.
Yaoi-setittelyn jälkeen porukkamme lähti MENEE ja suuntasi syömään. Tuli muuten syötyä jossain Stockan lähellä olevassa kebulassa elämäni paskin kebab, mutta niinhän kaikki Tampereen kebabit ovat, koska ne ovat Tampereella. Turussa sijaitseva 
Menin paikalle muutaman minuutin myöhässä haettuani signeerauksen Fingerpori 2 -albumiini, mutta ilmeisesti en ollut menettänyt mitään erityisen tärkeää, sillä paneelinpitäjä oli feidannut jonnekin ja edessä oli porukka sekalaista, ilmeisesti pääosin Hidoin aktiiveista (=valistunut arvaus joka ei pohjaa mihinkään) koostuva koalitio, joukossa mm. Kyuu Eturautti. Mitenköhän tämän nyt ilmaisisi diplomaattisesti? Hyvä yritys eikä varmaan johdu teistä, että paneelinpitäjä feidasi, mutta… ei. Tällaisenaan ohjelmanumero oli nyt lähinnä opetus siitä, miten ohjelmanumeroa ei tule järjestää. Siitä puuttui koheesio ja se olikin lähinnä satunnaista jutustelua – mikä on tietysti sinällään ymmärrettävää kun mitään suunnitelmaa ei ollut! Nyt vaan jäi lähes kokonaan käsittelemättä kliseen ja ominaispiirteen väliset tärkeät erot.Esityksen tasoa kuvaa hyvin erään esittäjän kommentti ”Tää on aika paha klisee tää että useat sarjat sijoittuvat kouluun” – no yllätys, kun kohderyhmä ovat (japanilais)nuoret ja mikäpä (japanilais)nuorten elämässä olisi merkityksellisempi asia kuin koulu? Hoh hoijaa. Kyse ei ole kliseestä vaan ominaispiirteestä. Paneelin aikana yleisöstä tullut lappu, jonka sisältö taisi olla ”
Seuraavana meillä oli vuorossa Tiina Uusi-Rasin ”Shounen, poikien mangaa(ko)?”, jota kohtaan minulla oli suhteellisen korkeat odotukset Uusi-Rasin edeltävien, ihan mallikkaiden suoritusten (Nekoconin paneelien puheenjohtajana toimiminen) pohjalta. Harmillisesti puheenjohtajakokemus ei suoraan korreloinut sisällöntuottamisen taidon kanssa. Nyt ohjelmanumero koostui lähinnä ”shoujossa on isoja ja pyöreitä silmiä, shounenissa kapeampia ja kulmikkaampia silmiä ja muutenkin shounenissa piirrostyyli on yleensä kulmikkaampi” -tasoisista itsestäänselvyyksistä. Ei etteikö asia useimmiten näin olisi, mutta luento olisi ehkä kaivannut jotain muutakin, varsinkin kun mitään oheismateriaalia ei fläppitaulun lisäksi ollut. Luennosta jäikin vähän väljähtynyt olo, ihan kuin ohjelmanumeron pitäjä olisi tehnyt homman mahdollisimman puolihuolimattomasti. Voi äh :(