Kaikki, joille ponijutut aiheuttavat allergiaa: sulkekaa tabi nyt ja lakatkaa lukemasta. Tiedän, miten ärsyttävää ponifanien riehuminen uudesta ponisarjasta on – jos My Little Pony ilmiönä ei kiinnosta, fanien jankkaaminen on usein uskomattoman jääräpäistä ja rasittavaa. ”MUTKUN SE ON TOSI HYVÄ SUN ON PAKKO KATSOA JA RAINBOW DASH ON PARAS”
Koska en halua olla pelle, jotka tuomitsee sarjoja katsomatta, otin urakakseni katsoa edes jonkin verran My Little Pony: Friendship is Magicia ihan noin niin kuin yleissivistyksen vuoksi. Ja joo, onhan se hyvin animoitu ja nätti. Kirkasvärinen ulkoasu on hauska ja tyttömäinen olematta kuitenkaan tuskaisen ylisöpö, ja ponien kasvonilmeet ovat loistavia. Tämän uuden inkarnaation ponit eivät kyllä näytä pätkääkään oikeilta hevosilta, ne ovat jonkinlaisia fantasiaöllejä, joissa on hiukan ponia, hiukan ankkaa ja hiukan animea. Toisaalta ne 80-luvun ponit näyttivät enemmän muumeilta kuin hevoseläimiltä, että kenties tämä on joku MLP-perinne.
Kauniiden taustojen ja hassujen ilmeiden lisäksi sarjassa on hieno käsikirjoitus. Termeihin on panostettu, ja hevosmaiseksi muunnetut sanonnat ja sanat ovat hassuja ja tosi söpöjä. Onneksi ”everypony” ei käänny kunnolla suomeksi, sillä muuten olisin takuulla joutunut kuuntelemaan miespuolisten ponifanien ”kaikkiponi”-tasoista lässytystä bileissä :D Termien lisäksi myös koko muu dialogi on täynnä sanaleikkejä ja kohtia, joissa pitkä liuta sanoja alkaa aina samalla alkukirjaimella (allitteraatio on tälle se fiini sivistyssana). Ponien puhe on valtavan hauskan kuuloista varsinkin, koska monesti ponit ovat varsinaisia moottoriturpia ja sanaleikkejä sekä onelinereita tippuu nopeammin kuin minä pystyn englannin kuullun ymmärtämiselläni pysymään perässä.
Pitäisin My Little Pony: Friendship is Magicista enemmän, jos se olisi juonivetoinen sarja. Emoyhtiö Hasbro ei kuitenkaan tätä halunnut, vaan sarjan jaksot piti pystyä katsomaan myös ei-järjestyksessä. Onneksi joka kaudella on ainakin yksi eeppinen maailmanpelustustarina, jossa ponit taistelevat ystävyyden voimalla ilkeitä pahiksia vastaan. Taikatyttöfanina minulle nuo jaksot ovat itsestäänselvästi koko sarjan parasta antia.
Muulloin sarja on jonkinlaista slice of lifea ja moehuttua. Kuusi poniystävystä tekee jotain tyhmää, ja sitä sitten selvitellään. Lopussa kiistat sovitaan ja saadaan joku ystävyysaiheinen opetus. Jaksojen aiheet vaihtelevat perinteisistä tyttösarjojen tavarasta (siskosten väliset riidat) epätyypillisiin (Twilight Sparkle ja tämän supermaaninen suhtautuminen koulutehtäviin ja deadlinejen unohtamiseen). Nämä jaksot ovat tasoa ”ihan söpö” – ne eivät räjäytä maailmaa ja ole parasta animaatiota sitten Neon Genesis Evangelionin, mutta laadukkaita, täynnä hauskoja ilmeitä ja sanaleikkejä ne kyllä ovat.
Hyvä hahmokaarti on se syy, miksi ihmiset pitävät sarjasta niin paljon. Lasten ja varsinkin tyttöjen sarjalle epätyypillisesti kaikki ovat enemmän kuin yhden luonteenpiirteen karikatyyrejä. Erityismaininta menee faktalle, että päähenkilö Twilight Sparkle on puhdasverinen nörtti ja hikky, jonka elämään mahtuvat lähinnä kirjat ja opiskelu. Tällainen hahmo on yleensä tytöille suunnatuissa sarjoissa sivuhahmo, jos sellaista edes on. Eihän tyttöjä kiinnosta opiskelu tai mikään sellainen daa, parempi laittaa sarja täyteen tyhjäpäisiä meikeistä ja pojista innostuvia pimatsuja.
Hasbron toivomuksesta MLP:FiMissä on se pakollinen tyttömäinen tyttö, joka tykkää vaatteista. Rarity ei kuitenkaan ole mikään tyhjäpää trendien perässä juoksija, vaan päin vastoin pikkutarkka ja äärimmäisen vakavasti vaatteet ottava muotisuunnittelija, joka ompelee luomuksensa itse. Rarity on armoton draamakuningatar ja pilkunviilaaja, mutta myös aidosti antelias, mukava ja haluaa ystävilleen vain kaikkea parasta. Koska rättien ompelu on omaakin sydäntä lähellä ja olen joskus taipuvainen DRAAMAAMISEEN allcapsilla, Rarity on ehdottomasti oma lempiponini <3
Toinen lempparini on Applejack, joka on ponilauman normaalein jäsen. Omenafarmia pitävä Applejack on vähän maalaisjuntti ja liian itsepäinen, mutta tosi mukava, luotettava, kovasti töitä tekevä ja rehellinen. Muut ponit ovat ujo ja eläimistä tykkäävä Fluttershy, roisi ja poikamainen Rainbow Dash sekä kikattava ja pöhkö Pinkie Pie.
Ponit ovat hahmoina monipuolisempia kuin monessa lähiaikoina Japaninmaalta tulleessa moe-slice of life-söpöt tytöt tekee söpöjä -sarjassa, mikä selittää sen suosiota myös miesten keskuudessa. Sarja on muutenkin hyvin animemainen ponien valtavia lautassilmiä myöten. Tämän ponisarja-inkarnaation luoja Lauren Faust tunnetaan myös Powerpuff Girls -sarjasta, joka sekin oli hyvin animevaikutteinen.
Harmi, että sarja on niin episodimainen ja selkeästi ihmissuhdekomedia. Tahtoisin vielä joskus nähdä länsimaisen tyttöjen sarjan, jossa on eeppistä maailmanpelastamista, seikkailuja, vieraita maita, avaruusaluksia ja taikavoimia. Sellaisia leikkejä minä leikin, kun olin 4-12, en mitään karkkisöpöä ihmissuhdejuttua – olkoonkin, että ponisarjan hahmot on erittäin hyvin käsikirjoitettu, paremmin kuin monessa aikuisten sitcomissa.
Tällaisenaankin MLP:FiM on laadukas ja perinteitä rikkova tyttöjen piirretty, josta voivat nauttia myös sen kohderyhmää vanhemmat. Se olisi vain voinut olla vieläkin parempi, loistava ja eeppinen. On sääli, ettei Hasbrolla yms riittäneet pallit todella uraauurtavaan ja hienoon sarjaan.
Sinälläänhän kaikki zombiviihde on samanlaista: otetaan sekalainen joukko ihmisiä, jotka ovat selviytyneet zombiepidemian kaoottisesta alusta, laitetaan nämä yhteen ja katsotaan, kuinka nämä selviytyvät. Zombit koettavat syödä nämä ihmiset, jotka taas koettavat panna kampoihin. Viimeisimpiä innovaatioita zombigenressä ovat juoksevat zombit (28 Days Later jne). Tietysti joku lore-autisti nyt itkee miten 28 Days Laterin möllit eivät ole zombeja vaan saastuneita, sillä ne eivät ole kuolleita vaan oikeammin sairaita ihmisiä. No byhyy, aivan sama: ne kuitenkin käyttäytyvät kuten zombit zombielokuvissa – ovat aivottomia, käyvät päälle suurena joukkona ja levittävät zombitartuntaa. Zombin määrittävä tekijä tarinan kontekstissa ei ole zombin “synnyintapa”, vaan sen käytös ja toiminta.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana yhtään pitkää, moniosaista zombitarinaa ei ole (tai ainakaan minä en sellaista tiedä): zombijutut ovat aina yksittäisiä seikkailuja; yksittäisiä elokuvia tai muita pläjäyksiä, joissa on useimmiten tietty seikkaileva hahmojoukko, joka pakenee zombeja aikansa ja sitten tulee pelastetuksi armeijan tms. toimesta (lähimmäksi pitkää zombitarinaa pääsee varmaan Max Brooksin World War Z). Missä ovat moniosaiset eepokset tai TV-sarjat, jotka seuraavat selviytyjäjoukon edesottamuksia zombien valtaamassa rappioituvassa maailmassa? Missä ovat tarinat yksinäisistä sankareista, jotka vaeltavat kävelevien ruumiiden keskellä etsimässä ruokaa tai varusteita, viedäkseen tai kaupatakseen niitä pienille selviytyjien yhdyskunnille? Missä ovat tarinat sotilaista, jotka yrittävät pelastaa henkiinjääneitä? Vaikka zombit siis ovatkin passiivinen elementti, mahdollisuuksia erilaisille zombitarinoille kyllä on.
Itse väittäisin, että Strike Witchesin ja Sengoku Basaran välillä on yksi hyvin suuri ero: Strike Witchesin lesboilut ovat 
Ongelman tekee hankalammaksi se, että Code Geass ei ole sarja, jonka hahmojen seksuaalinen suuntaus olisi pakko lukita heteronormatiiviseen muottiin esim. lehden lukijakunnan (”10 – 13 -vuotiaat pojat”) vuoksi – toisin kuin vaikka Narutossa. Varsinkin, kun kyseessä on CLAMPin hahmodesignit, sillä CLAMP jos joku on tunnettu ~vapaasta ja rajoja rikkovasta rakkaudesta~. Tällöin ”homoilun poissuljenta” on täysin mahdotonta. Ja joo joo, uskon kyllä, että joissain shounen-kohderyhmän sarjoissa voi olla homohahmoja – näin lonkalta voisi heittää vaikka Gurren-Lagannin Leeronin – mutta 99% tapauksista näin ei ole.
Näin ollen jäljelle jää Shirley ja Suzaku. Shirley on naisista ainoa, jota kohtaan Lulu on tuntenut yhtään mitään, kävipä jopa treffeillä – mutta on sitten vaikea sanoa, onko kyseessä kuitenkaan mikään ”parinvalinta” vaiko ainostaan for the lulz kaverin kanssa treffeille -juttu. Tai sitten puhtaan laskelmoiva alibinhankinta? Jotain syvempiäkin tuntoja voisi ehkä johtaa siitä, että Lelouchille on aika kova paikka pyyhkiä Shirleyn muisti – no, toisaalta, tämän parituksen mahdollisuus tapetaan kakkoskaudella aika definitiivisesti joka tapauksessa. Suzakun suhteen Lelouchilla on vaikka kuinka paljon 
Harmillisesti mangapäivästä jäi muutoin vähän puolituinen fiilis – itse mangapäivän pointti jäi nimittäin vähän hämäräksi. Itse manga ei erityisemmin ollut esillä eikä Cosplay-kisakaan käsittääkseni ollut tapahtuman pointtina. Kunniavieraat Ken Niimura ja Stan Sakai ovat toki molemmat japaninsukuisia, kuuluisia, pitkän linjan sarjakuvapiirtäjiä ja sopivat ehdottoman hyvin sarjakuvafestareiden teemaan – mutta manga-artisteja he eivät kuitenkaan ole. Joten… wat. Hengailuun toki tapahtuma sopi, ja jos tämä oli pointtinakin, tapahtuma toki täytti tarkoituksensa. Kuvia ei muuten tullut otettua, joten laitoin tuohon täytekuvaksi Mametan Kupu~ Mamegomasta.
Phantomland sijoittuu fiktiiviseen Santa Luisonin kaupunkiin, joka voisi kapeiden kujiensa ja katukahviloidensa perusteella sijaita jossain Etelä-Euroopassa. Katukahvilasta tarina alkaakin: päähenkilöt Kova Jätkä Jon ja hieman tyhjäpäiseltä vaikuttava päähenkilötyttö, kokelas Chie, istuskelevat katukahvilassa odottamassa kohdettaan, joka vaikuttaa jonkinlaiselta mafiaryhmältä. Jon nappaa mafiahepuilta salkun ja heittää sen Chielle, jonka tehtävä on kuljettaa salkku turvaan. Chien paetessa paikalta salkun kanssa Jon vetää mafiaheppuja pataan, mutta Chie eksyy ja jää kiinni, mistä johtuen myös Jon jää vangiksi. Pahikset kuulustelevat Jonia pesismailalla. Jon on kuitenkin niin kova jätkä, että vapautuu siteistään ja vetää pahiksia pataan, minkä jälkeen Jon ja Chie pääsevät palaamaan Cypressin tukikohtaan/päämajaan, missä näiden seikkailu herättää hilpeyttä. Jon tylyttää Chieä tämän ammattitaidon puutteesta ja päämajan Elias tylyttää Jonia, koska Jon tylytti Chieä. Tähän päättyy ensimmäinen osa.
