Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Manga (Page 1 of 6)

Kanata no Astra ja pieni annos hypeä kesäkaudelle

Avaruus on kiva ympäristö. Olen varmaan tässä suhteessa tyypillinen nörtti, jos joku tarina tapahtuu edes osin avaruudessa, olen heti kiinnostuneempi kuin jos ei tapahtuisi. Jostain syystä avaruusmangaa on aika vähän. Ehkä se vaatii sellaista kiinnostusta ja perehtyneisyyttä, että se ei ole sellainen aihe, jonka mangapiirtäjä ensimmäisenä valitsee. Koulu tai japanilainen yhteiskunta muuten on helppo – senhän tuntee jo valmiiksi. Aikaa jää itse ruutujen piirtämiseen eikä tarvitse käydä kirjastossa lukemassa lähdeteoksia tai viettää tuntikaupalla aikaa Wikipediassa.

Tässähän sitä pönötetään

Kenta Shinohara ei ollut minulle erityisen tuttu nimi ennen kuin satuin tarttumaan Kanata no Astraan. Sket Dance oli kai jonkinmoinen menestys, mutta aika harvan kuulee puhuvan sarjasta täällä lännessä. Ostin kuitenkin Kanata no Astran ykköspokkarin joitain vuosia sitten aikamoisella yolo-asenteella: avaruusjuttuja ja viisi pokkaria vain, jos tuntuu pahalta niin ei ollut suuri menetys. Yllätyinkin sitten positiivisesti.

On kiva, kun joku sarja on selvästi suunniteltu alusta loppuun niin, että sarja ei vain haahuile eteenpäin alkuasetelman varassa. Kanata no Astra on sellainen ja se selittää myös tiiviin ja lyhyen pokkarimäärän. Välillä sarjaa olisi voinut kuvittaa ilmavamminkin ja antaa tapahtumille enemmän tilaa, mutta mukana pysyy vaikka tavaraa ja tapahtumia on ruutujen täydeltä. Sarja ei siis ole mitenkään erityisen nopealukuinen.

Tarinassa siis tulevaisuuden luokkaretkeläiset eksyvät x:n valovuoden päähän kotiplaneetastaan, ja heidän pitää seikkailla takaisin hylätyllä ja vanhalla aluksella, joka nimetään Astraksi. Jutussa on jotain mätää, ja seikkailun ohessa pitää selvittää, kuka luokkaretkeläisistä on petturi ja minkä takia koko liemeen ylipäätään päädyttiin. Hommassa kun on liikaa yhteensattumia pelkästään kohtalon oikuksi.


Tarina on tietysti paljon velkaa Moto Hagion klassikolle Juuichinin irulle, jonka leffaversion moni muistanee yhtenä harvana animena, joka on tullut Suomessa töllöstä. Siinäkin joukku nuoria joutuu pärjäämään keskenään avaruudessa ilman aikuisia, ja samalla selvitetään salaliittoa.

Kanata no Astran juonesta on vaikea sanoa paljoa enempää spoilaamatta, joten jätän väliin. Hahmot sen sijaan ovat helpompia käsitellä. Päähenkilö Kanata on shounenpäähenkilö – kuumakalle, fyysisiltä kyvyiltään ryhmän paras ja johtajahahmo. Päätyttö Aries on pirtsakka ja positiivinen. Sitten on älykäs ja rauhallisempi poika Zack sekä tämän lapsuudenkaveri ja tsundere Quitterie (ja vielä tämän pikkusisko Funicia). Loput porukan jäsenet ovat ujo Yun-Hua, prinssipoika Charce, kovis-mököpoika Ulgar ja kiltti Luca. Näin lueteltuna aika peruskauraa.

Totta kai jokainen hahmo muuttuu ja kasvaa stereotyyppiään suuremmaksi. Kivaa on myös, että hahmot ovat selvästi erinäköisiä ja tyyppisiä, ja sarja antaa fokuksen vuorollaan kaikille. Eivät nämä silti yksittäisinä mitään parhaita hahmoja ever!!! ole, vaan ovat parhaimmillaan käsiteltynä joukkona, jonka dynamiikan muutosta ja hitsautumista yhteen on mukava seurata.

MC-kun on MC-kun-mäinen

Kanata no Astra taisi mennä ilmestyessään ohi aika monelta. Lyhyt shounensarja on ehkä jo valmiiksi muutenkin vähän hassu tapaus. Olinkin sitten todella yllättynyt, kun uutinen animesovituksesta julkaistiin kauan mangan päättymisen jälkeen. Koska sarja on ilmestynyt kokonaan ja se on järkevän pituinen, koko tarina on mahdollista käsitellä. Toki myös avaruus on liikkuvana kuvana aina vaikuttavampi kuin mangan sivuilla.

Intoani lisäsi vielä, kun sarjan seiyuut julkistettiin. Yoshimasa Hosoyaa kuuntelen mielelläni melkein missä vain kontekstissa. Kouki Uchiyama on juuri oikea tyyppi Ulgarin ääneksi – kuulin jo mangaa lukiessani aika uchiyamamaisen äänen – ja Saori Hayami on samalla tavalla aivan oikea henkilö Yun-Huaksi. Eniten innostusta sai kyllä aikaan Nobunaga Shimazaki Charcena. Tämä on nyt sitä hyvää, kunpa vain anime ei sotke tarinaa ohjauksellisesti tai muuten!

Minun tieni ninjana

Juuh elikkäs, Masashi Kishimoton Naruto loppui. Naruto on kestänyt sen verran kauan, että ensimmäiset muistikuvani siitä ovat exäni suusta tulleet sanat ”Nykyinen suosikkini on ninja-manga, Naruto”… 15 vuoteen ja 700 chapteriin mahtuikin jos jonkinmoista seikkailua, mutta koska kaikki tietävät, mitä Narutossa suurin piirtein tapahtuu, keskityn tässä Naruton hyviin ja huonoihin puoliin. Sisältää muuten spoilereita, joten loput löytyvät cutin alta.

Jatka lukemista

TÄMÄN MANGAN TAKIA HAMSTERINI KATOSI: katso mikä!

Noin 10 vuotta siinä meni, mutta NYT URAKKA ON OHI. Sain nimittäin viime viikolla luettua Hiroyuki Takein Shaman Kingin loppuun. Ei paha, vaikka itse sanonkin.

Shaman King kertoo You Asakurasta, joka tahtoo shamaanikuninkaaksi (lol). Joka 500. vuosi pidetään shamaanimittelö (lol), jonka voittaja sitten kruunataan shamaanikuninkaaksi. Shamaanikuningas taas pystyy kommunikoimaan Suursielun kanssa (lol), joka pystyy hallitsemaan Kaikkea ja toteuttamaan toiveet (lol).

Shamaanimittelö käydään shamaanien välillä. Apuna shamaaneilla on näiden henkikumppanit, jotka shamaani pystyy manaamaan esiin kehoonsa. Samurain henki heiluttaa miekkaa, luonnonhenget pystyvät loihtimaan lumimyrskyjä ja niin päin pois. Käytännössä, kun kyseessä on shounen-manga, mahdollistaa tämä tietysti lähes minkä tahansa. Sekaisin menevät niin judeo-kristilliset, egyptiläiset kuin babylonialaiset jumaltarustot sekä tietysti shintolaisuus ja buddhalaisuus, kun samuraihenki pistää Yamata-no-Orochia turpaan ja keijut mättävät enkeleitä pataan.
You
Shaman Kinghän siis on sinällään aika perus-shounenia, vaikkakin melko huonosti tunnettu. SK ei länsimaissa ole lähelläkään suosituinta kärkeä, vaikka Suomessa onkin pari cosplayta sarjasta nähty. Yksi syy lienee Shaman Kingin ilmestymisaikataulu: Shaman Kingin kultakausi sijoittui nimittäin tuonne 2000-luvun ensimmäisiin vuosiin ja 1990-luvun loppuun, kun taas animeharrastus Suomessa räjähti käsiin siinä 2004 – 2005. 2000-luvun ensimmäiset vuodet ovatkin länsimaisen ja varsinkin suomalaisen animeharrastuksen kannalta melko tuntematonta aluetta. Sinällään se on sääli, sillä Shaman King on mielestäni ihan hyvää shounenmättöä.

Ja nimenomaan mättöä. Kuten sarjan peruspremissikin antaa ymmärtää, kyseessä on oikeastaan yksi helvetin pitkä tournament arc. Vain ihan alussa ja lopussa sarjaa keskitytään edes vähän muuhun kuin shamaaniturpakäräjiin, ja silloinkin erimielisyydet ratkotaan luonnollisesti vetämällä toisia pleksiin henkien avulla. Aikaa ei juuri tuhlata turhaan lätinään tai ihmis_suhde_ulinoihin, vaikka You onkin kihloissa Anna Kouyaman kanssa, joka on jotain perus-tsunderen ja ihan tavallisen parisuhdeväkivaltaa harjoittavan nuoren naisen väliltä ja muutenkin paskamainen ämmä. En tiedä, onko Anna tarkoitettu humoristiseksi lisäykseksi; minulla Anna sijoittuu ”eniten perseestä olevat naishahmot animessa ja mangassa”-listallani aika lähelle kärkeä (vaikka tietystikin tämä tahtoo vain Youn parasta, jne, höpö höpö).

Ren TaoKoska kyseessä on nimenomaan shounen-toiminta, ystävyys on tietysti tärkeässä osassa sarjaa ja sarjan alkuosa toimiikin suoraviivaisesti ”defeat means friendship”-periaatteella. Youn shamaanitiimiin liittyy niin jengipomo puumiekka-Ryu, isäongelmainen kiinansukuisesta suvusta oleva Ren Tao, ainu-kansaa edustava Horohoro sekä lääkäri Faust XIII. Näiden lisäksi Youn kavereihin kuuluu vielä Manta Oyamada, ison Oyamada-yhtiön johtajan kääpiökokoinen poika, jolla tosin ei ole shamaanivoimia eikä tämä sen takia kykene kutsumaan henkiä avukseen. Välillä tiimissä vaikuttavat myös britti Lyserg Diethel sekä USAlainen, tummaihoinen (!) gangsta-ghettonuori Joco, joka haaveilee stand-up-koomikon urasta.

Ja… sitten vedetään pataan niin pirusti. :F Vaikka Youn tiimissä riidelläänkin tuon tuosta, nämä oppivat kuitenkin Yhdistämään Voimansa (TM) kun kuvioon astuu Hao, Youn näköinen jannu, jonka sielukaveri on itse SAATANA SPIRIT OF FIRE joka toimii kuin Desuconin pääjärjestäjä, eli SYÖ MUITA KILPAILIJOITA JA NÄIDEN SIELUJA. Hao on siis IHAN VITUN PAHA JÄTKÄ. Ja mikä pahinta, Hao onkin Youn kaksoisveli! Eikun ei, pahinta kaikessa onkin se, että Hao ilmoittaa tavoitteekseen päästä shamaanikuninkaaksi, jotta hän voi tuhota kaikki juutalaiset tavalliset ihmiset eli ei-shamaanit, koska Haon mielestä maailma kuuluu Ylemmälle Rodulle eli arjalaisille shamaaneille.

Hao
Kuvassa Hao.

Äärimmäisen hyvä puoli Haossa on, että tämän mukana sarjaan astuu X-Laws. X-Laws on puolisotilaallinen Oikeuden Puolella oleva fundamentalistijärjestö tai -porukka, jonka hengellinen johtaja Lady Jeanne, pieni goottilolityttö, sattuu olemaan sarjan toisiksi kovin shamaani. Jeannen henkifrendi onkin Shamash, babylonialainen oikeuden jumala. Itse kukin voi ehkä päätellä, että sarjassa, jonka peruspremissi on henkien esiinmanaaminen ja niillä taisteleminen, jumalatasoiset henget ovat aika kovaa valuuttaa. Taisteluissa Jeanne viettää aikaansa rautaneidossa ja tämän taisteluasut muistuttavat muutenkin enemmän BDSM-leikkejä kuin mitään muuta. Ja kuten kunnon Oikeuden Puolustajan kuuluu, Jeanne tappaa kaikki väärämieliset silmäänsä räpäyttämättä. :3

Jeanne ei kuitenkaan ole mitenkään ihmeellinen misukka. Sen sijaan X-Lawsin univormut, uuh aah lits läts. Jo pelkät X-Lawsin univormut ovat paras juttu ikinä:

Marco ja Mikael

UUH AAH FAP FAP FAP FAP. Pitkät valkoiset trenssit ja nahkasaappaat, fap fap fap. Niinjoo ja sanoinko jo, että X-Lawsin tyyppien haamubestikset ovat kaikki valtavia mecha-arkkienkeleitä? Ai en? No se on ihan vitun hienoa o/!! Sen lisäksi kun muut muodostavat oversoulin (henkien manaamisen toinen taso ”:D”) johonkin henkeen liittyvään esineeseen, X-Lawsin tyypit ampuvat enkelinsä esiin – kaikkien X-Lawsien kanavointiesineet kun ovat tuliaseita. FAP FAP FAP FAP FAP uuh aah. Ei sillä, että minulla olisi mitään juttua enkelimytologiaan tai mitään, ei ollenkaan, hmh hmh hmh…

Mutta joo. Ei niin hyvää ettei jotain pahaakin. Yksi syy Shaman Kingin epäsuosioon – sen ongelmallisen iän lisäksi – lienee se, että itse mangasarja jäi kesken. Pari viimeistä pokkaria kärsivät melkoisesta hätiköinnistä ja juoni tuntuu pomppivan ympäriinsä kuin Arina Tanemuran tarinankerronta. Syy tähän ei ole käsittääkseni selvinnyt koskaan kunnolla. Vähäiset selittelyt mangan sivuilla ja netissä antavat ymmärtää, että takana olisi Takein burnout, masennus tai jokin sellainen, mutta huhutaan myös, että lukijamäärät ja myyntiluvut olisivat olleet laskusuhdanteessa. Manga loppuukin yksinkertaisesti kesken muutama luku ennen lopputaistelua ja sarjan oikeaa päätöstä. Shaman Kingin animeversion loppupuoli onkin varsin erilainen kuin mangan ja manga oli monta vuotta keskeytettynä jossain limbossa.

KanzenbanPositiivisena yllätyksenä mangakin saatiin pari vuotta sitten ”oikeaan päätökseen”, kun Takei väänsi Shaman Kingistä Shaman King Kanzenbanin (”Perfect Edition”), joka lisää loppuun puuttuvat kappaleet. Jostain syystä Kanzenban tunnetaan länsimaissa derppailevan kuuloisella nimellä Kang Zeng Bang. Kanzenbanista on kuitenkin erittäin huonosti tietoja, eikä siitä ilmeisestikään ole virallista käännöstä, vaikka julkaisu oli kai kaavailtu tapahtuvaksi vuoden 2011 aikana. Syynä lienevät lisensointiongelmat – ehkä pitää sitten tarttua Mangafoxiin tai muihin lain HARMAALLE ALUEELLE meneviin keinoihin, jotta saa mangan luettua loppuun.

Ja niin, se hamsteri! Sen verran hämäsin otsikolla, että kyseessä ei suinkaan ole Shaman King -manga, vaan sen animeversio, mutta Tämä Tarina On Tosi. Joskus 2000-luvun alkupuolella eräs nettituttuni hankki itselleen lemmikkihamsterin. Jäbä oli kasvanut jossain Pohjanmaan fundamentalistialueilla ja oli useaan otteeseen joutunut selostamaan tuttaville, että esimerkiksi Pokemon ei ole mikään saatananpalvontasarja, vaikka siinä onkin aavepokemoneja. Noh, kaveri katsoi muutaman jakson Shaman Kingiä ja oli ihan fiiliksissä, miten siisti anime olikaan kyseessä. Mutta sitten, eräänä päivänä tämä kaveri privasi minulle irkissä:

”Tuo Shaman King ei ole ihan tavallinen anime”
”Sen jälkeen kuin aloin katsoa sitä, kaikkea kummallista on alkanut tapahtua”
”Nyt hamsterini katosi”
”Pysy kaukana siitä animesta”

Pentagrammi

SHAMAN KING – ANIME, JONKA TAKIA HAMSTERITKIN KATOAVAT. OKKULTISMIA 666 SATAN TORMENT!!!

Välipala

Oikea elämä näyttää taas aivan liian kiireiseltä. Senhän ei pitäisi näkyä blogissa, mutta valitettavasti niin on vain päässyt käymään. Muuton ja gradun ristipaineissa eläminen ei ole kovin hauskaa, ja yritänkin parhaani mukaan harrastaa todellisuuspakoa animen ja mangan seurassa. Animekirjoitukseni ovat pahasti migratoituneet painettuun mediaan enkä jaksa kirjoittaa samaa tekstiä eri lauseenkääntein ja painotuksin kahteen kertaan, joten valitettavasti siitä puolesta kiinnostuneet joutuvat tekemään visiitin lehtikioskille tai kirjastoon Anime-lehden pariin. Fiilikset mangasta päätyvät yhä blogiin, joten tässä niitä vino pino.

Kitchen Princess, luettu osat 3-8

Olen yhä sitä mieltä, että tämä on yksi parhaista lukemistani shoujosarjoista. Kitchen Princess on vähän kuin shounenpuolella Ao no Exorcist: se vain pyörittää samaa vanhaa kliseerypästä uudelleen, mutta tekee sen pirun taitavasti. Mikään Kitchen Princessissä nähty ei ole varsinaisesti uutta ja arvasin jo osassa kaksi, kenen kanssa Najika lopulta päätyy yhteen, mutta se ei juurikaan haittaa menoa. Yksi lisätarina aiheutti jo pari kyyneltä poskellekin, minusta on tullut vanha kun liikutun tyttöjen hömppämangasta :P Silti sarja koukuttaa pahanlaatuisesti. Osaksi kiitän piirrostyyliä (vaikka se geneerisen tylsä onkin) ja ruutusommittelua. Verrattuna vaikka Arina Tanemuran sohjoon, Kitchen Princessissä pysyy helposti kärryillä ja siirtymät ruudusta ja paikasta toiseen ovat kevyitä, eivätkä töksäytä tarinaa. Tosin tämän kaiken totesin jo viimeksikin – ainoa sarjan ongelma geneerisyyden lisäksi on, että se luottaa erilaisiin kokkauskilpailuihin draaman luojina vähän liikaa. Hei, ei tämä nyt sentään ole mikään Yakitate Japan?!

Najika selviää pulasta kuin pulasta ja pelastaa särkyneitä sydämiä tekemällä ruokaa, mitä voisi haukkua epärealistiseksi perusasetelmaksi. Toisaalta ainakin minusta shoujon kuuluu olla höttöistä fantasiaa unelmamaailmasta, jossa päivän voi ihan oikeasti pelastaa leipomalla pellillisen täydellisiä keksejä. Raadollisen realismin kaivan sitten ihan muualta, jos sitä fiktiossani ylipäänsä edes kaipaan (yleensä en).

Shugo Chara, luettu osat 2-11 – JUONIPALJASTUSVAARA

Haluaisin pitää Shugo Charasta enemmän kuin loppujen lopuksi pidän. Sarja kuitenkin häviää vähän todellisille taikatyttöilyn mestariteoksille (Card Captor Sakura ja Sugar Sugar Rune noin etunenässä). Peach-Pit on kuitenkin kehittynyt tarinankertojana huimasti, ja Shugo Chara on yhteinäinen ja tiivis kokonaisuus – samaa ei voi sanoa esimerkiksi DearSista tai Rozen Maidenista.  Myös piirrostyyli on selkeintä ja selvästi laadukkainta Peach-Pitiä ikinä. Sekä luonnoksenomaisuus että tyhjät taustat ovat kadonneet. Valitettavasti Peach-Pitin harrastama ärsyttävä chibihuumori on yhä läsnä. Suhtaudun chibeilyyn vähän kaksijakoisesti. Toisaalta varsinkin Shugo Charassa chibihuumori liittyy sarjaan selkeämmin, koska kaikki suojelushahmot ovat jo valmiiksi ärsyttäviä chibejä. Toisaalta saan ikäviä flashbackeja Suiseisekistä, josta en koskaan pitänyt ja josta mielellään tekisin kasan junkia pihamaalle.

En yhtään ylläty sarjan suosiosta Japanissa. Röyhelöisiä taikatyttöasuja riittää, ja sivuhahmoja on paljon. Kaikille löytyy joku suosikki, ja onneksi myös sivuporukka saa hahmonkehitystä tarpeeksi, jotta nämä eivät olisi vain Amun statisteja. Nagihiko ja Rima olivat tosi söpiksiä. Ehkä eniten minua kuitenkin riipii yksi shoujon ja taikatyttöilyn klisee, joka löytyy myös niin kehumastani Kitchen Princessistä. Miksi tyttöpäähenkilö valkkaa aina kahdesta poikaystäväkandidaatista sen tummatukkaisen, angstisen pahan pojan? HU-OH. Tai ehkä minulla on oma lehmä ojassa, koska blondit söpöt shotapojat, joilla maailmanvalloituskomplekseja ovat sillai paras juttu ikinä sitten valmiiksi viipaloidun leivän. Tadase, jätä se tyhmä Amu kissapoikien kaveriksi ja mee mun kanssa naimisiin plz

Otoyomegatari, luettu osat 1-2 (noin)

Olen seurannut Kaoru Morin uusinta mangaa tipottain aina välillä kun muistan sen olemassaolon. Länsijulkaisu aiheutti ihastusta ympäri internettiä olemalla kovakantinen ja muutenkin törkeän laadukas mangapokkariksi. Itse sarja on myös kerännyt kehuja ekasta chapterista asti. On totta, että sarjan taide on käsittämättömän upeaa ja Mori sen suhteen paremmassa vedossa kuin koskaan. En silti pidä tästä yhtä paljon kuin pidin Emmasta. Missä on viipyilevä kaiho, kaipaus ja elämäntuska? Missä riipaisevat tunteet?

Otoyomegatari on äksönistä, naimakaupoista ja heimosodista huolimatta kamalan tylsä ja täydellinen. Kaikki hahmot ovat tosi sympaattisia, päähenkilö Amir(a) on ihana, kaunis, osaa ratsastaa ja ampua, epäitsekäs ja kiltti. BLEEH. Kaikki muutkin henkilöt ovat liian kivoja ja kilttejä. Pahikset luovuttavat saatuaan pari tiiltä päähänsä ja turpaan 12-vuotiaalta pojalta, onko tämä nyt oikeasti näin helppoa? Tahdon Draamaa enkä ariamaista chillailua, jossa ei tapahdu mitään mielenkiintoista. Jos Jonesin perheen isäpappa Emmasta pamahtaisi kylään Aasian aroille, kaikki varmaan pissaisivat housuunsa pelosta.

Ikoku Meiro no Croisée, luettu osat 1-2 (noin)

Gosickin kuvittajan manga sai animesarjankin tänä kesänä, mutten ole jaksanut katsastaa sitä aivan vielä. Sato Junichi ohjaamassa lupaisi kyllä erittäin hyvää. Kiireen keskellä olen kuitenkin pysytellyt tällä erää mangan parissa. Sarjan taide hipoo Otoyomegatarin täydellisyyttä. 1800-luvun Pariisi, päähenkilötyttö Yunen kimonot ja  kaikki muu on piirretty uskomattoman tarkkaan. Juoni tuntuu olevan tälle kaikelle vähän alisteinen, sarja seuraa Yunen elämää Pariisissa ja kaikkia väärinkäsityksiä, joita kulttuurierot aiheuttavat. Sarjan ongelma on aika pitkälti sama kuin Otoyomegatarin: kaikki on vähän liian täydellistä, ihanaa ja kivaa ja Yune turhankin söpö vailla juuri mitään huonoja puolia.

Tiedän kimonoista jotain vaikken mikään ekspertti olekaan, ja Yune pitää kimonoaan usein kuin maikot (geishaoppilaat) – kaulus roikkuu takana pitkällä selässä ja obi on pitkä roikkuva darari obi. Välillä taas Yunen kimono on ihan tavallinen kaupukilaisnaisen kimono ja obi on solmittu vielä taikoon, jota nykyisin pidettäisiin turhan aikuismaisena ja yksinkertaisena solmuna niin nuorelle tytölle kuin Yune on. Ja oliko koko taiko-solmua edes keksitty tarinan sijoittumisaikaan? Kaikki tämä vaivaa päätäni turhankin paljon – ehkä Hinata Takeda yksinkertaisesti halusi piirtää nättejä kimonoja aikakaudesta tai sopivuudesta suuremmin välittämättä. Olihan Goscikinkin vaatetus täynnä anakronismia ja kaikkea muuta kuin tyypillistä 1920-lukua.

Piiskaa ja kettinkiä

Helsingin Sanomissa oli tänään se kirjoitus, joka toistuu joka vuosi yhtä varmasti kuin ”talvi yllätti autoilijat”, eli ”yhteiskunta on liian seksuaalinen”. Yhteiskuntako yliseksualisoitunut? Paskan marjat. Päinvastoin, yhteiskunta on aliseksualisoitunut.

Heterona olen kateellinen muille seksuaalisuuden suuntauksille.

En Pride-kulkueen kaasuiskuille, vaan sille, miten kaikkea muuta kuin heteroseksuaalisuutta käsitellään taiteessa ja viihteessä. Sillä vaikka suuri osa viihteessä olevista homoista ja transsukupuolisista onkin alistettu ”hassuiksi” huumorikarikatyyreiksi, näistä on myös tehty sinällään hyvin mielenkiintoisia ja pohdiskelevia teoksia; esimerkiksi juuri alkanut Hourou Musuko menee juuri tähän kategoriaan. Sukupuolen merkitystä – tai merkityksettömyyttä – on taas käsitelty esimerkiksi Simounissa. Homoseksuaalisuutta käsittelevät teokset taas kuvaavat usein parisuhteen dynamiikkaa paremmin kuin useimmat heteroihin keskittyvät sarjat (mistä lisää tässä postauksessa). Esimerkkejä löytänee lisää jos jaksaa hetken miettiä.

Onneksi heteroiden iloksi on olemassa Nana & Kaoru, manga, joka kertoo kahden lukiolaisen sidontaleikeistä. Se on huomattavasti parempi kuvaus ihmissuhteesta kuin monet monet muut mangat. Toisaalta, ottaen huomioon että lehtenä on seinen-lehti Young Animal, on ehkä syytäkin, että kuvaus ei jää aivan täysin pinnalliselle tasolle.

Nana & Kaoru -kansi

Heteroseksuaalisuus kärsii samasta ilmiöstä kuin tsunderehahmot animessa (Joskin Tsubasa oli väärässä todetessaan että ”Tsundereiksi nimitetään nykyään mitä vain hahmoa, jolla ei ole ovimaton persoonallisuutta” – tsunderehahmoja tekevät tietävät hyvin, mitä ovat tekemässä ja mitkä ovat ne vivut joista pitää vääntää, jotta hahmo tunnistetaan tsundereksi). Se on tiivistetty ja typistetty kaikista näkyvimpiin ja pinnallisimpiin muotoihinsa, niin että kukaan ei enää edes näe mitään muuta. Kun heteroseksuaalisuus on tiivistetty joko tisseihin ja perseisiin tai sitten ”muna pilluun ah ah” -tason syväluotaukseen, voidaan jo puhua heteroseksuaalisuuden mäkkäröitymisestä. Heteroseksuaalisuus on kääritty helposti kulutettavaksi paketiksi, joita teinipojat, -tytöt ja vähän vanhemmatkin kaupungilla suuhunsa tunkevat. GTI-tytöt liittyvät heteroseksuaalisuuteen tasan yhtä paljon kuin Big Macit kulinarismiin.

GTI-Nea

Tai ehkä minä olen sitten poikkeava, mutta ainakin minun mielestäni seksuaalisuudessa mielenkiintoisinta antia on kaikki mikä tapahtuu nimenomaan tissiperseiden ja munapilluunahahin välissä. Juuri tästä syystä Nana & Kaoru on niin kovaa kamaa. Varsinkin ensimmäisissä kappaleissa, missä Nana ja Kaoru puolivahingossa päätyvät sidontaleikkikokeiluihinsa, tilanteen eroottinen lataus on lähestulkoon käsinkosketeltava.

Eroottista latausta 2Eroottista latausta
Jumankekka.

Siis se lataus, jossa sekoittuvat seksuaalinen himo, kokemattomuudesta nouseva jännitys, uteliaisuus, tunne siitä että on mahdollisuus kokea jotain uutta – ja häpeänsekainen nolostuminen siitä, että on toisen armoilla. Enkä tarkoita nyt vain käsirautoja, vaikka ne ovatkin siihen hyvä ja helppo keino, vaan sitä, että kyseisenkaltainen tilanne on hyvin pitkälti soutaa – huopaa -tilanne, jossa liian aktiivinen ja aggressiivinen lähestymistapa tappaa koko tilanteen, mutta samalla liian hidas ja pelokas lähestyminen saavat jo syttyneen kipinän sammumaan.

Päätäntävalta on aina sillä, jolle aloitteet tehdään. Aloitteentekijän vastuulla on lisätä tarpeeksi pökköä pesään jotta syntyy vaikutelma vähän liian nopeasta ja jännittävästä vauhdista, mutta ei liikaa, jotta toinen ei ahdistu ja vihellä peliä poikki. Tämä rituaalinen pariutumistanssi on ehdottomasti mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin pelkkä eritekuorrutettu ompelukonejyystö. Siinä vaiheessa kun siirrytään itse aktin puolelle, peli on jo pelattu ja loppu on enää fyysinen suoritus, kuten Teppo M ”Sata Naista”-blogissaan totesi.
Uimapukusidontaa

Totuushan on, että pariutuminen ja seksiin johtava toiminta on lähes poikkeuksetta psykologista peliä, keinottelua ja manipulointia, mikä useimmiten jää huomiotta – ehkä joko siksi, että että alfauroskuvia tuottava pornoteollisuus ei kostu tällaisesta mitenkään, koska on tärkeä luoda kuvaa määrätietoisesta mahtisonnista, joka määrätietoisesti nussii tuhansia kauniita naisia and doesn’t give a fuck. Toisaalta taas romanttista kuvaa luovat elokuvat, sarjat sun muut kavahtavat tällaista näkemystä, sillä ei kai nyt sentään seksiin – mitä voi ilmetä vain Puhtaassa Rakkaudessa – voi liittyä minkäänlaista laskelmointia tai psykologista peliä? Höpö höpö. Johannaa lainatakseni, ”jotkut pariutuvat yksinomaan päästäkseen pelaamaan omia, yksityisiä valtapelejään”.

Paritumista ja sen logiikkaa ei kuitenkaan oteta huomioon lähes koskaan heteroromansseja kuvatessa. Ehkä siksi, että heteroseksuaalisuus on kuitenkin valtavirtaa ja se tietyllä tavalla oletetaan päteväksi. Varsinkin animessa ja mangassa jää usein hyvin hataraksi se, miksi Naruto tykkää Sakurasta tai mitä kemiaa Takuton ja Wakon välillä on. Se vain otetaan annettuna, ”tää tykkää tästä koska tää nyt tykkää tästä ja sillä hyvä”. Suhteen sisäinen toiminta jää ilman minkäänlaista kuvausta, vaikka perussääntö seurustelusuhteissa on yksinkertainen: pohjalla on samankaltainen persoonallisuus, jonka päälle rakennettuna vastakohdat täydentävät toisiaan. Tämä yksinkertainen asia on ymmärretty esimerkiksi Katanagatarissa, jossa Shichikan suhteellisen yksinkertaisuuden vastapainona on Togamen määrätietoisuus. Samanlainen kuvio on myös Nana & Kaorussa – Nana erittäin fiksu ja vastuuntuntoinen, jopa liiaksi asti. Kaoru taas on laiskanpuoleinen, mutta erittäin kiinnostunut sidontatekniikoista, jotka taas auttavat Nanaa rentoutumaan ja keskittymään koulunkäyntiinsä. Samalla Nana kuitenkin koettaa saada muutettua Kaorua vähän suoraselkäisemmäksi ja prepattua tätä kouluhommissa. niidel is pleased.

Jännä kyllä, että erittäin hyvän alun jälkeen homman taso laskee usean kappaleen ajaksi. Tsubasan ja minun yhteinen valistunut arvauksemme on, että luultavasti alun nahkakorsettiviritelmät ovat sittenkin olleet lehdelle (tai kustannustoimittajalle?) liian rohkeaa tavaraa ja kustannustoimittaja on antanut ultimaattumin, että ”nyt on sitten enintään uimapukuja tai muuten ei hyvä heilu”. Onneksi sarja on taas viime aikoina ottanut rohkeampaa tuulta alleen ja ollaan päästy takaisin juuri sille nolostuksensekaisen erotiikan parhaalle pelikentälle :-D

Nana ja perse.

EI SIIS ETTÄ MINÄ NÄISTÄ SITOMISJUTUISTA MITÄÄN, ISOT POJAT VAAN KERTOI. Nana & Kaorusta on muuten tulossa OAD tämän kauden aikana. Rejoice!

« Vanhemmat artikkelit

© 2022 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑