Välipala

Oikea elämä näyttää taas aivan liian kiireiseltä. Senhän ei pitäisi näkyä blogissa, mutta valitettavasti niin on vain päässyt käymään. Muuton ja gradun ristipaineissa eläminen ei ole kovin hauskaa, ja yritänkin parhaani mukaan harrastaa todellisuuspakoa animen ja mangan seurassa. Animekirjoitukseni ovat pahasti migratoituneet painettuun mediaan enkä jaksa kirjoittaa samaa tekstiä eri lauseenkääntein ja painotuksin kahteen kertaan, joten valitettavasti siitä puolesta kiinnostuneet joutuvat tekemään visiitin lehtikioskille tai kirjastoon Anime-lehden pariin. Fiilikset mangasta päätyvät yhä blogiin, joten tässä niitä vino pino.

Kitchen Princess, luettu osat 3-8

Olen yhä sitä mieltä, että tämä on yksi parhaista lukemistani shoujosarjoista. Kitchen Princess on vähän kuin shounenpuolella Ao no Exorcist: se vain pyörittää samaa vanhaa kliseerypästä uudelleen, mutta tekee sen pirun taitavasti. Mikään Kitchen Princessissä nähty ei ole varsinaisesti uutta ja arvasin jo osassa kaksi, kenen kanssa Najika lopulta päätyy yhteen, mutta se ei juurikaan haittaa menoa. Yksi lisätarina aiheutti jo pari kyyneltä poskellekin, minusta on tullut vanha kun liikutun tyttöjen hömppämangasta :P Silti sarja koukuttaa pahanlaatuisesti. Osaksi kiitän piirrostyyliä (vaikka se geneerisen tylsä onkin) ja ruutusommittelua. Verrattuna vaikka Arina Tanemuran sohjoon, Kitchen Princessissä pysyy helposti kärryillä ja siirtymät ruudusta ja paikasta toiseen ovat kevyitä, eivätkä töksäytä tarinaa. Tosin tämän kaiken totesin jo viimeksikin – ainoa sarjan ongelma geneerisyyden lisäksi on, että se luottaa erilaisiin kokkauskilpailuihin draaman luojina vähän liikaa. Hei, ei tämä nyt sentään ole mikään Yakitate Japan?!

Najika selviää pulasta kuin pulasta ja pelastaa särkyneitä sydämiä tekemällä ruokaa, mitä voisi haukkua epärealistiseksi perusasetelmaksi. Toisaalta ainakin minusta shoujon kuuluu olla höttöistä fantasiaa unelmamaailmasta, jossa päivän voi ihan oikeasti pelastaa leipomalla pellillisen täydellisiä keksejä. Raadollisen realismin kaivan sitten ihan muualta, jos sitä fiktiossani ylipäänsä edes kaipaan (yleensä en).

Shugo Chara, luettu osat 2-11 – JUONIPALJASTUSVAARA

Haluaisin pitää Shugo Charasta enemmän kuin loppujen lopuksi pidän. Sarja kuitenkin häviää vähän todellisille taikatyttöilyn mestariteoksille (Card Captor Sakura ja Sugar Sugar Rune noin etunenässä). Peach-Pit on kuitenkin kehittynyt tarinankertojana huimasti, ja Shugo Chara on yhteinäinen ja tiivis kokonaisuus – samaa ei voi sanoa esimerkiksi DearSista tai Rozen Maidenista.  Myös piirrostyyli on selkeintä ja selvästi laadukkainta Peach-Pitiä ikinä. Sekä luonnoksenomaisuus että tyhjät taustat ovat kadonneet. Valitettavasti Peach-Pitin harrastama ärsyttävä chibihuumori on yhä läsnä. Suhtaudun chibeilyyn vähän kaksijakoisesti. Toisaalta varsinkin Shugo Charassa chibihuumori liittyy sarjaan selkeämmin, koska kaikki suojelushahmot ovat jo valmiiksi ärsyttäviä chibejä. Toisaalta saan ikäviä flashbackeja Suiseisekistä, josta en koskaan pitänyt ja josta mielellään tekisin kasan junkia pihamaalle.

En yhtään ylläty sarjan suosiosta Japanissa. Röyhelöisiä taikatyttöasuja riittää, ja sivuhahmoja on paljon. Kaikille löytyy joku suosikki, ja onneksi myös sivuporukka saa hahmonkehitystä tarpeeksi, jotta nämä eivät olisi vain Amun statisteja. Nagihiko ja Rima olivat tosi söpiksiä. Ehkä eniten minua kuitenkin riipii yksi shoujon ja taikatyttöilyn klisee, joka löytyy myös niin kehumastani Kitchen Princessistä. Miksi tyttöpäähenkilö valkkaa aina kahdesta poikaystäväkandidaatista sen tummatukkaisen, angstisen pahan pojan? HU-OH. Tai ehkä minulla on oma lehmä ojassa, koska blondit söpöt shotapojat, joilla maailmanvalloituskomplekseja ovat sillai paras juttu ikinä sitten valmiiksi viipaloidun leivän. Tadase, jätä se tyhmä Amu kissapoikien kaveriksi ja mee mun kanssa naimisiin plz

Otoyomegatari, luettu osat 1-2 (noin)

Olen seurannut Kaoru Morin uusinta mangaa tipottain aina välillä kun muistan sen olemassaolon. Länsijulkaisu aiheutti ihastusta ympäri internettiä olemalla kovakantinen ja muutenkin törkeän laadukas mangapokkariksi. Itse sarja on myös kerännyt kehuja ekasta chapterista asti. On totta, että sarjan taide on käsittämättömän upeaa ja Mori sen suhteen paremmassa vedossa kuin koskaan. En silti pidä tästä yhtä paljon kuin pidin Emmasta. Missä on viipyilevä kaiho, kaipaus ja elämäntuska? Missä riipaisevat tunteet?

Otoyomegatari on äksönistä, naimakaupoista ja heimosodista huolimatta kamalan tylsä ja täydellinen. Kaikki hahmot ovat tosi sympaattisia, päähenkilö Amir(a) on ihana, kaunis, osaa ratsastaa ja ampua, epäitsekäs ja kiltti. BLEEH. Kaikki muutkin henkilöt ovat liian kivoja ja kilttejä. Pahikset luovuttavat saatuaan pari tiiltä päähänsä ja turpaan 12-vuotiaalta pojalta, onko tämä nyt oikeasti näin helppoa? Tahdon Draamaa enkä ariamaista chillailua, jossa ei tapahdu mitään mielenkiintoista. Jos Jonesin perheen isäpappa Emmasta pamahtaisi kylään Aasian aroille, kaikki varmaan pissaisivat housuunsa pelosta.

Ikoku Meiro no Croisée, luettu osat 1-2 (noin)

Gosickin kuvittajan manga sai animesarjankin tänä kesänä, mutten ole jaksanut katsastaa sitä aivan vielä. Sato Junichi ohjaamassa lupaisi kyllä erittäin hyvää. Kiireen keskellä olen kuitenkin pysytellyt tällä erää mangan parissa. Sarjan taide hipoo Otoyomegatarin täydellisyyttä. 1800-luvun Pariisi, päähenkilötyttö Yunen kimonot ja  kaikki muu on piirretty uskomattoman tarkkaan. Juoni tuntuu olevan tälle kaikelle vähän alisteinen, sarja seuraa Yunen elämää Pariisissa ja kaikkia väärinkäsityksiä, joita kulttuurierot aiheuttavat. Sarjan ongelma on aika pitkälti sama kuin Otoyomegatarin: kaikki on vähän liian täydellistä, ihanaa ja kivaa ja Yune turhankin söpö vailla juuri mitään huonoja puolia.

Tiedän kimonoista jotain vaikken mikään ekspertti olekaan, ja Yune pitää kimonoaan usein kuin maikot (geishaoppilaat) – kaulus roikkuu takana pitkällä selässä ja obi on pitkä roikkuva darari obi. Välillä taas Yunen kimono on ihan tavallinen kaupukilaisnaisen kimono ja obi on solmittu vielä taikoon, jota nykyisin pidettäisiin turhan aikuismaisena ja yksinkertaisena solmuna niin nuorelle tytölle kuin Yune on. Ja oliko koko taiko-solmua edes keksitty tarinan sijoittumisaikaan? Kaikki tämä vaivaa päätäni turhankin paljon – ehkä Hinata Takeda yksinkertaisesti halusi piirtää nättejä kimonoja aikakaudesta tai sopivuudesta suuremmin välittämättä. Olihan Goscikinkin vaatetus täynnä anakronismia ja kaikkea muuta kuin tyypillistä 1920-lukua.