Taisin mainita viime kerralla jotain epämääräistä huonosta animesta. Kaikkien tuntema faktahan on, että suurin osa animesta on populistista roskaa, mutta jokin tässä kyseisessä median muodossa saa innostumaan ja toivomaan nimikkeiltä sitä parasta, jotain hiuksianostattavan hienoa ja jotain niin koskettavaa, että kyynelkanavat ovat kovilla.
Silloin joskus kun dollarin kurssi euroon nähden oli vielä siedettävä, ostin heräteostoksena animetilaukseni yhteydessä Kiddy Graden DVD-boksin. Ajattelin, että sarja kuulosti lupaavalta: tyttöjä ja mahdollisia yurivivahteita, avaruusaluksia, salaliittoja, Gonzon animaatio ja sopiva pituus. Kaikki avaruusaluksiin ja tyttörakkauteen liittyvä toimii minuun kuin häkä ja Kuutin kanssa ryhdyimme katsomaan sarjaa odottaen jotain mukiinmenevää viihdettä kesän ratoksi.
Kuinka väärässä sitä voikaan pieni ihminen olla. Kiddy Gradella oli tosiaan kaikki ainekset olla hyvä sarja. Hahmot ovat sopivan monipuolisia. Pääparin, kuumakalle Eclairin sekä eleganssia ja tyyneyttä huokuvan Lumieren lisäksi hahmokaartista löytyy se pakollinen yaoi-aimaita ympärilleen levittävä bishounen-pari, kimeä-ääninen loli, hiljainen tyyni heppu, salaperäinen kaksoisagentti, pari tissibeibeä eri maustein, rillipäinen pomotäti, jotain joka makuun siis. Potentiaali on kuitenkin hukattu jonnekin matkan varrelle: ainoastaan pääpari saa jonkinlaista hahmonkehitystä ja muut jäävät taustalle toistamaan stereotyyppiään ja näyttämään näteiltä. Juonikin kuulostaa aluksi oikein hyvältä: galaksinlaajuisen kauppa- ja tariffiorganisaation superagentit Eclair ja Lumiere selvittävät rikoksia ja siinä samassa törmäävät sekä omaan menneisyyteensä että suureen salaliittoon. Juoni on kuitenkin ensinnäkin sekava ja epätasainen ja lopulta ohjaus onnistuu pilaamaan kaiken sen, mitä siitä ehkä olisi saatu irti.
Hyvää ohjausta ei oikein osaa arvostaa tarpeeksi ennen kuin se jostain puuttuu. Kiddy Gradessa ongelma on selvä. Kaikki ne kohdat, jotka oli tarkoitettu suuriksi paljastuksiksi, koskettaviksi kyyneltenkerjääjiksi, hienoiksi äksönkohtauksiksi, oikestaan herättämään mikä tahansa reaktio katsojassa, onnsituvat saamaan aikaan vain lähinnä wtf-tason elämyksiä. Kiddy Grade esittää asiansa sekä kliseisesti että epäselvästi, molempia samaan aikaan – mikä on jo erään tason saavutus sinänsä. Kohtauksista puuttuu tarpeellinen draivi. Sarjan lopussa, suuressa mättökohtauksessa, jossa ympäriinsä paiskotaan avaruusaluksia ja koko galaksin kohtalo on vaakalaudalla, koin suunnilleen saman verran tunteita kuin harjatessani hampaita. Jos katsoo peräkkäin jaksot vaikka Gurren Lagannia ja Kiddy Gradea, ongelman huomaa erittäin selvästi.
No, ainakin Kiddy Grade näyttää nätiltä. Hahmosuunnittelu on hyvin tehty, hahmot ovat helposti tunnistettavissa ja vaatteet omaperäisiä ja kirkasvärisiä. Animaatiossakaan ei ole vikaa, vaikka ajoittaista animaationsäästöä mättökohtauksissa esiintyykin. Harmi vain, että se ei oikeastaan riitä. Ensimmäisen kahdeksan jaksoa ovat melko puuduttavia, yksittäisiä jakson pituisia ennalta-arvattavia tarinoita. Ysijaksosta alkaen varsinainen tarina lähtee käyntiin, kun Eclairin muistot palaavat ja konflikti galaksia hallitsevan eliitin Nouvlessen kanssa tuodaan esiin. Haluaisin kutsua loppupuoliskoa paremmaksi, mutta huonon juonenkuljetuksen ja ärsyttävien ohjausratkaisujen takia en ole varma, pidinkö siitä yhtään enempää kuin alun yksittäistarinoista.
Seiyuunörttinä Eclairin seiyuun kuunteleminen oli melkoista piinaa. Ryoko Nagata kuulostaa teennäiseltä ja amatöörimäiseltä suurimman osan aikaa ja jos voisin pyyhkiä ilmaisun ”Ta-taa!” sanavarastostani ja kuulomuististani, tekisin sen mieluusti. Onneksi Lumieren seiyuuna loistaa Aya Hirano, jolle tämä oli ensimmäisiä suuria rooleja. Aya Hirano onnistuu puhaltamaan eloa hahmoon kuin hahmoon. Pikakatsaus englanninkieliseen dubbiin osoitti, että se on monelta osalta parempi kuin japaninkielinen! Äänipuolella erityismaininnan ansaitsee vielä tunnari. En yleensä kommentoi sarjojen loppu- ja alkumusiikkeja, koska ne eivät varsinaisesti ole osa sarjaa, mutta Kiddy Graden tunnari on kauhea kliseinen engrishin kyllästämä uskomattoman rasittava renkutus, joka jää vielä päähän soimaan kaikessa ärsyttävyydessään. Sarjan taustamusiikit ovatkin sitten jo paljon mitäänsanomattomammat; niistä ei jäänyt minulle oikeastaan mitään muistikuvaa. Kaipa ne siellä kuitenkin olivat.
Kiddy Gradea en voi suositella oikeastaan kenellekään. Sarja ei ole tarpeeksi huono, jotta huonoudesta pystyisi löytämään tahantonta komiikkaa ja huonous Kiddy Gradessa ei muutenkaan ole hauskaa, vain tylsää. Esimerkkinä (taas) yhdestä sisällöllisesti köyhästä, mutta ulkoapäin nätistä Gonzon tekeleestä se käy oikein hyvin!
Huu, kovaa tekstiä. Olen aina suunnitellut katsovani tämän uudestaan, kun siitä on hämärän positiiviset muistikuvat vuodelta 2004, mutta tämän perusteella on parasta jäädä vaalimaan muistojaan eikä luoda omaan universumiini jälleen uutta huonoa animea. Kun pystyisi aina pitämään riman yhtä alhaalla kuin animeuran alussa, niin kaikki anime olisi niin hyvää.
Olin itsekin täysin pihalla siitä, mitä sarjan toisella puoliskolla tapahtui, mutta Eclair ja Lumiere olivat riittävän kovia tapauksia pitämään kiinnostuksen yllä. Lopun mätöt tekivätkin sitten sen verran hyvän vaikutuksen, että entisiä hämmennyksiä ei enää ajatellut.
Harmittavasti sitä kyynistyy ja tulee aina vain tietoisemmaksi kliseistä ja tropeista. En halua edes ajatella, minkälaista huonoutta Rurouni Kenshin olisi, jos katsoisin sen nyt. Manga pitää pintansa yhä, mutta voi olla, että animen kohdalla kannattaa tyytyä muistoihin.
Loppupuoliskon tapahtumat… toisaalta Kiddy Grade esittää ne niin oudosti ja sekavasti, että kärryiltä putoaminen on luonnollista … toisaalta ratkaisu on niin ilmiselvä ja helppo, että kun se paljastettiin, en voi sanoa yllättyneeni vaan olin lähinnä helpottunut, että siitä mukasalaperäisyydestä päästiin eroon. :P Hyvä esimerkki ennalta-arvattavuudesta ja tekosyvällisyydestä: Eclairin angstatessa muistojaan Kuuti kommentoi, että ”kohta se sanoo ’my hands are covered in blood'” ja sieltä se repliikki tuli noin 15 s myöhemmin. Eihän tällaista voi enää vakavasti ottaa.