Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Anime (Page 1 of 16)

Kun en ole siellä

En tiedä teistä muista, mutta itselläni on Japanissa käydessä aina vähän kummallinen olo. Varsinkin eka kerta oli todella outo: maa oli tuttu ja tiesin miten se toimii, vaikken ollut koskaan ollut oikeasti siellä, virtuaalisesti piirrettyjen välityksellä vain. Kaikki oli silti tuttua ja turvallista. Kuin olisi kotiin tullut.

Olin silti vähän ulkopuolinen ja erilainen, yksi niistä monista höpsöistä turisteista, jotka tulevat tuijottamaan Harajukua ja sitä kuuluisaa siltaa – minulle kyse oli haaveen toteutuksesta, vaikka tiedänkin varsin hyvin, etteivät hassusti pukeutuvat nuoret enää ole siellä. Miten signaloisin ympärillä pyörivälle ihmismassalle, että toisin kuin ne kaikki muut, mä olen inessä tässä? Mä tiedän, miten tää juttu ja maa toimii, vaikka näytänkin erilaiselta. Mä osaan! En ole meiwakun aiheuttaja!

Joku voisi toki todeta, että tämä kokemus on monille ihmisille täällä Suomessakin arkipäivää, mutta ei mennä nyt siihen tai politiikkaan laajemmin, vaan pysytään tiukasti Japani-Suomi -akselilla.

Toki siitä, että en näytä tai kuulosta japanilaiselta tai varsinkaan lue tai kirjoita japania millään tasolla joozusti saa tiettyjä etuja. Jos ei jaksa tai osaa käyttäytyä kunnolla, voi gaijin smashata tiensä läpi esteiden ja toivoa ettei kukaan uskalla sanoa mitään (yleensä ei). Sitten jos haluaa olla asiallinen, voi käyttäytyä ja puhua kunnolla ja ehkä saada aukemaan muutaman oven, joka pöljemmiltä turisteilta pysyy suljettuna.

Oikeastaan yllä oleva kuvaa koko japaniharrastustani. Aikoinaan animea sai vain salaisia reittejä. Olen juuri ja juuri niin muinainen, että muistan kädestä käteen kiertäneet vinkuvat VHS:t. Neon Genesis Evangelionin loppujaksot saivat videon häiriöistä ylimääräisiä kierteitä. Siihen aikaan VHS:ien rinnalla kiersivät jo CD:t, joita ISDN- tai ADSL-netin omistavat onnekkaat lainasivat. Yhdelle CD:lle mahtui 4 jaksoa ja jokin satunnainen muu video, näin altistuin aika monelle höpsölle AMV:lle aikoinaan. Joka tapauksessa piti Tietää Tyyppejä ja Osata Juttuja. Se, että pisti Netfilixin päälle, ei riittänyt.

Nykyisin animea saa helpommin ja ei tunnu siltä, että Japani on niin kaukana ja fanikokemus saavuttamattomissa. Crunchyrollissa on samat piirretyt tunnin viiveellä kuin mitä Japanissa tulee. Lähes koko maailma on avoin ja teoksia saatavilla enemmän kuin koskaan. Spotifyssa on läpälöpömusaa.

Vai onko kaikki paremmin? Varsinkin nyt, kun harrastan Japanin populaarikulttuuria ja Japanin nörttijuttuja melko laajasti ajateltuna, usein tulee olo, että minulta jää osa saamatta. Leffat tulevat lännessä julkaistuiksi myöhään jos koskaan, ja animeleffoja on nykyään paljon. Surullisena selaan Pixivin fanitaidetta ja mietin, että tämänkin pätkän näen ehkä joskus 2021. (Promareeeeee)

Anime hajautuu eri striimipalveluihin ja läheskään kaikki ei ole katsottavissa Suomen maarajojen sisältä. Katsoaksesi kaiken animen, tarvitset aika monta tilausta. Moni käyttää mieluummin jotain epävirallista striimisivustoa, joita ei kyllä voi mitenkään päin suositella, rahat menevät siinä aivan vääriin taskuihin.

Kaikki, mikä on osin yhteisöllistä, jää kokematta. Konsertit ja eventit varsinkin. Jossain isoissa kaupungeissa lännessäkin voi päästä katsomaan Love Live -konserttia striiminä leffateatteriin. Ei täällä Suomessa. Jään paitsi valotikun heilutuksesta ja katson vuosi myöhemmin kotona BD-taltiointia ja mietin, millaista olisi olla siellä.

King of Prismin kanssa tämä harmitti erityisesti, koska se teos on tehty siihen, että leffateatterissa muiden kanssa heilutetaan valotikkua, huudetaan oikeissa kohdissa ja luvataan valkokankaan pojille olla näiden kanssa aina – joo, sormukset mukaanluettuina. Vastikään oli myös Idolish7:n toinen live, jonka täyttäessä Twitterin aikalinjani tuli taas vahvasti sellainen olo, että elämäni on maksimaalisen kurjaa ja kamalaa, koska en ikinä pääse näkemään mitään idoleita livenä.

Juu, Japaniin voi aina matkustaa ja koittaa saada konserttilipun, mutta se ei ole erityisen yksinkertaista – liput saatetaan arpoa tai niiden hankkimiseen tarvitaan osoite Japanissa. Muutenkaan ajankohdat eivät välttämättä sovi yhteen omien lomien ja muiden oikean elämän juttujen kanssa, jos niistä edes on tietoa tarpeeksi aikaisin.

Onneksi sentään Babymetal tulee Suomeen ja leffassa on välillä jotain animeleffoja, joskin yleensä mahdottoman vanhoja. On se ihan kivaa, vaikka ei vastaakaan sitä kokemusta, mikä minulla voisi olla, jos olisin Japanissa.

Harrastaminen täältä kaukaa käsin tuntuu välillä vähän yksinäiseltä, varsinkin niiden sarjojen ja artistien kohdalla, joilla ei ole isoa länsimaista fanikuntaa. Lähimmäksi yhteisöllisyyden kokemusta pääsen Desun animevisassa, niin hassua kuin se onkin. Sillä hetkellä siinä tilassa tuntuu olevan tiivistyneenä se osa Suomen animeharrastusta, joka harrastaa suunnilleen samalla tavalla kuin minä itse. Vaikken juttelisikaan kenellekään.

Goblin Slayer ja Haruhi-ongelma

Silloin joskus kun Haruhi oli vielä relevantti sarja, oli aika vaikeaa löytää ihmisiä, jotka pitivät Haruhista itsestään. Rasittava ja hankala Haruhi oli osa sarjan status quota – jotta sarjan maailma toimisi, Haruhi piti pitää tietämättömänä siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Tämä oikeastaan esti Haruhin itsensä minkäänlaisen järkevän hahmokehityksen.

Haruhin tarina ei ehkä koskaan saa loppua. Viimeisimmissä tarinan osissa Haruhi siirrettiin sivuun ja hän oli oikeastaan tarinan mahdollistaja, mutta ei enää sen keskushenkilö. Monet tykkäsivät, sillä Haruhi on Haruhin huonoin osa, mutta koko juttu nostaa esiin ongelman tarinoiden alkuasetelmista ja niiden luomasta ongelmasta. Ongelma on erityisesti olemassa, jos tarinassa on jokin hahmo, joka on pakko pitää staattisena.

Onneksi on Kyon, joka ansaitsee kyllä paremman tytön

Ranobet perustuvat usein vetävään alkuaseltemaan. Paras alkuasetelma on sellainen, jonka voi kertoa vaikka jo suoraan tarinan nimessä. Jouduin toiseen maailmaan äitini kanssa, joka onkin supervoimakas taistelija! Pliis olisinpa ihan keskinkertainen, jos minulle käy isekait! Uudelleensynnyin limaölliksi! Uudelleensynnyin limsa-automaatiksi! Näillä koukutetaan ostamaan pokkari kirjakaupassa jo ihan selkämyksen perusteella.

Hankalampi homma on sitten se, että tarinan ja mielellään hahmojenkin pitäisi mennä jonnekin. Suuri osa ranobeista ei tunnu tietävän ollenkaan, miten tarina päättyy tai minne se on menossa. Jos hahmot ovat kivoja ja maailma, se ei niin paljoa haittaa. Jos hahmotkin ovat huonoja, sitten ollaankin jo ongelmissa.

Olen lukenut Goblin Slayeria eteenpäin ja välillä miettinyt, mitähän tästä sarjasta tulee. Välillä kirjat ovat kokoelmia yksittäisiä lyhyttarinoita, joilla syvennetään satunnaisia hahmoja tai sitten naureskellaan D&D-jutuille. Goblin Slayer kun tietää varsin hyvin olevansa tarinaksi kirjoitettua ropettamista (joskin ei ilmeisesti oikeaan kampanjaan perustuvaa), ja itse pelin pelaajatkin käyvät ranoben sivuilla silloin tällöin. Joskus taas joku kirja keskittyy sen verran, että siinä kerrotaan jokin yksittäinen isompi seikkailuretki alusta loppuun. Sanotaan niitä seikkailuretkiä nyt sitten vaikka dungeoneiksi. 

Jep.

Goblin Slayerilla on kaksi asiaa, millä se myy itseään: yksioikoinen päähenkilö, jonka päähän mahtuvat vain ja ainoastaan ne goblinit, ja sitten tietysti liioiteltu väkivalta ja myös seksuaalinen väkivalta. Jälkimmäisellä mässälillään shokkiarvollisesti varsinkin ensimmäisissä kirjoissa, mutta se vähenee, plus siihen turtuu. Goblin slayer itse pysyy.

Ja se onkin sitten lopulta sarjan itsensä ongelma. Jos Goblin Slayer muuttuu enemmän neurotyypilliseksi kaveriksi, sarjan myyntivaltti ja sen suurin erottava tekijä poistuu. Toisaalta, jos Goblin Slayer pysyy aina samanlaisena vähäpuheisena hiidenlahtaajana, miksi kukaan jaksaisi lukea sarjaa kirjatolkulla?

Onneksi Goblin Slayerilla on kavereita, joihin voi keskittyä. Priestess on saanut kivaa hahmonkehitystä ja on matkalla kunnon sankariksi. High Elf Archerin taustaa on avattu ja hahmo tullut sitä myöten moniulotteisemmaksi. Muita sivuhahmoja on syvennetty siellä täällä. Lopulta kuitenkin sarja ei voi pyöriä vain ei-päähenkilöiden varassa; iso juonikin on niin epämääräinen, ettei se riitä koukuttamaan, se on vain jotain perussettiä uhkaavasta tuhosta ja kulteista ja maailmanherruudesta.

Kun kirjamäärä ylittää jo kymmenen, jottain tarttis tehdä, ettei sarjalle käy haruhit. Okei, en ole lukenut kuin englanninkieliset kirjat, joten voipi olla, että jotain alkaa tapahtua seiskakirjan jälkeen. Tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä ongelma ei rajoitu vain gobusureen vaan on potentiaalinen kuoppa kaikille ranobesarjoille, joiden alkuasetelma on liian staattinen.

Animepojat on parempia kuin pojat diskossa

Tässä Yuri on Icen jälkeisessä maailmassa on hauska elää. Kasvoin sellaisen animen parissa, jossa oli mahdottoman huonoja poikia, ja jos kaksi poikaa vihasi toisiaan tai edes millään tavalla oli interaktiossa keskenään, fanitytöt hyppäsivät kelkkaan kuin suomalaiset jonottamaan ämpäreitä. Minulla on Gundam Wingin uudelleenkatseluprojekti menossa, mutta siinä kestää ikuisuus… kun ne pojat ovat vain niin mahdottoman huonoja, eivätkä ne edes pidä toisistaan oikeasti!

Nykyisin asiat ovat paremmin. Animessa on kivempia poikia ja piirrettyjä tehdään vain ja ainoastaan tytöille (Free, Tsurune, mitä näitä nyt on). Silti pitkään ajattelin itsekin, että sille tasolle se jää. Janoiset fujot saavat tyytyä haleihin ja kaveripoikiin ja tunteista puhumiseen – tunteista, jotka suuntautuvat urheiluun, tietty. Muu oli sitten varattu tiukasti oikean BL:n puolelle.

Huonoja poikia

Sitten tuli Yuri on Ice ja internet räjähti. Kaikki tietysti muistavat ”pusi vai hali”-kohun ja samalla jännittävän polemiikin, joka hauskasti demonstroi miten länsianimefanit ja japanilaiset fanit eroavat toisistaan. Japanissa oltiin iloisia siitä mitä saatiin, mutta lännessä keskustelu alkoi nopeasti kiertää kehää saman aiheen ympärillä. Oliko tämä nyt oikeasti homoa kun ruudulla ei suoraan näytetty homoseksiä ja rakkaudentunnustuksia juuri niillä sanoilla? Mikä vikana kun ei uskallettu mennä loppuun asti? Olivatko ne sormukset vain kiva muisto vai jotain enemmän? Tätä väännettiin ainakin omaan kyllästymiseeni asti.

Aiheesta liikkuu tietysti ihan vain väärää tietoa ja kummallisia väärinkäsityksiä. Saan päänsärkyä ja myötähäpeä iskee, kun mietin mihin pyöritykseen sarjan japanilaiset tekijät joutuivat ja millaisille kulttuurieroille nämä altistuivat, kun länsifanit vainosivat näitä suoraan.

Yksi jatkuva väärinkäsitys on ajatus jostain sensuurilainsäädännöstä aiheeseen liittyen. Sellaista ei ole, mutta animeteollisuus on hyvinkin itseäänsäätelevä ja tiettyjä asioita ei vain ole tapana näyttää tv-animessa. Homoseksuaalisuus avoimesti ei-BL-animessa on yksi näistä, mutta on paljon muutakin. Viime viikonlopun Desuconissa tuottaja Naokado Fujiyamaa kuuntelemassa olleet saivat kuulla, että Kuzu no Honkai oli siinä rajoilla, mitä TV:ssä on tapana ja ok näyttää. Jo vanhassa suosikissani Simounissa on miespusu TV:ssä, sitä vaan ei kukaan muista enää tässä vaiheessa yli kymmenen vuotta myöhemmin. Tai ehkä kirjoittamattomat säännöt ovat myös vuosien varrella vaihdelleet, ja kaikki riippuu lopulta siitä, paljonko tekijöillä on pokkaa?

Hyviä poikia

Sayo Yamamoto sai siis läpi piilotellun pusun hieman kompromissina, ja Yuri on Ice oli käsittämätön menestys, jopa animefanipiirien ulkopuolella. Nyt elämme maailmassa, jossa kaikkein kalkkeutuneemmatkin animetuotantopiirien metusalemit tietävät, mikä myy fanitytöille. Tällä onkin sitten ollut vielä mielenkiintoisempia seurauksia.

Itse Ikuhara kaivoi itsensä naftaliinista ja hänelle tyypillisten tyttöjen suhteiden sijaan päättikin pistää Noitamina-ohjelmapaikkaan poikien tunteita käsittelevän piirretyn. Fiksu Ikuhara oli toki jättänyt alkuperäisestä myyntipuheesta pois kaikki pyllykappailut ja vain tunkenut ne sarjaan paljoa keneltäkään kysymättä. Jos olet tarpeeksi kovapäinen kaveri, kaikki on mahdollista.

Sarazanmai kertoo siitä, miten ihmisten välinen kommunikaatio on mahdottoman vaikeaa. Ei mitään uutta animetaivaan alla, mutta sarja on ihan oivaltava muilla tavoilla. Olen hymyillyt sen sanaleikeille useamman kerran, vaikka pyllyvitsi vanhentuikin noin kahden jakson jälkeen.

Ha ha ha

Uusimmissa juonenkäänteissä moni on lukenut Ikuharan keskarinnäytön animeteollisuudelle, kun mieshahmon suusta pääsi se paljon odotettu ja haluttu aishiteru toiselle miehelle, ei-BL-animessa! Tästä sitten toki kohistiin ja asiaa tulkittiin suunnista x, y, z. Itselläni ei ole aiheesta vahvaa mielipidettä, koska Sarazanmain hahmot eivät herätä minussa juuri mitään tunteita, harmi kyllä. Toki hymähtelen vanhan ja kokeneen fujon tyytyväisyydellä, että viimein olemme tässä pisteessä.

Samalla kaudella tulee eräs toinenkin sarja, josta joku on ehkä joskus kuullut minun mesoavan – King of Prism Shiny Seven Stars. En ole alkuperäisen Rainbow Liven suurin fani, muistan sarjasta lähinnä kaikki höpsöimmät hypyt, ruman CG:n, Hiron draamailut ja Rinnen (paras tyttö). Aikoinaan minut kuitenkin maaniteltiin katsomaan King of Prism -leffat, joiden epätodennäköisestä menestystarinasta voi lukea kattavammin vaikkapa täällä. Lyhyesti: aivan mahdottoman typeriä ja höpsöjä leffoja, mutta silti tosi hyvää.

TV-anime on ollut tavallisempi ja joskus jopa tylsä. Se tekee vähän samoin kuin Tsukiuta, eli jokainen jakso keskittyy yhteen poikaan. Jo ennen sarjan alkua olin vähän huolissani, pitääkö tekijöiden jotenkin rajoittaa itseään nyt, leffassa kun voi näyttää vaikka mitä poika/poika-kielareita ja rintalihasohjuksia, mutta se ei ehkä ole TV:ssä ok. Ja vähän niin siinä kävikin. Sarja oli laiskemmin ja tavanomaisemmin ohjattu jaksoissa 2 – 9.

Onneksi sentään Sugitan poika sai myös oman jakson

Shiny Seven Stars päätti selvästi säästää juoniosuutensa viimeiseen kolmeen jaksoon, ja hurrasin ääneen, kun kuin kohtalon oikusta myös tämä sarja tuuppasi sieltä sitten aishiterut pojalta pojalle. King of Prismin kohdalla tämä on kyllä vähän tulkintakysymys.

Hihittelin yksinäni sille, mikä mahdollinen kakkamyrsky nousisi, jos King of Prismiä katsoisi lännessä enemmän kuin kourallinen ihmisiä. Taasko Japanissa mennään mistä aita on matalin? Eikö heteronormatiivisuus lopu koskaan? Vihataanko tässä nyt homoja vai onko tämä sittenkin transmyönteinen teos? Oliko sateenkaari taustalla sattumaa? Jne jne. Onneksi tilanteen ollessa tämä, minä saan nauttia rauhassa juonielementeistä, joista niin kovasti pidän: traaginen rakkaustarina, pahis hyvisten puolella ja hyvis pahisten, uudelleensyntymistä, sukupuolella leikittelyä, parasta!

Toivottavasti kevätkausi 2019 ei jää pelkäksi anomaliaksi animen historiassa, ja sama meno jatkuu. Anime on tietysti kaupallista, ja sitä tehdään, mikä kuluttajiin vetoaa. Eiköhän se jo ainakin tiedetä, mikä tyttökatsojiin toimii.

Bang Dream ja idolit Läpälöpön varjossa

Pelasin Love Live School Idol Festivalia sen globaalista julkaisupäivästä alkaen kolme vuotta käytännössä joka päivä. Alussa juttu herätti ihmetystä kavereissa ja muissa: en ollut aiemmin koskaan pelannut rytmipelejä tai innostunut mobiilipelaamisesta. Tarvittiin siis tarpeeksi kova tuoteperhe ja hyvät tytöt koukuttamaan minutkin, nykyisin on vaikea ajatella etten pelaisi kännykällä mitään, vaikka Läpälöpön olenkin jo jättänyt.

Lopetin pelaamisen lähinnä siksi, että tuntui, että olen saavuttanut tarpeeksi – oli tarpeeksi monta UR:aa ja full comboa. Toisaalta Läpälöpö alkoi jo tuntua joissain mekaaniikoissaan vanhentuneelta, biisien beatmapit alkoivat tuntua epäloogisilta ja välillä tylsiltä. En myöskään oikein välittänyt tarinoista, ne toistivat vanhaa eivätkä tuntuneet vievän hahmokemioita eikä idoliryhmien tarinoita eteenpäin.

Love Liven jälkeen on tietysti noussut vaikka mitä yrittäjää idolitaivaalle. Olen suhtautunut näihin kaikkiin skeptisesti – minähän fanitin Läpälöpöä jo ennen kuin ensimmäinen anime alkoi, pitää olla uskollinen!!!. Muut ovat halpoja imitaatioita, joista ei voi tulla mitään hyvää ja kaunista.

Happobändi numero 1.

Sitten Bang Dream julkaistiin englanniksi ja ajattelin, että kokeillaan nyt sitten. Olin koukussa aika nopeasti. Bandorissa on joitain todella hyviä biisejä (Star Beat! Passionate Starmine!) ja kun bändejä on nykyisin 6, kaikille löytyy joukosta jotain sekä musiikillisesti että hyvien tyttöjen muodossa.

Bang Dreamia on kritisoitu aina välillä siitä, että pelissä on paljon myös covereita, eli tuttuja animebiisejä muista sarjoista. Minusta tämä on vain ja ainoastaan positiivinen asia, jonka kritisointi tuntuu vähän siltä kuin joku valittaisi siitä, että iltapäiväkahvilla on tarjolla sekä pullaa että jätskiä. Mutkun tässä on nyt liikaa kivaa! Tai jotain.

Tykkään myös Bandorin beatmapeista, ne ovat minusta selkeämmät ja kivemmat kuin Läpälöpössä, jotenkin rytmikkäämmät. En tosin oikeasti ymmärrä musiikista juuri mitään, joten joku rytmitajulla oikeasti varustettu on ehkä pätevämpi kommentoimaan asiaa.

Yleensähän mobageissa tarinat ovat selkeästi ei-kaanonisia tai sitten jotain yhdentekevää höpöhöpöä. Bandorissa sen sijaan aika kuluu, hahmonkehitystä tapahtuu ja ne tarinat kannattaa oikeasti lukea: siellä on hyvin kirjoitettua ja tunteisiin vetoavaa settiä. Tämä oli Se Juttu, millä Bang Dream lopullisesti muuttui #1 idolipelikseni.

Tosin läpälöpö voittaa Bandorin 9-0 animen laadussa. Muusseista ei olisi ehkä tullut mitään ilman taitavasti tehtyä ja aidosti hauskaa animea. Bandori yritti kai replikoida samaa ekalla kaudella, mutta tulos oli lähinnä ontto sarja varustettuna pahimmanlaatuisella cringellä. En halua miettiä Kasumin Tuiki tuiki tähtönen -esitystä oikeastaan enää koskaan.

Bang Dreamin eka anime ei kiinnostanut oikein ketään, ja hetken ajan koko tuoteperheen tulevaisuus vaikutti kyseenalaiselta. Onneksi rytmipeli pelasti, ja nykyisin tuoteperhe elää ja voi hyvin. Animellekin julkaistiin lopulta kaksi jatkokautta, jotka tekee eri studio – CG:stään tunnettu
Sanzigen. Nämä ovat jo miellyttävämpiä, ovat vähän kuin pelin tarinoita kokonaan animoituna.

Jos totta puhutaan, olisin mieluusti ottanut animen jatkokaudet 2D-animoituna, mutta tällä mennään. Animaatio on vähän jäykähköä eikä asettelussa, taustoissa tai visuaalisessta ohjauksessa muutenkaan ole oikeastaan mitään mielenkiintoista, joka todella erottaisi animen pelin visual novel -tyylistä.

Animen eka kausi ja fiilikseni Kasumista

Nykyisellään yksikään animen kausi tuskin tuo uusia faneja mukaan, vaan ne ovat enemmänkin lisämateriaalia jo olemassa oleville faneille. Anime kamppailee myös fokuksen kanssa nyt kun tyttöjä on 6 x 5 = 30.

Tässä kohtaa näkisin itse mieluusti jo jotain muuta kuin Poppin Partya. Juu juu, se on koko Bandorin ”pääbändi”, mutta ensimmäinen anime oli kokonaan Popipaa, ja toisen kauden suurin draamankaari koski myös samaa bändiä. Lisää muita ruutuun! Hello, Happy Worldin jakso oli loistava happotrippi, ja oma lempibändini Pastel Palettes tuntuu olevan ruudulla vähiten.

Bandori on ehkä tuoteperheenä lopulta liian epätasainen saavuttamaan täysin Läpälöpön menestysasemaa, mutta epätäydellisyys on usein mielenkiintoisempaa kuin sellainen tasapaksu ihankiva. Plus, Bandorissa on paremmat ja nykyaikaisemmat tytöt. Taidan siis jäädä tähän kelkkaan, ainakin kunnes Läpälöpön kolmannen sukupolven tytöistä tulee anime.

Asterisk War, ranobetodellisuus ja miksi minä vihaan kaikkea hauskaa – myös sinun lempianimeyoutubettajaasi

Hei. Muistin että mulla on blogin puolikas. Muistin myös että tykkään kirjoittaa!

Olen satunnaisesti maininnut siellä täällä, että suosikkiranobeni on Asterisk War. Innostuin ranobeista viitisen vuotta sitten ja pidin niistä ohjelmankin Desuconissa. Minulla sattui olemaan kausi, jolloin oli intoa ja tilaisuus lukea paljon ja mielellään jotain kevyttä ja kivaa – lyhyt työttömyyspätkä valmistumisen ja työpaikan saannin välillä, lämmin kesä ja iso parveke oli voittava yhdistelmä.

Sen jälkeen englanninkielisten ranobejen saatavuus on parantunut aika roimasti, mutta muutama sarjasuosikki noilta varhaisilta ranobehöyrähdysajoilta maistuu yhä paremmin kuin uudet tulokkaat. Asterisk Warin kaltaista sarjaa ei englanninkielisillä markkinoilla ole toista. Nykyään lisensoidaan enemmän isekaita ja kaikkea postmodernin hauskaa ja kikkailevaa.

Asterisk War ei ole ollenkaan kikkaileva sarja. Se mitä siinä tapahtuu, tapahtuu ilman mitään itsetiedostavaa genreironiaa. Nykyisin jo se tuntuu virkistävältä ja mukavalta. On myös kiva upota maailmaan, jossa kukaan hahmoista ei ole ulkopuolinen muista maailmoista paikalle viskattu.

Moneen muuhun ranobeen verrattuna Asteriskilla on myös yksi aika merkittävä etu. Se on nimittäin hyvin kirjoitettu. En lue japania tarpeeksi hyvin, jotta voisin kommentoida alkuperäisversioita oikeastaan ollenkaan, joten ajatukseni perustuvat käännökseen. Voipi siis olla tämä ihan vain kääntäjän taitoakin, mutta Asterisk etenee kuin tavallinen kirja ilman kömpelyyksiä ja dialogia, joka koostuu äännähdyksistä ja kolmesta pisteestä.

Ilmeeni kun luen Asteriskia

Useat ranobekirjailijat on poimittu netistä, tyypillisesti eräästä japanilaisesta portaalista, jonne kuka tahansa innostunut kirjoittaja voi laittaa omaa hengentuotettaan. Nämä ovat proosallisesti vähän kököhköä settiä. Konsepti on yleensä hyvä, mutta itse tarina on täynnä technobabblea, tympeää dialogia tai ihan vain kykenemättömyyttä kirjoittaa jatkuvajuonista tarinaa. Tarinaa sitten putsataan kirjamuotoon sen verran mitä pystytään.

Pari tällaista mitä itse olen tullut lukeneeksi ovat limauudelleensyntymissarja ja (pahamaineinen?) Goblin Slayer. Kummassakin tarinankerronta ja hahmot jättävät toivomisen varaa, ja varsinkin Goblin Slayerissa tarina poukkoilee tyylillisesti minne sattuu. Eivätkä Sword Art Onlinenkaan netissä julkaistut ekat kirjat mitään varsinaisia mestariteoksia ole.

Asterisk War sen sijaan on selkeä ja helposti luettava. Taistelukohtaukset on selkeästi kuvailtu ja fiilis pysyy yllä, eikä tarina töksähdä hitaampiinkaan kohtiin. Maailmasta ja hahmoista paljastuu koko ajan lisää, mutta selkeästi niin, että nämä asiat on mietitty alusta asti.

Asteriskissa on tietysti paljon ranobehassua – kanjisanahirviöt, jotka luetaan omalla hassulla tavallaan, päähenkilö joka voittaa aina, stereotyyppisiä supervoimaisia teinejä ja päähenkilön ympärille kerääntyvä haaremi. Nämä toisaalta minusta kuuluvat genreen aivan samoin kuin itkuviulu ja surulliset tytöt Key-sovitukseen. En siis pidä niitä virheinä vaan päin vastoin.

Ilmeeni kun ei ilmettä

Vaikka minua ei niin paljoa haittaakaan, että joku ei tykkää juuri minun suosikkisarjastani… juuri tämän yhden sarjan tapauksessa välillä tukka nousee pystyyn ja selityssormi kohoaa (tämä kirjoitus on toki lähinnä virtuaalinen selityssormi). Ensin taustatietoa. En seuraa animeyoutubettajia siinä missä en katso muitakaan tubettajia. Selvisi kuitenkin, että Digibro oli ilmeisesti kuluttanut useamman videon verran aikaa juuri Asteriskin dissaamiseen. Animeversion perusteella totta kai.

Minua ärsyttää muutenkin se, jos jotain teosta tai tuoteperhettä kritisoidaan sovituksen perusteella – oletan, että jos jollakulla on aikaa vääntää vapaa-ajallaan kritiikkiä nettiin, hänellä on aikaa myös tutustua teokseen kunnolla. Ärsyttää myös se, että joissain piireissä on edelleen coolia haukkua animea ja tehdä iso numero siitä miten huono joku sarja on.

Jos minusta joku sarja on huono, jätän sen kesken ja katson tai luen jotain muuta. Se ei tietenkään ole ollenkaan niin raflaavaa kuin tehdä tikusta asiaa ja valittaa jokaisesta pikkuasiasta. Törmään itse asiassa samaan ilmiöön jatkuvasti myös Sword Art Onlinen suhteen – aina välillä tulee vastaan joku tietäjä, joka on jossain animetubettajan videossa x kuullut miten asia on, yleensä totta kai virheellisesti.

Rasittavin tällainen kiertävä netistä opittu juttu on, miten jollain muulla kuin Kiritolla näkyy animen ensimmäisellä kaudella 2 asetta, yksi molemmissa käsissä, ja tämän takia koko tuoteperhe on täyttä paskettia ja kauheata kun se ei pysy edes omissa säännöissään. Ensinnäkin tuo kohta on ihan perus animaatiomoka, jollaisia on kaikissa sarjoissa. Toisaalta jos nämä jostain youtubevideosta x animetietonsa oppineet olisivat lukeneet ne kirjat, sieltä olisi ehkä tarttunut mukaan se tieto, että Aincradissa on täysin mahdollista pitää asetta molemmissa käsissä. Sword skillejä ei vain voi silloin käyttää, ellei ole Kirito.

Se SAO-knoppitiedosta ja takaisin Asteriskiin. Sarjaa on tällä hetkellä olemassa 14 kirjaa ja se loppunee kolmannen taisteluturnaustarinankaaren jälkeen. Anime ehti käsitellä turnauksista ensimmäisen – ja niin tehdessään se jätti aika paljon pohjustusta pois. Anime on minusta lähinnä ihan ok – pidän sen visuaalisesta ilmeestä ja musiikista – mutta kyllä tämä tarina on parhaassa muodossaan kirjan sivuilta luettuna.

Vaikka juuri tämä taikakoulu ei juuri sinuun iskisi kuten minuun, suositan silti kahta asiaa: vähemmän meta-anime-juttuja kuten youtubea, enemmän itse asiaa kuten höpsöjä ranobeja, joiden perusteella voi muodostaa sen ihan oman mielipiteen.

Blogikirjoituksia sen sijaan kannattaa aina lukea, koska niissä on vain hyviä mielipiteitä.

« Vanhemmat artikkelit

© 2022 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑