Menolippu coniin

Kuuti kirjoittikin jo Nekocon-reissustamme suunnilleen kaiken oleellisen, joten minun tehtäväkseni jäänee tällainen yleisempiluontoinen hölinä Animeconia odotellessa. Olen jo muutaman vuoden ajan käynyt Kuutin kanssa lähes kaikissa Japanin popkulttuuria käsittelevissä tapahtumissa. Pari ystävääni heitti kuitenkin Nekoconin jälkeen ilmaan ajatuksen, joka jäi kytemään nuppini sisään. Niin, miksi oikeastaan näissä tapahtumissa käydään? Totuushan on, että kun on käynyt parissa conissa, ne eivät enää ole mitään uutta, ihmeellistä ja erityistä. Jokaisessa conissa on ne samat kissankorvat ja L-cossarit D-kupin tissien kera, jokaisessa conissa on samat Kempin ja Kekon esitelmät, joka conissa on cosplaykisa, jossa amatöörit yrittävät hiukan leikkiä jotain hahmoa viiden sekunnin posettamisen ajan… joka conissa on ne samat ihmiset.

Coneissa käydään, koska se rikkoo arkirutiinin. Conit antavat jotain, mitä odottaa normielämän soljuessa ohi. Ainakin minulle conit ovat typeryydestään ja itseääntoistavuudestaan huolimatta rentoutumismuoto, jolloin minun ei tarvitse miettiä oikeita ongelmia, vaan voin iloisesti suunnata kaiken energiani parhaan bindausmetodin pohtimiseen tai propin osan liimauksen paranteluun. Nyt kun olen muutamassa conissa jopa -gasp- esiintynyt arkivaatteissanikin, tiedän entistä paremmin, että ilman cosplayta conissa ei ole niin hauskaa. Cosplay on tietysti älyttömän typerä harrastus, joka ainakin minulle aiheuttaa tasaisella kierteellä mielialoja laidasta laitaan: ennen conia fiilistelen selaten Curea ja cosplay.comia ”No katos vaan, ei tästä yhtään pöllömpi tullut, olen 89,5% todennäköisyydellä parempi kuin suuri osa muista, jotka tätä on yrittänyt”. Sitten kuluu yö, tulee conaamu, laitan jo vanhalla tottumuksella asun niskaan (olen katsokaas se päällä harjoitellut posettamista ennakkoon, tietenkin) ja headdeskaan koko ajan siitä, miten naurettavalta näytän. Conien jälkeen otettuja kuvia en pysty katsomaan ollenkaan, niissä kun on aina joku vialla. Ehkä on toisaalta ihan hyvä, että koska teen asuja epäsuosituista ja tuntemattomista sarjoista, minusta pyydetään aika harvoin kuvaa… Käsillä peitettyjen silmien takaa raosta kurkkien ja irvistellen saatan pistää sen parhaiten onnistuneen otoksen cosplay.comin tililleni. Voi miksi voi miksi en ole neljässä vuodessa vieläkään oppinut näyttämään valokuvissa hyvältä?

Entäs ohjelma sitten? Siitä on melkoisen kauan, kun joku con-ohjelmanumero olisi kertonut minulle mitään todella uutta aiheestaan, paitsi joistain todella niche-jutuista kertovat esitykset, tietysti. Kun on harrastanut tätä näinkin kauan, voin suuremmin liiottelematta sanoa, että tiedän aika paljon. Kuuti sanoo tätä yleensä nimien pudotteluksi, suuri osa keskusteluamme on sitä, että viittaan johonkin arvosteluun tai jonkun tietyn sarjan ohjanneen tyypin edellisiin töihin tai mihin milloinkin. Annan teille esimerkin, miten tieto lisää tuskaa: katsoin ensimmäisen jakson Birdy the Mighty Decodea (oli muuten hyvä!), ja tunnistin äksönkohtausten tyylin perusteella ohjaajan Kazuki Akaneksi lunttaamatta tietoa mistään. Eräällä tavalla minun on mahdoton katsoa animea tai lukea mangaa ”tyhjältä pöydältä”, vertaamatta sitä mihinkään tai analysoimatta sitä. Conien ohjelma siis harvoin menee aiheessaan niin syvälle, että oppisin aidosti tukun uutta; conien luennot ovat lähinnä pintaraapaisuja. On niitä silti ihan mukava käydä katsomassa, joskin vain ajan kuluttamiseksi tai uteliaisuudesta. Joskus tosin toivoisin, että joku olisi niin kaheli, että käyttäisi tunnin analysoiden vain yhtä sarjaa tai tekijää tms. koko genren (mechaesitelmä, yaoiesitelmä, jne) sijaan, se olisi minun näkökulmastani mielenkiintoisempaa.

Monille con on nykyisin kuin iso miitti ja suurin osa menee coneihin ihmisten, ei ohjelman tai cosplaymahdollisuuden takia. Tunnustan, että en oikein osaa mennä juttelemaan tuntemattomille ihmisille. Olen lähtökohtaisesti ujo, kuten suurin osa meistä nörteistä varmaan on, vaikka olen puhelias ja aika itsevarma. Kyllä, molempia on täysin mahdollista olla samaan aikaan! Ujous näkyy niin, että en itse usein uskalla tehdä aloitetta käydä puhumassa mielenkiintoiselle tyypille, vaan odotan, että nämä tulisivat puhumaan minulle. Siispä Suomen animeskenessä on paljon ihmisiä, joiden puolisalaa toivoisin olevan kavereitani tai hyvänpäiväncontuttuja, mutta en ole koskaan uskaltanut mennä sanomaan moi. Mielessä on käynyt, että näillä tyypeillä on aika varmasti samanlaisia tuntemuksia koska nörttejä kaikki ollaan jipii, mikä tekee koko jutusta vieläkin hölmömmän. Olen kuitenkin onnistunut eri reittejä haalimaan itselleni sen verran kattavan piirin tuttuja, että joka conista löytyy melko varmasti joku, jonka kanssa voin oleskella ja tappaa aikaa. Yhteen ihmistyyppiin en kuitenkaan osaa suhtautua, ja se on pienet fanitytöt. Koska olen Suomen lolitapiirien virallinen päänaukoja ja kaikesta valittaja, ihmiset tunnistavat minut naamasta silloin kun en ole outoa kampausta tai peruukkia vaativassa cosplayasussa. Niinpä välillä conissa jostain pomppaa 12-vuotias tytteli röyhelömekossa ujosti kysymään ”Hei Hui, saanko halin? Etkös olekin Terriblen Hui?” tai jotain vastaavaa, mikä on minusta aina vähän vaivaannuttavaa, mutta silti ihan kivaa. Pelkään kuitenkin aina olleeni kauhean tyly tai muuten epäkohtelias, en minä oikeasti ole pelottava, vaikka saatankin kirjoittaa kärjistetysti netissä! Niitä, jotka pyytävät halia koska olen pukeutunut heidän lempihahmokseen on ollut vuosien aikana tasan kolme, joten niissä tilanteissa olen vieläkin vaivautuneempi. :D ”… siis hali? Siis mitä?”

Jos coneista ei siis ole mihinkään muuhun kuin rahanmenoon ja tuomaan jotain rutiinista poikkeavaa tekemistä viikonlopulle, miksi minulle iskee aina conista kotiuduttua sellainen mälsä olo? Osaksi syy on tietenkin cosplayn, kun on puoli vuottakin tehnyt jotain asua ja sitten h-hetki on mennyt ohi, ja jäljellä on vain asun peseminen ja viikkaaminen siististi kaappiin, totta kai sitä tuntee pientä haikeutta. Mikään ei ole tietysti lopullista ja saattaa saapua joku hiljaisemman conin sunnuntai, jolloin voi pistää jonkun vanhan asun päälle vielä kerran, mutta ei se ole tietenkään sama asia kuin silloin, kun puku oli uusi. Toisaalta conin päättyminen tuo haikeuden siksi, että on melko harvinaista olla sellaisten ihmisten ympäröimänä, joista kaikki ymmärtävät heti, kun joku kiljaisee ”Yuki ja Shuichi fanservicee yläkerrassa menkää kattomaan!”. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi työpaikalla en voi edes oikein mainita harrastuksistani mitään sen syvällisemmin kuin ”Japanin populaarikulttuuri” tai ”ompelu”. Jos harrastaisin vaikka lentopalloa, siitä olisi helpompi puhua maallikkojenkin kanssa, tällaisista nörttijutuista oikein ei. Animeharrastus on yksinäistä puuhaa conien ja Internetin ulkopuolella.