Koska järjestötoiminta on kivaa, helppoa & hauskaa, Turun Animeseura päätti tehdä Vuoden Animekulttuuriteon ja järjestää sitsit. Sitsithän ovat akateeminen pöytäjuhla, johon kuuluu ruokaa, juomaa ja laulua (tärkeysjärjestys ei tosin välttämättä ole tämä). Usein sitseillä on myös jokin teema, meillä se oli ehkä vähemmän yllättäen anime.
Animeunionin jäsenyhdistyksille oli lähetetty kutsut; paikalle saapui edustusta niinkin kaukaa kuin Tampereen suunnalta HeNTAista sekä YAMAsta. Myös Jyväskylän Tsukiai sekä Espoon Otaniemen Otakut olivat lähettäneet edustustonsa paikalle. Kiitoksia kaikille osaaottaneille – ja erittäin paljon kiitoksia myös Riku ”jakoavain” Mikkoselle, joka aika pitkälti yksin hoiti sitsien organisoinnin, samoin myös Kati Oksaselle, joka toimi kokkinamme, sekä Turun Kirjakahvilalle, joka antoi meille tilansa käyttöön ruoanlaittoa varten.
Sitsit lähtivät käyntiin vähän hiljaisesti – tämä ei toisaalta yllättynyt, nythän kyseessä eivät olleet mitkään REIPPAIDEN OPISKELIJANUORTEN ÖRDÄYSJUHLAT vaan epäsosiaalisten hikikomorinörttien ördäysjuhlat, mutta kuten arvata saattoi, ajan kuluessa ja alkoholivaraintojen huvetessa sosiaalisuuden määrä nousi jopa eksponentiaalisesti.
Jottei kuitenkaan menisi ihan pelkäksi ”lol kävin ryyppäämässä paikassa X”-selostukseksi mallia yläasteen piha maanantai-aamuna, palattakoon siihen mitä alussa sanoin, siis että kyseessä oli Vuoden Animekulttuuriteko. No, okei, kyseessä ei ollut ehkä animekulttuuriteko, mutta totuus on, että ainakaan Turun Animeseuran kokouksissa animeunionivastaavamme ei valehtelematta ole sanonut mitään Animeunioniin viittaavaa yli kahteen vuoteen. Kertoisi vähän siitä, että Animeunionin puitteissa mitään ei ole tapahtunut – tai jos on, se on ainakin helvetin hyvin piilossa kaikenlaisten sähköpostilistojen ja/tai wikien takana. Parantamisen varaa varmasti olisi itse kullakin osapuolella – esimerkiksi sitsejä järjestämällä voidaan todistetusti lähentää toimijoita toisiinsa ;)
Keskustelua animeseurojen toiminnasta ja niiden organisaatioista ja toimintatavoista yleensäkin varmasti tarvittaisiin (kuten Tsubasa blogissaan onkin sanonut): sitseillä sain tietää uutena tietona, että esim. Otakut toimii ilman jäsenmaksua tai toimistoa, ja sen talous hoidetaan ylioppilaskunnan avustuksilla. Turun Animeseurallahan on oma toimisto jossa on mm. seuran anime- ja mangakirjasto sekä hengailutilaa sisältäen muutaman sohvan (asiantuntijaraporttien mukaan todistetusti päteviä esim. krapulan hoitoon)… Pani vaan miettimään, että mitenköhän nämä asiat toimivat muilla seuroilla, esimerkiksi:
- Seuran talouden yleinen organisointi; mistä raha tulee ja mihin se menee. Onko jäsenmaksua, onko toimistoa josta pitää maksaa vuokraa?
- Seuran toiminta; mitä toimintaa seuralla on? Esimerkiksi Turun Animeseura on jo pitkään pyörittänyt videoiltoja, joissa katsotaan animea, mutta kuulemma YAMAlla nämä ovat alkaneet vasta jokin kuukausi sitten. Mitä muuta ohjelmaa seura tarjoaa?
- Jäsenistön kehitys. Bubu totesi tässä hiljattain, että kun hän oli joskus vuonna 2002 TASin jäsen, videoilloissa oli lähemmäs parisataa ihmistä – nykyisin on hyvä, jos videoilloissa käy parikymmentä ihmistä. Syynä epäilemättä animen saatavuuden parantuminen; ihmiset eivät tarvitse seuraa katsoakseen animea. Tämä liittyy suoraan kohtaan 2 – seuran pitää järjestää muutakin toimintaa kuin animen katsomista :P
Joka tapauksessa tämä kertoo ainakin sen, että keskustelua tulee käydä. Muuten tuloksena on hävitys, tuho ja kansanmurha.
Lopuksi kuva Puhiksen Salaboolin keskeisestä ainesosasta.
Aijai, turha kai tästä on täällä nurkan takana yrittää keskustella. Olisit kysynyt näitä juttuja niillä legendaarisilla postituslistoilla. ;)
Tässä hiljan toinen erään kotimaisen animeaiheisen lehden päätoimittajista vertasi Animeunionia European DX Counciliin, joka on Euroopan DX-liittojen katto-organisaatio – mitään se ei tee eikä se ole juuri muuta kuin nimi, mutta se on olemassa koska joidenkin mielestä sellainen pitää olla. Analogia on liki täydellinen.
Olen toiminut aikoinaan MAYn sihteerinä ja vaikka tiedänkin jotain erinäisten animeseurojen raha-asioistakin, siihen vastatkoon mieluummin ihmiset jotka niitä hommia ovat oikeasti hoitaneet. Joten keskityn mieluummin kysymykseen kaksi, vaikka eräs rakkaimmista aiheistani onkin kysymys kolme.
2. Seuran toiminta; mitä toimintaa seuralla on?
Yli kymmenen vuotta sitten Suuret Muinaiset perustivat meille pienille harrastajille Ensimmäisen Yhdistyksen. Meitä oli silloin sen verran vähän, että yhdistyskin nimettiin pienelle piirille. Hikikomori MAYkalaiset (lausutaan MEIkäläiset) harrastivat tapaamisia eli tapasimme toisiamme vaki kahvilassa joka toinen viikko, ja vaihtelimme kokoelmiamme ristiin ja ihastelimme uusia lehtiämme, joissa taas esim. Ranman seikkailut etenivät yhden luvun eteenpäin. (Teidän nuorempien harrastajien albumit koostuvat useammasta tälläisestä luvusta.) Vaihtelimme myös VHS-kasetteja joissa oli lähinnä pastellin väristä pikselimössöä, josta ei tiennyt mahtoiko se olla mitä genreä..
Joskus saimme säästettyä rahaa omaan originaaliin manga videoon(TM) ja sitten katsoimme PAL-tallennus muotoisia videokasetteja nitiä näyttämättömältä TV laitteelta. Terveisin nimimerkki Minun Greenwoodini Saataa Olla Minun Telkkarillani Katsottuna Vihreämpää Kuin Sinun Greenwoodisi Sinun Telkkarillasi.. >.<’
Joskus harvemmin Suuret Muinaiset Mestarit avasivat arkistonsa ja näyttivät meille pienille harrastajille animea allnightereissä. Näitä ’nightereitä saattoi joskus olla jopa kaksi kertaa vuodessa !
Tänä vuonna oli 11. Annantalon Japanipäivä Helsingissä, siellä me vanhan polven ihmiset olemme juosseet ja pitäneet yhdistyspöytiä vuosia, vaikka tämä huomattiinkin jo taannoin turhaksi erään nuoren Google-nimisen tiedonjakajan tultua Annantalon tilalle nuorten polvien kouluttajana.
Myös Ropecon oli tapahtuma johon lonkeroiduimme, olivathan monet Suuret ja Muinaiset oleet muidenkin alakulttuurien ystäviä jo pitkään ennen kuin löysivät itsestään animistin ja mangustin. Aika monet cosplayaajat ovat uransa aloittaneet Ropeconista. Ihana nykyään lukea näitä ”olen Suomen pisimpään cossanneita ihmisiä – aloitin jo animecon II:sta!” Pistää jotkut meistä hieman aiemmin alottaneista välttelemään toistemme katseita. Räkäinen nauru saatettaisi laskea elitismiksi, ja kuten me kaikki tiedämme, elitismi on 1. synti, vakavuusasteikolla. Ja kukapa sitä nyt elitistiksi itsensä haluaisi laskea ?
Otakut kehittivät suomen anime historiaan ilmiön nimeltä ’eveninger; koko yön kestänyt ’yötymä’ korvautui illan mittaisella iltamalla.
He myös keksivät että pääkaupungissamme on japanilaisia ravintoloita ja alkoivat tehdä niihin pyhiinvaellusmatkoja, Espoon synkistä metsistä.
Jossakin vaiheessa nuo reippaat Otakut keksivät, että meillähän alkaa olla pääkaupungissa liikkeitä joissa saa jo pienelle animistille ilmaa ja vettä tärkeämpiä elämän perusaineksia. Joten he keksivät perustaa excursioita joissa ihmisiä kierrätettiin näissä peruselintarvike liikkeissä.
Aikanaan alkoi sitten tulla muitakin anime yhteisöjä ympäri maata ja he keksivät kaikkea hauskaa tekemistä, joista varmaan heidän yhdistystensä sivuilla enemmän. maailma kuitenkin oli muuttunut ja mangaa ja animeakin saa nykyään jo suomeksi ja kaiken maailman japaniin viittavia harrastuksia alkaa olla saatavilla muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla.
Nuoret yhdistykset innostuivat manga piireistä, kun saivat ostettua mangaa albumeina – ei enää luku kerrallaan lehtinä. (Meidän olisi silloin lehti aikoina pitänyt tehdä tuota, että jokainen tuo lukupiiriin eri lehden ja luemme ne kaikki yhdessä. Mutta hikikomorit..) He lukevat albumin kotona ja keskustelevat siitä sitten seuraavalla kerralla lukupiiirissä.
Myös sushi- ja muita ruokailtoja jopa viininmaisteluiltoja olen kuullut harrastettavan. Myös saunomista olen ollut havaitsevinani etenkin teekkari pohjaisissa yhdistyksissä.
Erilaiset japanilaiset pelit vetävät hikikomorimme yhteen luolaantumaan muinaisten vaistojemme mukaan. Kuten Suuri Muinainen Sáren Sensei IHANK:in sivuille talletetussa Komori ryu Zen Otaku-do eli lepakkotyyliä kuvaavassa mietelauselmassaan sanoo ”Komori ruy:n harjoittelijat kerääntyvät mielellään suuriksi parviksi pimeisiin luoliin(kutsumme niitä video-illoiksi)” kuvatessaan joitain tyypillisiä piirteitä joita on havaittavissa dan-tasoisissa Otaku-do harjoittelijoissa.
Anime keskittymän painotuttua Suomessa pohjoisemmaksi, minäkin hilauduin keskittymän perässä jostakin kumman syystä, Tampereelle, ja täällä olen huomannut eräitä kerassaan kummastuttavia toimintamuotoja. Nämä Tamperelaiset unohtavat koko kunniakkaan hikikomori pohjan ja ovat vieneet muun muassa Otakuttien ravintola perinteen pidemmälle – nämä ylisosiaaliset Hidoilaiset miittaavat joka kuun ensimmäinen Lauantai japanilaisessa ravintolassa – voitteko kuvitella!
Puhumattakaan että jatkavat kunniakkaita Ropecon perinteitä yhdistämällä animea ja roolipelejä, perustamalla tänne Traconin.
Muutenkin erinäiset animeen liittyvät tapahtumat ilahduttavat laajaa harrastajakuntaa ympäri maata ja on ilo nähdä teitä nuorempia polvia tulevan, aikoinaan niin kovin pieneen harrastaja piiriimme.