Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Yleistä (Page 1 of 13)

Ysiviis

Avaruuslipat on nyt ollut osa elämääni kolmisen vuotta. Se on pitkä aika, tavallaan, mutta tuntuu menneen nopeasti. Osittain on myös sellainen olo, että tämä tarinahan on ollut mukanani aina. Miten niin joskus oli aika, jolloin en kirjoittanut pitkää, jatkuvajuonista tarinaa? Mitä oikein tein vapaa-ajallani silloin?

On tietenkin totta, että lopulta Avaruuslippojen osiksi muotoutuneet juoniaihiot ja jutut ovat pyörineet päässäni pitkään ennen kuin kirjoitin ne ylös. Osa on peräisin jostain muinaishämärästä, teinivuosilta jo. Silloin ne olivat enemmän epämääräisiä haavekuvia ja hajanaisia, sekavia juttuja, joista toivoin, että joku toteuttaisi ne fiktiossa vielä joskus.

No, piti sitten toteuttaa itse.

Pääsin keväällä lukuun 95 (raakatekstissä), ja olen antanut tekstin muhia tietokoneen uumenissa siitä lähtien. Tässä keväällä muu elämä on taas vilkastunut, kun pandemia on ihmisten mielissä väistynyt ja sosiaaliset kekkerit palanneet. Piti myös tehdä ohjelmaa Desuconiin, ja se vei illoista yleensä kirjoittamiseen menevän ajan.

Avaruuslipat tulee näillä näkymin päättymään lukuun 100, joten olen melkein lopussa. Se tuntuu tosi hurjalta ja vähän pelottavaltakin. Ennen kuin editoin luvut 91-95 julkaisukuntoon, pitää tehdä kyllä kaikenlaista: lukea kaikki jo kirjoitettu läpi ja tarkistaa, ettei minulta ole jäänyt mitään oleellista huomaamatta.

Olen tietenkin pyrkinyt pitämään tarinan loogisena ilman ristiriitoja (paitsi ne, jotka johtuvat siitä, että kertojanääni ei tiedä maailmasta kaikkea – harvat yliopistofuksit tietävät), mutta voi olla, että mukaan on eksynyt jotain, jonka voi käsittää väärin tai on ristiriitaisesti ilmaistu. Ainakin haluan pitää huolen, että kaikki teksti on tarkistettu vielä kerran epäselvyyksien varalta.

Saattaa siis olla, että joihinkin vanhempiin lukuihin tulee pieniä korjauksia sanamuotoihin. Onneksi nettiin kirjoittaessa on se hyvä puoli, että omaa tekstiään voi hioa vaikka ikuisuuden, jos mieli tekee.

Animessa ei muuten ole kauheasti esimerkkejä vasenkätisestä kirjoittamassa…

Lisäksi pitäisi puuhata lisää kansikuvia ja askarrella vähän lippoja sekä muuta sälää. Olen ollut sen homman kanssa kauhean laiska, koska olen priorisoinut itse kirjoittamista.

Sitten on vielä kuvitusasia. Olen jo pitkään pyöritellyt ns. hakutekstiä, jonka joku päivä laitan Twitteriin. Haluaisin kovasti ne kuvitukset mukaan tarinaan, jotta tämä olisi Ihan Oikea Ranobe. Minulla vaan menee jatkuvasti pupu pöksyyn asian kanssa. En jotenkin kehtaa etsiä jotakuta piirtotaitoista, jolle voisin maksaa kuvituksista ihan aikuisten rahaa.

Todella outo ajatusblokki tämäkin. Ehkä se helpottaa nyt vähän, kun kirjoitin sen tuohon. Joo. Ehkä. Vähän.

Nyt kun coneja on, pitäisi muutenkin mainostaa Lippoja paljon enemmän. Se ei vain onnistu minulta kovinkaan luontevasti. Enhän ole osannut tässä kolmen vuoden aikana juuri verkostoituakaan kirjoittajayhteisön kanssa. Ei mitään hajua, miten muiden kirjoitusharrastajien kanssa ollaan tai miten näihin ihmisiin tutustutaan. Se ei varmaan riitä, että menee Finnconiin musta t-paita päällä ja lippa päässä?

On omalla tavallaan huvittavaa, että globaali pandemia osui juuri tähän Avaruuslippojen kirjoittamisen ajanjaksoon. Aloitin jo kesällä 2019, mutta kyllähän pandemia on leimannut viimeistä kolmea vuotta aika vahvasti.

Minulla meni kaikki lockdownit ja muut oikein rattoisasti kirjoittaessa. Ilmeisesti kirjoittamisen suosio harrastuksena kasvoi globaalisti pandemian aikana. Haluan kuitenkin, että Avaruuslippoja ei muisteta minään korona-ajan projektina, koska se ei liittynyt mitenkään siihen: aloitin ja suunnittelin koko jutun jo paljon aiemmin ja eri syistä.

Täri täri ja päri päri (kuvassa tekstin editointi -ilmeeni)

Tarina on pysynyt yllättävän samanlaisena kuin mitä mietiskelin jo silloin suunnitteluvaiheessa. Joitain muutoksia on tullut ja joitain juonikuvioita ja aiheita olen ruksannut yli. Yksi niistä on uskonnon pohdinta. Se ei oikein tuntunut sopivan isona teemana tähän teokseen, vaikka aihe kiinnostaakin minua fiktiossa varsin paljon. Ehkä joskus jossain toisessa teoksessa pohdin, miksi me ihmiset teemme hyviä tekoja tai pahoja tekoja ja tarvitaanko uskontoa tässä asiassa yhtään mihinkään.

Toinen juonikaari, joka jäi lopulta leikkausp… tai no, enpä kerrokaan. Se on tavallaan spoileri, jos kerron. Hähä.

Jos nyt rehellisiä ollaan, en haluaisi päästää ihan vielä Avaruuslipoista irti, vaikka tarina onkin lähes kokonaan kirjoitettu. Varmaan kirjoitan jotain spinoffkamaa ja omakea todelliseen japanihenkeen. Mutta yhtä asiaa kyllä odotan kovasti, eli sitä, kun voin puhua kaikkien tarinan lukeneiden kanssa siitä ihan avoimesti! Koska nyt on aina jotain, mitä ei halua kertoa suoraan, koska tarinalliset syyt ja juonipaljastukset. Ah, voi sitä aikaa, kun pidän jatkuvaa monologia milloin mistäkin juonenkäänteestä, hahmosta tai maailmanrakennusjutusta.

Kavereitani varmaan kyllästyttää jo nyt. Sori jo etukäteen.

Tykkään vaan hurjasti näistä hahmoista ja maailmasta, jonka onnistuin luomaan. Aina en onnistu tuomaan päänsisäistä maailmaani sivuille niin hyvin kuin haluaisin, mutta kuitenkin tarpeeksi hyvin, että se riittää minulle. Se tunne kun kirjoittaa virne naamalla ja kaikki muu unohtuu, on yksi parhaita juttuja ikinä.

Ammattikirjailijat puhuvat, että tämä riemu on esikoisteoksen kirjoittajan ominaisuus ja myöhemmin kirjoittaminen muuttuu työksi siinä missä muutkin. Olen kyllä eri mieltä: tässä kohtaa kun tekstiä on liuskoina ihan komea määrä, en pidä enää itseäni minään aloittelijana, joka vetää pelkällä innon voimalla eteenpäin tähdenkuvat silmissä vailla mitään kritiikkiä omaa tekstiään kohtaan. Amatööriksi saa kutsua, mutta se johtuu vain siitä, että tämä on projekti päivätyön ohessa. Niinhän ne olympiaurheilijatkin ovat amatöörejä (eikö olekin aika viileäntyylikästä verrata itseään olympiaurheilijaan?).

Kirjoitusfiilis Lightin tapaan on aina hyvä

Kahdeksan tunnin työpäivän päälle kirjoittaminen ei ole helppoa. Se vaatii perslihaksia ja päättäväisyyttä, eikä aina jaksaisi. Väsyttää ja tekisi mieli vain maata sohvalla.

Moni puhuu kirjan kirjoittamisesta, mutta harva pystyy siihen, koska se vaatii tietynlaista itsepäistä perusluonnetta. Silloinkin kun ketään ei tunnu kiinnostavan minun kirjoitteluni, istun työpäivän jälkeen koneelle ja vetäisen aivosoluista ne 500 sanaa, jotka olen tavoitelistaani merkinnyt. Koska minua itseäni kiinnostaa. Koska itse välitän. Ja koska haluan virnistellä omalle tekstilleni, kun Avaruuslippojen maailmassa tapahtuu jotain eeppistä, tai hymyilen, kun keksin Joshin suuhun jotain typerää, jota en kehtaisi itse sanoa, mutta henkilöni suulla voin heittää mitä vaan.

Kirjoittamisessa on kyse myös kehtaamisesta: siitä, että uskaltaa kirjoittaa kaikki sellaisetkin jutut, joista tulee aluksi olo ”voi ei jos joku lukee tän, pitääkö se mua ihan pimeänä tyyppinä”. Aika usein ne omasta mielestä parhaat kohdat ovat lopulta niitä, joista epäili, että en osaa tai uskalla kirjoittaa niitä oikein, tehden oikeutta sille virralle kuvia ja tuntemuksia, joka minulla on päässäni – tai että sen kirjoittaminen olisi jotenkin noloa.

Kaikissa meissä on kaikenlaista kurjaa ja ikävää, niiden ylväämpien piirteiden lisäksi. Kirjoittaminen on minulle sitä, että teen siitä näkyvää, mutta sellaisella tavalla, joka ei sitten kuitenkaan ole kauhean kamalaa. Epätäydelliset tyypit saattavat onnistua tekemään maailmassa jotain oikein, ja se on sellaista optimismia, jonka haluan välittää myös eteenpäin, vaikka se onkin vähän naiivia ja höpsöä. Avaruuslipat on realistisen makuinen utopia, maailma jossa kaikki on vähän paremmin, mutta ei täydellisesti.

Se ei ole mahdoton maailma saavuttaa joskus oikeastikin, mutta vaikeaa ja vaatii paljon työtä, kuten kirjoittaminenkin.

No okei, synkronointi on ihan vaan fantasiaa.

Vielä ainakin :D?

Kohti ääretöntä ja… no ei ihan vielä yli.

Olen päässyt Avaruuslipoissa hyvään suvantokohtaan ja on aika vetää henkeä kirjoittamismetatekstin muodossa samalla kun valmistelen itseäni sekä hahmojani seuraaviin suuriin seikkailuihin: sellaisiin, joita pohjustin aikoinaan ihan ensimmäisessä luvussa.

Se on ihan kiva saavutus, siis se, että joskus kauan sitten kylvetty pohjustus kantaa jotain hedelmää. Hiukan naurattaa nyt kyllä, millaisia ajatuksia minulla silloin 2019 tästä hommasta oli, kun pistin ensimmäisiä lukuja paperille. Joitain juttuja tekisin nyt toisin, mutta sellaista se on, kun kirjoittaessa oppii koko ajan lisää. Ja sitähän oppii vain kirjoittamalla, mitä olen tehnytkin. :D Ihan kohtuullisen määrän.

Koska tämä on minun blogini, sallinette, että kehun itseäni noin kappaleen verran.

Kirjoitin tämän kaiken tuolla sivupalkissa! Se on ihan oikeasti olemassa! Se on pitkä kuin mikä, suunnilleen looginen, siinä tapahtuu kaikki ne minun parhaat juttuni, se … on! Se on muutakin kuin vain sekalainen sotku välähdyksiä mielessäni, se on oikea tarina! Ja MINÄ tein sen. Ihan itse.

Jos yllä oleva kuulosti sinusta typerältä, se ei ole sitä sen jälkeen, kun kokeilee kirjoittaa mitä tahansa pitkää fiktiota. Ideoiden keksiminen tai taikasysteemin luominen on ihan leikkiä verrattuna itse hommaan. Se vaatii perslihaksia.

Kaikki mitä olen aiemminkin kirjoittanut tänne fiktion kirjoittamisesta pätee yhä – hajatelmiini ei ole juuri tullut muutosta. Kerrataan nyt kuitenkin.

Listat on viileitä, sen tiesi jo Sei Shōnagon:

  • Kirjoittaminen on edelleen pirun yksinäistä. En oikein voi puhua Avaruuslipoista jatkuvalla syötöllä, koska kyllästytän kaikki; toisaalta haluaisin, että minun ei tarvitse selittää tekstiäni mitenkään vaan sen pitää toimia itsenäisesti
  • Yhtenä päivänä olen mielestäni loistava nero, hepuloin omille vitseilleni ja toisena päivänä aivan sama teksti on minusta väkinäistä ja kamalaa räpiköintiä
  • Joudun möyrimään omissa tunteissani ja jutuissa sen verran, että se on välillä pelottavaa, varsinkin, koska joku saattaa vaikka lukea tekstiäni ja samalla oppia minun sisimmästäni jotain
  • … mutta suurin osa siitä, mitä Avaruuslipoissa tapahtuu, ei kuitenkaan ole minua tai minun elämääni 1:1, joten minään Joha=Emmerie-juttuna sitä ei kannata lukea
  • ”En osaa kirjoittaa, mutta osaan kyllä editoida tekstiä” on viisaus, joka kantaa karseimmankin raakatekstijöötin yli
  • Olen tullut todella allergiseksi kaikenlaiselle kustantamiskeskustelulle ja oikeiden kirjailijoiden ”kirjani ei saanut tarpeeksi lukijoita/huomiota/jotain”-diskurssille, koska se on minusta äärimmäisen tympäisevää ja rutinaulina ei saa minua lukemaan kenenkään kirjaa
  • … mutta kaikki palaute saa minut kierimään ympäri kämppää ja hymyn nousemaan naamalleni pitkäksi aikaa, silloinkin kun mukana on kritiikkiä. Onhan se kivaa, että joku valitsee kaikesta maailman viihteestä juuri tämän minun tarinani! Saatan hymyillä kolme päivää joka kommentille ja screencappaan ne talteen, #eicreepysti (ks. aiempi kohta siitä, miten kirjoittaminen on yksinäistä).
  • Haluan oman telepatia-itkuviulun, jota voin vinguttaa lukijoiden päässä aina kun haluan
  • Toimintakohtaukset, toimintakohtaukset, ja voisinpa vaihtaa visuaaliseen mediaan silloin kun sitä tarvitsen, tai olisipa kännykässäni pikavalinnoissa joku animetuottaja
  • Lewd-sisällöstä en aio sanoa yhtään mitään.

Tilanne on siis se, että sain tarinani todennäköisen keskiosan purkkiin ja pakettiin, ja olisi aika siirtyä kohti seuraavaa juonikaarta. Se on yhä pelkkä kokoelma lappuja ja muistiinpanoja, mutta kyllä siitäkin vielä tekstiä tulee.

Nyt kun tarina on niillä main, että minun pitää alkaa sitoa langanpäitä yhteen, joudun jatkuvasti lukemaan omaa tekstiäni uudelleen. Voi olla, että lopputulokseen saattaa silti jäädä ns. klaffivirheitä, vaikka yritän välttää niitä viimeiseen asti, jopa pienellä maanisuudella. Tässä olisi ollut kiva, jos olisin tajunnut tehdä muutaman kaavion ja aikalinjan heti alussa. Silloin oli vaan, no, öh, liian kiire kirjoittaa. Hups.

Yleisesti ottaen päätin jo jokin aika sitten, että jätän muutaman teeman pois, joita alun perin sarjaa suunnitellessani ajattelin käsitellä. Ne eivät nimittäin lopulta kuitenkaan mahtuneet mukaan, olisivat olleet Avaruuslipoissa väärässä paikassa ja päälleliimatun oloisia. Ehkä pääsen tutkimaan muutamaa pois jäänyttä lempiaihettani sitten vielä jossain muussa tarinassa, jonka kirjoitan! Kukapa tietää.

Verrattuna sarjan alkuun jouduin ja pääsin kirjoittamaan tässä keskiosassa vähän erilaisista tapahtumista. Jos ensimmäisessä kirjassa seikkailtiin siivouskomerossa ja liukasteltiin käytävillä, seitsemännessä panokset ja tapahtumat ovat jo sitten hieman eri tasolla. Tämä on tietysti ihan tarkoituksellista: toivon vain, että ensinnäkin kirjoitustaitoni pysyy edes jotenkin perässä, ja myös sitä, että pystyn tasapainoilemaan Emmerien lakonisen äänen ja sen kanssa, että tapahtumat… no, tuntuvat joltain.

Välillä haluaisin käyttää Paljon Enemmän Sanoja, mutta en voi, koska itsepähän ääneni valitsin. Vaikka onhan se matkan varrella vähän muuttunut (Thea sanoisi sitä hahmonkehitykseksi).

Onneksi minulla on niitä muita kertojanääniä. Netistä luettujen juttujen perusteella se on porukkaa jakava kirjoitustemppu: toiset pitävät ja toiset inhoavat. Lienee selvää, että minusta vaihtuvat kertojat ja varsinkin vaihtuvat kertojanäänet ovat parhaimmillaan todella jepaa, koska sillä tavalla pääsee hahmojen sisään ihan eri tavalla.

Hyvä puoli siinä, että kirjoittaa originaaliprojektia ihan vain omaksi ilokseen on se, että voi tehdä tällaisiakin ratkaisuja, jotka eivät miellytä kovin monia. Vastaavia on toki tarinassa muitakin. Ihan jo vaikka se, että tarina on tytön näkökulmasta, mutta poikahahmoja on aika vähän eikä kyseessä ole käänteishaaremi, tekee Avaruuslipoista hankalan. Tällainen ei ikinä menisi kaupallisena läpi – pojille pitäisi olla piirteetön miespuolinen MC-kun ja tytöille käänteishaaremi tai vähän erilainen romanssi.

Jossain vaiheessa aloin miettiä liikaakin, miten tarinoiden kuuluisi mennä, mikä on yleisesti ottaen ihmisten mielestä mielenkiintoista tai kivaa. Mutta ei sillä tavalla kirjoittaminen maistu miltään, kun sitä näin harrastuksena tekee. Tämä homma on intohimoprojekti, en kerta kaikkiaan voi himmailla tai miettiä sitä, mitä joku muukin ajattelee. Pitää tehdä niin, että on itselleen täysin rehellinen, koska muuten homma alkaisi tuntua työltä, tai menettäisin sen kipinän. Silläkin uhalla, että lopputuloksesta pidän vain minä.

Voisiko Avaruuslipat sitten olla parempi=kaupallisempi, jos joku Tärkeä Ammattilainen tekisi muutosehdotuksia rakenteeseen, juoneen tai vaikkapa pyytäisi muuttamaan hahmot lukioikäisiksi? Ehkä, en tiedä. Ehkä jonkun mielestä.

On se kirjoittaminen hankalaa mutta huisin kivaa.

Pyhä nörttiperheys ja sen vaikutus skenekeskusteluihin

Edellisen postauksen jälkimainingeissa ja -löylyissä mielessäni kirkastui yksi ajatus, joka on siellä muhinut jo jostain alkuperäisistä Finncon/Animecon-kähinöistä vuodelta 2006.

Kaikki nämä vuodet olen ihmetellyt, miksi jotkut ihmiset ovat reagoineet niin voimakkaasti siihen, kun toiset ovat yrittäneet tehdä eri harrastajille eri tapahtumia. Uskon, että vastaus löytyy kunkin henkilökohtaisesta suhtautumisesta käsitteeseen, jota kutsun tässä nörttiperheydeksi tai nörttiyhteydeksi. Mitä vahvempi usko nörttiyhteyteen henkilöllä on, sitä negatiivisemmin hän suhtautuu pyrkimyksiin, jotka voisivat jakaa tai heikentää nörttiperhettä.  Uskon, että nörttiyhteyden kokemukseen vaikuttavat niin henkilön omat kokemukset ”skenestä” kuten myös itsevarmuus omasta harrastuksesta, mutta myös ihan vain henkilökohtaiset mieltymykset.

Tällaisenaan nörttiperheys on samanlainen päätöksenteon akseli kuin vaikkapa ”hoivaavuus” politiikassa. Perinteisestihän on katsottu, että vasemmisto korostaa hoivaavuutta (neg. paapomista) ja oikeisto taas ihmisen vastuuta itsestään (neg. heitteillejättöä). Kaikilla lienee oma näkemyksensä siitä, kumpi suuntaus on parempi.

Samoin on nörttiperheyden osalta.

Jatka lukemista

Suomen #animeskene on ihan jees

Edelyne kirjoitti tumblrissaan Suomen animeskenen tilasta. Tiivistäen Edelynen pointit olivat seuraavat:

  1. Suomen animeskenessä on vikaa;
  2. Uusia, erityisesti Pohjois-Suomen tapahtumia vähätellään;
  3. Animeskenessä on huono ilmapiiri ja ihmeellisiä sääntöjä sen suhteen, mikä on Oikea Tapa Harrastaa;
  4. Skenen sisäänpäinkääntyneisyys on ongelma skenen kasvulle ja jatkuvuudelle.

Keskusteluavaus oli varsin tervetullut, koska 1) animeskenekeskustelu on tärkeää itsessään ja 2) jokainen tällainen avaus uudistaa animeskeneä itsessään ja 3) mahdollisesti tuottaa uusia, erilaisia tapoja harrastaa, mikä taas avaa animeharrastuksen yhä useammille ja siten vahvistaa skeneä!

Mutta itse asiaan.

Jatka lukemista

Näillä neljällä vinkillä sinustakin tulee Tsundr-mestari

Jos olet elänyt luolassa viimeisen viikon, et ehkä ole kuullut, että Desucon lanseerasi aprillipilanaan Tsundr-deittipalvelun. Tai kohtaamisfasilitoijan. Tai mikä onkaan. Kuitenkin sellainen, joka on vähän niinkuin Tinder, paitsi että tällä voi satunnaisen seksiseuran lisäksi hakea myös kavereita nakamoja (TL note: nakama on japania ja tarkoittaa ystävää/toveria/muuta vastaavaa). Vitsissä pitää myös tietää, että Tsundr itse ei ollut vitsi, vaan ihan toimiva kapistus. Aprillipilaa oli vain se, että Desuconien järjestäminen loppuu. Tsundr löytyy osoitteesta tsundr.fi.

Muutaman päivän tsundroinnin ja Twitterin #tsundr-hashtagin seuraamisen jälkeen olen hahmotellut joitain melko toimivia Tsundr-kikkakakkosia. Siis olettaen, että haluat tutustua Tsundrissa uusiin ihmisiin, etkä vain jutella sen oman, vanhan klikkisi kanssa. Viikossa olen löytänyt neljä toimivaa taktiikkaa: Jatka lukemista

« Vanhemmat artikkelit

© 2022 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑