Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Silmiesi heijastuksessa näet itsesi, koskaan aikuiseksi kasvamatta… et minua.

Suosikkisarjojensa arvostelu kuulostamatta ihkuttavalta fanitytöltä on edelleen hankalaa, mutta vakaana tavoitteenani on arvostella tänne vähintään oma top 10 niin animen kuin mangankin saralla, kaiken avautumisen ja Hitlerin vastapainoksi. Vakaana aikomuksenani on myöskin haukkua lyttyyn pari kaikkien muiden rakastamaa sarjaa, mutta sen näette sitten…

Jos vuoden 2007 lempparini oli mainstreamia (noh, ainakin Japanissa) retroscifiä BL-viittauksin, vuoden 2006 ”sen sarjan” paikan vei ihan toisentyyppinen sarja: Simoun, herkkä kakofonia niin tarinan kuin taiteenkin puolesta. Olen tähän ikään mennessä katsonut ison tukun yurisarjoja, ja Simoun oli pitkään aikaan ensimmäinen, joka nousi fanservicen ja otakujen miellyttämisen yläpuolelle. Yuri on genre, joka usein on pelkkää naurettavaa piiloteltua pehmopornoa, jota ei voi ottaa vakavasti millään asteella, ja siinä joukossa Simoun oli hienostunut tuulahdus jotain ihan muuta.

Sarjan lähtöasetelma on seuraavanlainen: meillä on planeetta Daikuuriku (”suuri taivasmaa”), jossa kaikki syntyvät tyttöinä. Eri valtioissa lopullinen sukupuoli määrittyy eri tavalla, mutta sarjan keskiössä olevassa Simulacrumin teokratiassa se valitaan 17-vuotiaana erityisessä pyhässä lähteessä. Simulacrumin väestö palvoo jumalaa nimeltä Tempus Spatium, ja palvonnan pääasiallisena muotona ovat muinaisten pyhien ilma-alusten, Simounien, avulla taivaalle piirrettävät kuviot, Ri Maajonit. Simounia voi ohjata vain pari tyttöjä, jotka eivät ole vielä valinneet pysyvää sukupuoltaan. Varsinainen juoni lähtee käyntiin, kun Argentumin valtio tekee yllätyshyökkäyksen Simulacrumin rajalla ja pudottaa taivaalta ennen voittamattomina pidetyt, jumalan tahtoa toteuttavat pyhät Simounit.

Oliko siinä pari termiä liikaa? Ei se mitään, Simoun on juuri niitä sarjoja, jotka kaatavat katsojan niskaan heti ensimmäisestä jaksosta alkaen kasan tuntemattomia termejä ja ryntäävät keskelle tapahtumia. Moni on syyttänyt ensimmäistä jaksoa luotaantyöntäväksi ja huonoksi, minut se taas imaisi kerralla mukaan. Oli ensimmäisestä jaksosta kuitenkin mitä mieltä vain, tarina ja maailma käyvät selvemmäksi seuraavissa jaksoissa, kun hahmot varsinaisesti esitellään.

Simounin hahmokaarti on laaja, mutta yllättävästi se pysyy koossa ja onnistuu välttämään suurimmat stereotypiat. Kiitos kuuluu erityisesti seiyuille. Tekijät ovat valinneet ääninäyttelijät persoonallisesti niin, että kaartissa on niin ammattinäyttelijöitä (Aaeruna Michi Niino, Nevirilinä Rieko Takahashi), veteraaniseiyuita (Paraiettana Ami Koshimizu, Dominuurana Yukana) kuin täysiä ensikertalaisia (Floena Aizawa Michiru). Jokainen valinta on hieman yllätyksellinen ja varsinkin pääpari Aaeru ja Neviril nousevat hahmoina stereotyyppiensä yläpuolelle juuri ääniensä ja puhetyyliensä vuoksi. Muutenkin hahmojen puhetyyli luo tässä sarjassa hyvin suuren osan heidän persoonaansa – esimerkkinä hyvin tyttömäiseltä muuten näyttävä hiljainen Yun, joka kuitenkin puhuu kuin historiallisesta draamasta karannut samurai. Fandom antoi sittemmin Yunille lempinimen ore-onna.

Simoun on etupäässä hahmovetoinen sarja ja onnistuu hahmojensa kautta tarkastelemaan herkällä tavalla sotaa, kasvamista ja luopumista. Ilmataistelut ovat toki nättejä, mutta sotataktiikoiden takia ei kannata ryhtyä katsomaan ainakaan tätä sarjaa. Simounissa on erittäin erikoinen ja kaunis tahti. Ensin vietetään muutama jakso, jossa tutustutaan hahmoihin; sitten palataan politiikkaan ja sotaan ja varsinaiseen juoneen, mysteeriin Simounien takana. Sarjan ensimmäinen kliimaksi tulee suunnilleen jakson 16 hujakoilla, sitten hidastellaan taas hetki ja viimein noin jakson 22 paikkeilla pistetään sarja ja juoni pussiin. Sen jälkeiset jaksot kuvaavat luopumista, muutosta ja kasvamista uskomattoman kauniilla, hiljaisella ja kaihoisalla tavalla. Minusta on yhtä kivaa kuin kenestä tahansa muusta animefanista, jos sarja loppuu melskeellä ja isoilla räjähdyksillä, mutta Simounin ratkaisu on omaperäinen ja sopii sarjan kantaviin teemoihin niin hyvin, että paremmaksi pistäminen on vaikeaa. Sarjan viimeiset kaksi minuuttia ja viimeisen jakson hahmojen yhteinen monologi kuuluvat suosikkikohtauksiini koskaan.

Sarjan piirrostyyli on yhtä erikoinen kuin Simoun muutenkin. Ilma-alukset on tehty CG:llä, hahmot taas piirretty normaalisti – tosin hahmojen silmät ovat vähintäänkin omaperäisiä – taustat on tehty vesivärein. Jonkun toisen sarjan tämä sekamelska olisi upottanut, mutta Simounin tapauksessa homma toimii. Eipä silti, animaatio ei ole virheetön. Parissa jaksossa hahmot muuttavat häiritsevästi ulkonäköä ja animaation taso laskee selvästi. Sahashi Toshihikon musiikki koostuu pääasiassa klassisista ja välimerellisistä kappaleista, jotka antavat ilmataisteluille aivan omanlaatuisensa tunnelman. Simounin OST on yksi niistä harvoista animesoundtrackeista, joita viitsii kuunnella muutenkin, eikä vain sarjaa katsoessaan.

Simoun ei ole sarjana täydellinen, mutta pieni rosoisuus siellä täällä pitää antaa anteeksi. Se ei myöskään ole sellainen sarja, joka päästää katsojansa helpolla. Tarinassa on aukkoja ja kaikkea ei selitetä suoraan (tai ollenkaan). Juoni aikamatkustusparadokseineen on hyvä ja siitä olisi sellaisenaankin saanut yhden sarjan. Romanssit ja ihmissuhdesotkut eri tyttöjen (ja eräässä tapauksessa miesten) välillä ovat yllättäviä ja mielenkiintoisia, ja niistäkin olisi saanut halutessaan kokonaisen sarjan. Simoun otti ja laittoi samaan pakettiin sotadraamaa, taisteluita, ihmissuhteita, tyttörakkautta, poikarakkautta, dickgirlejä (oi kyllä), loleja, fiilistelyä, scifiä ja ties mitä muuta. Kaikki tämä on kuitenkin toisarvoista; tärkeintä on se sanoma, ajatus, kaiho, jonka sarja jättää. Mitä on kasvaa aikuiseksi?

ps: Sattuman kaupalla Manga Fukushuu arvosteli Simounin juuri samaan aikaan, kun sain oman tekstini valmiiksi. Lukekaa toki sekin.

11 Comments

  1. Tsubasa

    Ah, mutta yurihan nimenomaan ei ole genre vaan sekava kasa genrejä, joilla ei useinkaan ole mitään muuta yhteistä kuin lesbohahmot. Toisin kuin vaikkapa BL.

    Viime aikoina tilanne on toki ollut paranemaan päin, jos näin voi sanoa. Ainakin kaupallistumista on tullut lisää, ja se tarkoittanee kysyntään vastaamista…

  2. Bitten

    Nyt on tullut Simoun puitua jo Otakussa, Japan popissa, Fukushuussa ja Bubukuutissa. Seuraavaksi Anime-lehti? Hyvähän se vaan on, että Simoun-sanomaa levitetään. Mainio sarja kertakaikkiaan.

    Tsubasa: Voi kai siitä yurista puhua yksinkertaisuuden vuoksi genrenä, onhan silläkin kuitenkin seuraajansa?

    ANN on ilmeisesti alkanut ilmoittamaan sarjan teemoja, joista käy ilmi mm. Simounin yurius.

  3. Bubu

    Tsubasa: Totta, ainakin ihan viime vuosiin asti. Nykyisellään ainakin animen puolella on alkanut erottua selkeä malli, jolla yurisarjoja tehdään (pojille): Mai Otomen tai Kannazuki no Mikon tyyliset sarjat ovat juurikin sitä tuubaa, josta puhuin. En keksinyt parempaakaan sanaa kuvamaan noita sarjoja, joten lätkäisin sitten sen sanan ”genre”, vaikkei se täsmällinen olekaan.

    Bitten: Ai Japan Popissakin? Kaikkea tulee missattua, kun en lue lehtiä. Pitää yrittää metsästää vaikka paikallisen animeseuran toimistolta, vaikka sieltä joku pöllii Japan Popin numeroita ahkeraan tahtiin…

  4. Bitten

    Jep, Japan popin numerossa 1/08, Jussi Nikanderin arvostelemana. Aika nappiin mennyt arvostelu, vaikkei yurista vihjaistu sanallakaan (Rant: vaikkei se yuri olekaan sarjan pointti, paitsi ehkä houkuttimena, olisi se silti ollut mainitsemisen arvoinen seikka >:| ).

  5. Krypfto

    Hurraa, joku muukin osaa arvostaa sitä ensimmäistä jaksoa.

  6. Tsubasa

    Minä näkisin asian näin: aikoinaan kaikki yurianime oli Yamiboun ja Kannazukin kaltaisia juonipuolia erogesovituksia tai mechamikomashuphirveyksiä. Vuonna 2004 tuli kuitenkin Marimite ja käynnisti yurin nousun trendinä; sen jälkeen huolellisesti kaavailtujen ja vaihtelevan tasoisten monimediafranchisejen – kuten Mai-Otome, Strawberry Panic ja Kashimashi – määrä on räjähtänyt käsiin. (Ja StraPakin on muuten itse asiassa tehty kieli poskessa, usko pois.)

    Sivuilmiönä myös yurimanga on alkanut menestyä paremmin; Yuri Himen levikki on noussut taivaisiin, ja se on saanut jo miespuoliselle yleisölle suunnatun sisarjulkaisunkin. Toisin sanoen samalla kun otakuyleisön yurianimea on alettu tehdä selkeästi lisää on genre kuitenkin versomassa toisesta päästään entistä selkeämmin eri kohdeyleisöille suunnatuiksi lohkoiksi.

  7. Bubu

    Tsubasa: Älä nyt hyvä mies Utenaa unohda, kun puhut yurin historiasta! Kannazuki tuli itse asiassa Marimiten jälkeen/ihan samaan aikaan, jos viilataan pilkkua… Jo ennen Marimiteä yuria oli kyllä animessa ihan riittämiin (Noir, Read or Die tai vaikka CCS); itse asiassa pidin enemmän ”vanhoista ajoista”, kun yurilla ei mainostettu sarjoja ja niissä oli juoni ja muutakin ideaa. Joskus 2000-luvun alussa joku vain keksi ryhtyä tehtailemaan em. Yamiboun ja Kannazukin kaltaisia junaonnettomuuksia. Nyt kun vain tekisivät yhdenkin tuollaisen franchisen, jonka kepuutan yuriksi (Kashimashi ei käy) ja jota viitsii seuratakin.

    Ja luen Okazua yhä edelleen ja tiedän kyllä, että Strawberry Panic on parodia. Se on vain sen verran huono parodia, että kukaan ei edes hoksaa sen olevan sellainen – ainakaan fanipojat, jotka ottavat koko jutun tosissaan ja saavat minut headdeskaamaan.

    Yurin ongelma mangapuolella jos puhutaan lisensoinnista länsimaihin, on se, että melkein kaikki materiaali on erilaisia lyhäreitä. Kolmesta tankoubonista koostuva yurimanga on jo melkoinen harvinaisuus. Ja kukaan ei lisensoi lyhäreitä, enkä minä jaksa lukea mangaa tietokoneen ruudulta. On se vaikeaa tämä elämä, onneksi on kasa Seven Seasin mangaa tilauksessa…

  8. Tsubasa

    Niin, Utena tosiaan. No, poikkeus vahvistaa säännön – ja shoujoyuriksihan se eittämättä putoaa, CCS:n tavoin. Tiedän että Kannazuki tuli vasta loppuvuodesta ja Marimite puolestaan alkuvuodesta, mutta arvelen animeteollisuuden rattaiden jauhavan niin hitaasti että trendi ei ehtinyt ihan niin nopeasti ottaa tulta alleen – enkä usko noiden junaonnettomuuksien olleen niin tiheässä, että olisi voitu puhua vielä trendistä. Onkohan kukaan tehnyt tästä tilastoja?

    Lyhäreitä, niin… tilanne on kuitenkin eittämättä parantumassa. Girl Friends jatkuu edelleen ja on vasta pääsemässä vauhtiin, kuten myös Strawberry Shake Sweet – jälkimmäisessä ollaan päästy jo rakkaudentunnustukseen asti, edellisessä vasta omien tunteiden hyväksymiseen. Jännittää.

  9. Dystopia

    Lesboilu on hyi. Jäi kesken muutamien alkujaksojen jälkeen kun ei vaan kiinnostanut katsoa lesboilupaskaa enempää.

  10. Bubu

    Ketään ei liene pakotettu katsomaan niitä sarjoja, jotka tänne arvostelen. ;) Asialliset ja järkevään argumentointiin perustuvat kommentit tosin lämmittäisivät mieltäni…

  11. exile

    Vaikka blogimerkintä onkin jo aikaa sitten kirjoitettu kommentoin kuitenkin Kiittääkseni, sillä tämän arvostelun takia otin Simounin katsottavakseni puolisen vuotta sitten, ja se pitää edelleen hyvin pintansa yhtenä parhaista koskaan katsomistani animeista.

    Olen helposti samaa mieltä oikeastaan kaikista esiin nostamistasi asioista. Itsellänikin oli hieman hankaluuksia ensimmäisen jakson kanssa – jatkoin eteenpäin vasta katsottuani sen toisen kerran pari viikkoa ensimmäisen yrityksen jälkeen. Myös soundtrack edustaa todellista loisteliaisuutta, ja siitä taisi tulla ensimmäinen OST, jota olen kuunnellut silloin tällöin ihan sellaisenaan.

    Ja noin yleisesti: Kiitokset niin Bubulle kuin Kuutillekin tästä blogista. Reilun vuoden ajan olen nyt merkintöjä seurannut, vaikka kommentointia en aikaisemmin olekaan harrastanut. Hyvää settiä ja mielenkiintoisia aiheita, jatkakaa samaan malliin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

© 2024 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑