Yuki Urushibaran Mushishi on yksi viime vuosien palkituimmista mangasarjoista: vuodelta 2003 mangan Excellence Prize Japanin kulttuuriministeriön järjestämillä mediataidefestivaaleilla; 2006 Kodanshan yleinen mangapalkinto; sekä Mushishi-anime että -manga olivat Top 10:ssä vuoden 2007 mediataidefestivaaleilla (manga sijalla 9, anime sijalla 6), jne – mistä oikein on kyse?
Mushishi on fiktiiviseen, feodaaliaikaista Japania muistuttavaan maailmaan sijoittuva tarina Ginko-nimisestä miehestä, joka on mushishi – vapaasti käännettynä ötökkämestari. Mushit ovat eräänlaisia alkueläimiä, joita on lähes kaikkialla ja jotka aiheuttavat kaikenlaista ikävää kuten esimerkiksi mystisiä sairauksia; mushishit taas auttavat ihmisiä ja parantavat näitä musheja torjumalla. Mushishit ovat siis eräänlaisia lääkäreitä. Jos jollekulle on nyt juolahtanut päähän, että ”tämähän kuulostaa Pokemonilta”, voi unohtaa tämän ajatuksen. Mushit todellakin muistuttavat enemmän tohvelieläimiä tai planktonia kuin mitään söpöä lemmikkieläintä: useat ovat pieniä, muodottomia möykkyjä, toiset muistuttavat hieman kotiloita, kolmas näyttää sateenkaarelta. Toisaalta kaikki mushit eivät ole pieniä; eräskin on lammen kokoinen.
Mikä Mushishista sitten tekee niin erityisen, että se pitäisi palkita useaan otteeseen? Se, että se on jotain, mitä mangassa ei ole totuttu näkemään. Se hylkää lähes kaikki mangan konventiot – okei, ihmisillä on suhteessa reaalimaailmaan suuret silmät (joskin mangan mittapuulla pienet) ja ruutujako on mangalle ominaiseen tapaan dynaaminen, mutta siihen se jää. Mushishissa ei nimittäin ole taisteluita – energiapalloja ei heitellä eivätkä miekat viuhu. Ihmissuhteitakaan siinä ei käsitellä, sillä Ginko kulkee yksin eikä varsinaisia sivuhahmojakaan ole. Minkäänlaista pääpahista sarjassa ei ole, eikä juuri minkäänlaisia konfrontaatioitakaan. Hahmonkehitystä ei tapahdu eikä Ginkon menneisyydestäkään kerrota juuri mitään, eikä Ginkon muusta elämästä. Mangassa ei ole edes jatkuvaa juonta, vaan jokainen luku on oma tarinansa!
Eli ihan täyttä paskaa? Väärin. Vaikka juonta ei ole nimeksikään eikä Ginkosta tiedä juuri muuta kuin sen, että hänestä ei tiedä mitään, ei se tarkoita että manga olisi huono. Se on nimittäin täyteen pakattua ja tiivistettyä Tunnelmaa (terkut Hörställe). Koko sarjan idea tuntuu olevan se fiilis, mikä ihmiselle syntyy, kun tämä ensimmäistä kertaa näkee luonnossa jotain vaikuttavaa: suuren vesiputouksen, kosken kuohunnan, kokonaan jäätyneen kallionrinteen, kevään ensimmäiset leskenlehdet ja niin edelleen. Ja siinä Mushishi onnistuu. Urushibara piirtää taustoja ja luontoa todella hyvin. Mono no awarea siis riittää. Ideana ei kuitenkaan ole se, ettei mitään tapahtuisi – vaikka Mushishi onkin hidastempoinen, asioita kuitenkin tapahtuu koko ajan.
zomgwtf (klikkaa)
Mikäli NarutoBleachit tuntuvat olevan tällä hetkellä olevan parasta mitä mangalla on tarjota, Mushishi ei välttämättä ole juuri sinulle, mutta siinä vaiheessa, kun NarutoBleachit alkavat ottaa päähän, kun niissä ei tapahdu mitään erilaista, kannattaa kokeilla Mushishin verkkaista meininkiä. Mushishia lukiessaan ja/tai katsoessaan voi myös rypeä siinä hyvänolon tunteessa, kun tietää lukevansa Otto Sinisalonkin hehkuttamaa Laatumangaa (valitettavasti tätä Laatumangaa ei vielä saa suomeksi :/.) Suositellaan nautittavaksi hämyisessä huoneessa esimerkiksi kahvikupposen kera.
Mushishin maailmassa ei ole tilaa Hitlerille.
Ei Hitleriä! Sen kunniaksi voisi jopa katsoa tai lukea Mushishin. Toisaalta sitä olen jo suunnitellut useamman kuukauden ajan. Mutta enköhän minä tämän joskus katsasta. Lupaavalta se ainakin kuulostaa.
Mutta mihin elitismi-tagi liittyy?
Joo, ei Hitluria :P
Elitismi liittyy siihen, että Mushishia lukemalla voi tuntea itsensä Paremmaksi Ihmiseksi, koska tietää lukevansa Laatumangaa! Sitten voi naureskella kaikille niille, jotka lukevat jotain ROSKAA!!
Minun makuuni oli ehkä vähän liian Laatuanimea. Olen varmaan vähän yksinkertainen yksilö, mutta kaikenmaailman Haibanerenmeit ja Serialexperimentslainit on tuntunut minusta enemmänkin urakalta kuin viihteeltä, ja Mushishista tuli ihan samanlaiset vibat. Toisin kuin kahden edellämainitun kanssa, seitsemän jakson jälkeen (seitsemän on se maaginen jaksomäärä minkä Jaksaa Aina) loppu ei ollut vielä lähelläkään ja taistelumieli kuoli, joten olen edelleen jämähtänyt siihen. Ehkä pitäisi alkaa nauttimaan pienissä erissä tai jotain, tai sitten vaan kasvattaa parta, lämätä baskeri päähän ja korkata punaviinipullo. En tiedä.
Ehdottomasti kannattaa nauttia pienissä annoksissa. Ensimmäisellä kerralla Mushishia (anime siis) pystyi katsomaan suunnilleen jakson viikossa tai harvemmin. Jokaisen jakson jälkeen oli vaan niin töttöröö-olo, ettei uutta jaksoa uskaltanut edes kuvitella (ei niitä kyllä nopeammin olisi saanutkaan…). Toisella kertaa, kun jaksot oli kertaalleen jo prosessoinut, sitä pystyi katsomaan pari jaksoa kerralla ilman pään hajoamista siihen upeuteen. Jotenkin yhdessä Mushishi-jaksossa oli kokonaisjuonen tai päähahmon kehityksen puutteesta huolimatta enemmän sisältöä kuin keskiverrossa animesarjassa kokonaisuudessaan. Maratoonia en pysty edes kuvittelemaan. Baskeria ja partaa en tarvinut, mutta punaviini olisi kieltämättä sopinut tunnelmaan. Tai kunnon viski. Ja nahkanojatuoli. Ja vanha kartano. Ja takkatuli. Lottovoittokin olisi poikaa. :)
Mangaa lukiessa ei ikävä kyllä tunnelmat nouse yhtä korkealle (jossain Everestin tasolla ollaan kuitenkin). Vaikka sisältö on samaa, niin animen upeasti toteutettujen äänimaailman ja värien sekä ääninäyttelijöiden puute kaihertaa aina mielen perukoilla.
Won’t someone please think of the Hitler?!