Tyttöjen animen rintamalla on pitkään ollut ikävän hiljaista. Animea tytöille tehdään nykyään vähemmän kuin ennen, eikä niiden määrä koskaan ole ollut suuren suuri. Joo, suunnilleen vuosi sitten oli tietysti yllättävän hyvä Otome Youkai Zakuro ja kenties paras Pretty Cure -sarja Heartcatch Precure, mutta niistäkin on jo vuosi. Sen jälkeen on tullut vain kaksi shoujo/joseisarjaa, joista viitsii puhua: Chihayafuru ja Uta no Prince-sama. Lauluprinssit missasin kesällä kun oli liian kiire elää irl-elämää, mutta otin joululomalla kiinni tämän aukon animetietämyksessäni.

Lauluprinssi on näistä se camp-versio. Sarja on kuin katsoisi japaniversiota Euroviisuista. Juonellisesti koko Utaprince on ihan pölhö käänteishaaremi, jossa ei juuri ole järjen häivää. Pianoa soittava Haruka menee yksityiskouluun, jossa puolet oppilaista valmistuu säveltäjiksi ja puolet idolilaulajiksi. Haruka haluaa säveltäjäksi tietämättä oikeastaan mitään japanilaisesta idolibisneksestä. Tietenkin lamppusilmä-Haruka houkuttaa koulussa ympärilleen ryhmän ihanasti laulavia poikia, joiden mielestä ujo ja maalta kaupunkiin muuttanut tyttö on paras juttu ikinä.

Utaprincen katsominen juonen tai syvällisten henkilöhahmojen takia on väärä veto. Sarja perustuu tyttöjen deittipeliin ja juonellisesti se on aika köyhä: ensin on kuusi jaksoa, joissa esitellään kaikki sarjan pojat yksitellen. Jokainen myös laulaa jaksossaan yhden laulun. Sitten kehitetään hölmö konflikti loppujaksojen ajaksi, tungetaan mukaan vähän traagista menneisyyttä ja rantajaksoa ja lopetetaan koko homma isoon konserttikohtaukseen. Kovin paljon aivotyötä ei ole vaadittu. Tekijöillä on koko ajan sopivasti hölmöysvaihde päällä eikä sarja ole tarkoitettukaan vakavasti otettavaksi: jo Norio Wakamoton näyttelemä pöhkö engrishiä suoltava rehtori todistaa sen.

Sarjaa pitää katsoa fanityttörillit naamalla, tai siitä ei saa irti mitään. Ihanat pojat ovat nättejä, hyvin animoitu ja seiyuut vetävät täysillä. Omaleimainen visuaalinen ilme ja kirkkaat värit auttavat tekemään sarjasta muistettavan. Musiikki on läpikotaisin hölmöä sekin (let’s song?), mutta äärimmäisen tarttuvaa. Harukan äänenä on Miyuki Sawashiro, joten jotain ihkutettavaa löytyy tyttöseiyuidenkin ystäville. En kyllä silti suosittele Utaprinceä pojille enkä tytöille, joilla on vaikeuksia löytää sisäinen 15-vuotiaansa. Muille? KOYOI WA HORA FUTARI DE 1000% LOVE

Chihayafuru on sitten se fiksumpi sarja. Madhousen väsäämä sarja on hyvin animoitu sekin, mutta nätti ulkoasu ei ole ainut tai paras syy katsoa Chihayafurua. En muista, milloin olisin katsonut näin loistavan jouhevasti ohjattua sarjaa. Chihayafuru tekee karutasta, varmaan periaatteessa tylsimmästä runomuistipelihässäkästä ikinä, jännää ja itkettävää ja koskettavaa ja ihanan kamalaa. Puristan aina sohvan käsinojaa tai nenäliinaa turhan lujaa töllätessäni tiistaisin uusinta jaksoa läppäriltä. Matsit ovat jänniä ja henkilöistä oikeasti välittää. Ihana Taichi on lempihahmoni suunnilleen IKINÄ MISSÄÄN nykyään ja sydän syrjällään jännitän pojan puolesta tavalla, jota en hyödynnä edes oikean maailman ihmisiin…

Chihayafuru perustuu mangaan, joka on törkeän suosittu joseimangaksi. Se on myynyt yhteensä yli 14 miljoonaa kappaletta. Animeversion myyntiluvut eivät taas ole olleet juuri mistään kotoisin. 25-jaksoinen anime pääsee hädin tuskin tähän mennessä tulleen mangan puoliväliin, joten on ilmiselvää, että anime tulee loppumaan kesken. Suosittelen Chihayafurua poikkeuksellisesti siitä huolimatta, että sen loppu lässähtää varmuudella – sarja vain on NIIN hyvä. Onneksi voi jatkaa mangan parissa. Olen koukuttunut Chihayafuruun niin pahasti, että yritän parhaani mukaan lukea mangaa japaniksi: skanlaatiot eivät ole päässeet edes siihen asti, missä anime menee ja virallista englanninkielistä julkaisua on näköjään turha odottaa.

Manga on hyvä sekin, mutta siitä puuttuu osa sitä jännitystä ja voimaa, mikä animessa on liikkeen ja musiikin sekä ohjausratkaisujen kautta. Anime seuraa mangaa lähes orjallisesti eikä juuri tuo mukaan mitään omaa, mutta se parantaa lähdeteosta pikkuisen sieltä ja täältä. Lopputulos on paras tyttöjen sarja vuosiin, tai jos eräitä ikuisia negiksiä on uskominen, ”sarja vanhemmille naisille”. En kyllä 25-vuotiaana pidä itseäni vielä vanhana millään mittarilla!

En muuten yleensä pidä animemusiikeistä, jotka pyörivät vain yhden musiikillisen teeman (tai sävelkulun) ympärillä. Chihayafuru saa tämänkin jotenkin toimimaan, vaikka se ti-di-ti-di-dii on ostin biiseissä noin kolmessa neljästä. Loistavaa kamaa ja vielä loistavampaa tenttiinlukumusiikkia. Chihayafuru on niitä ääreispositiivisia sarjoja, jotka saavat katsonjansakin haluamaan yrittämään vähän paremmin ja kovemmin ja vielä enemmän. <3