Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Ihanuuden vuosi 2012 (Page 1 of 2)

Häät ja coninjärjestäminen, apua? 1/2

Olen jo vuosia tylsyyden/koulutehtävien välttelyn yhteydessä viihdyttänyt itseäni netin hääforumeilla ja hääblogeissa. Jotkut morsiamet kun tuntuvat tekevän häistä itselleen vuosia kestävän harrastuksen, jota varten pitää pohtia kuukausikaupalla servettien täydellistä värisävyä ja mahdollisimman ihkua istumajärjestystä. En ole ymmärtänyt touhua ollenkaan, sillä minulla on jo harrastuksia kasapäin, ja häiden järjestely lähinnä tuntui vievän aikaa animenkatsomiselta, ompelulta, coninjärkkäilyltä ja muulta hauskalta. Blah!

Mitä enemmän blogeja ja mundaanimorsiamien juttuja luin, sitä selvempää oli, että hyvin harvalla hääbileitään järjestävällä oli pienintäkään kokemusta tapahtumajärjestämisestä. Desuconin käytössä oleva, vuosien mittaan hioutunut Coninjärjestäjän muistilista olisi hyödyllinen myös aika monelle häähullulle morsianparalle. Ihania tuikkulyhtyjä tai Juuri Sitä Täydellistä Kaitaliinaa metsästäessä kun monelta tuntui unohtuvat ne suuret linjat. Tapahtumien tekemisessä kun eniten väliä on niillä isoilla jutuilla, kukaan ei muista niitä yybertäydellisiä kynttiläasetelmia vuosien päästä. Jos ruoka loppuu kesken, sen kyllä muistavat ihan kaikki. Ensin siis isoimmat asiat kuntoon, askartelupaskartelun ja kattausfriikkiyden aika tulee vasta sitten.

Niinpä häitäni pohtiessa kelailin ensin läpi kaikki häät, joissa olen ollut vieraana. Suuria mokia muistin heti useamman: tylsyys (ohjelman puute), morsiusparin odottaminen tuntikaupalla (morsiuspari oli ilmeisesti käynyt kirkon jälkeen ennen juhlapaikalle tuloa valokuvassa) ja juhlatila, jossa kaikki vieraat eivät istu samassa huoneessa (ohjelman seuraaminen sivutilasta mahdotonta, fiilis, että on kakkosluokan vieras). Omissa häissäni siis kaikki vieraat mahtuivat yhteen tilaan ja ohjelmaa oli varattu varmasti niin paljon, ettei tyhjiä hetkiä pääsisi syntymään. Vihkiminenkin tapahtui juhlatilassa ja kuvat kävimme ottamassa sitä ennen, joten kenenkään ei tarvinnut odottaa ketään.

Hyvä esimerkki derpistä tapahtuma/hääsuunnittelusta ja siitä, miten ei osata ajatella asioita loppuun, on nykyisin häissä trendiksi noussut karkkibuffet. Se on siis kivasti häiden teemavärin mukaan osteltuja karkkeja näteissä purkeissa sivupöydällä, joita vieraat saavat ottaa kivasti teemavärilliseen pussiin ja napostella häiden ajan. Lähes poikkeuksetta jokainen rouviintunut hääblogin pitäjä on todennut, että karkkibuffasta karkit loppuivat alle puolen tunnin, mikä ainakin omasta näkökulmastani on samantason FAIL kun conin tyhjät vesipisteet. Mutta tässä näkyy se kokemattomuus – mietitääs nimittäin hetki…

Jos häissä jokainen vieras haluaisi syödä illan aikana n. 100 g karkkia (aika vähän, monessa karkkipussissa on 2x tuo), 100 hengen häissä (keskikokoiset häät) tämä tekee 10 KILOA karkkia. Se maksaakin sitten jo ”pari” euroa. Harvempi häiden järjestäjä omistaa tukkukorttiakaan, joten karkit pitäisi ostaa ihan normikaupasta. Iso ylimääräinen laskuhan siitä tulee. Moni morsian nyypästi miettii, että ostan nyt pari pussia nita marianneja ja sit kolme noita toisia, eiköhän se riitä. No sori, ei riitä.

Okei, olihan minulla ja Kuutilla aika paljon etulyöntiasemaakin. Pidimme nimittäin häät Sibeliustalolla, jonka tunnemme nykyisin suunnilleen jokaista ilmastointikatakombia myöten. Tämä säästi vaivaa rutkasti. Meidän ei tarvinnut käydä erikseen katsomassa juhlapaikkaa tai tutustua sen henkilökuntaan tai muutenkaan arpoa mitään. Tiesin, miltä pöytäliinat, pöydät ja tuolit tulvat näyttämään tai millainen näköala ikkunasta on mihinkin kellonaikaan. Itse ei tarvinnut oikeastaan koristella eikä siivota eikä muutenkaan stressata itseään turhanpäiväisyyksillä. Kannattaa siis hyöndyntää ennalta oleva tietotaito ja kontaktit, jos niitä vain hiukankin  on – Desuconia alettiin aikoinaan tehdä ihan pystymetsästä, mutta tätä tilannetta harvan conin järjestämisessä enää tulee vastaan.

Toki Sibbellä koristellakin olisi halutessaan saanut, koiristeltiinhan paikkaa aikoinaan Frostbiteä varten sadoilla lumihiutaleilla ja ilmapalloilla. Häihin minulle riitti tieto vaaleanvihreistä serveteistä ja nättikuosisista pöytäliinoista. Äiti halusi häihin ehdottomasti oikeita, kunnolla tehtyjä kukka-asetelmia, joten sellaiset hommattiin huolehtivalta kukkakaupan tädiltä, joka mm. patisti minua hankkimaan ajoissa kampaaja-ajan :D.

Kukista tullaankin seuraavaan pointtiin. Sekä coneissa että missä tahansa tapahtumassa pitää päättää, mihin haluaa keskittyä. Jos budjetti on täysin rajaton, coniin saa vieraaksi Miyazakin ja tilaksi vaikka Helsingin messukeskuksen, mutta eihän se näin oikeasti mene – ellei joku halua Suomessa maksaa conilipustaan 200+ euroa. Häihinkään harvalla on pistää kymppitonnia enempää rahaa kiinni, ja sillä pitäisi maksaa kaikenlaisia kuluja. Meillä kenkää sai heti alkuun ajatus livebändistä ja tanssimusiikista. Tanssi on minulle pahimmaan laadun kidutusta, joten kylmän viileästi jätin humppabändit ainoastaan ajatuksen tasolle ja häiden musiikista vastasi tunnetusti Bubu+Kuuti-akselin jäätävän huono musamaku ja Spotify. Mieluummin laitoin sitten rahaa hyvään ruokaan ja hääkakkuun, sekä tietysti niihin kukka-asetelmiin. Jollekin muulle ne kukat olisivat olleet turha kulu, mutta itselleni ne olivat tärkeitä.

Mutta samoinhan priorisointi toimii coneissa. Jos conin idea on puheohjelma, ei yhtä potentiaalista ohjelmasalia voi antaa taidekujan käyttöön. Jos conin idea on hengailu ja cosplay, pitäisi tiloissa mielellään olla istumatilaa ja hyvä lava kisalle. Ei kannata maksaa sellaisesta, mitä ei tarvitse, sillä raha on aina tiukalla. Toisaalta rahalleen pitää etsiä markkinoilta se paras vastine. Koulut ovat halpoja paikkoja pitää con, mutta niissä se lava cosplaykisakäyttöön on yleensä ihan alkeellinen – cossicon koulussa ei ole toimiva idea.

Osassa 2/2 ajatuksiani hääperinteistä ja -leikeistä ja miten cosplay liittyy hääpukeutumiseen. :D Piti katkaista tämä hölmösti kun tuli aika tl;dr.

KUNINGAS ON PALANNUT JA HÄNEN NIMENSÄ ON AKITO

Ties kuinka monen vuoden odottelun jälkeen se tapahtui – Code Geassin OVA-sivutarinan Boukoku no Akiton ensimmäinen osa  julkaistiin vihdoinkin. En edes muista, milloin Boukoku no Akiton  piti alkuperäisten huhujen ja tietojen mukaan tulla, 2008? 2009? En tiedä, oliko alkuperäisenä tavoitteena pukata Akito ulos välittömästi R2:n päättymisen jälkeen. Ehkä oli, ehkä ei, mutta kyllä sitä saatiinkin odottaa. Ja nyt se on täällä ja katsottu.

Taktista kuvaa

Kyllä, tämä on selvästi Code Geassia. Mutta jotain on muuttunut. Alkuperäisissä Geasseissa ohjaajana toimi sarjan luoja Goro Taniguchi, mutta nyt ohjaajan pallilla istuukin Kazuki Akane. Taniguchin vahvuutena on dynaamiset ja adrenaliinintäyteiset taistelut sekä melodraama, kun taas Akanen ohjaamat tuotokset ovat vähän… ajattelevampia.

Akiton tapahtumapaikkana on kuitenkin Japanin sijaan Eurooppa, mikä japanilaisille tietysti tarkoittaa Neuschwansteinin kaltaisia satulinnoja sekä Bob Ross -tyylisiä havumetsiä. Sarjan sisältö ja teemat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Kuten alkuperäisessä Geassissa, Akitonkin tapahtumat pyörivät mechataisteluiden, poliittisen kähminnän ja ihmissuhdekuvioiden ympärillä. Geassista poiketen keskiössä ei kuitenkaan ole japanilainen vastarintaliike, vaan EU:n armeija. Tässä kohtaa tuleekin hauska jekku: kun Akito lopultakin on tehty nimenomaan japanilaiselle yleisölle, on EU:n armeijaan lykätty erikoisyksikkö W-0, jonka kaikki taistelijat ovat japanilaisia. Ovelaa, ovelaa.

Bileet + Akito ja Layla

EU käy sotaa Britanniaa vastaan nykyisen Itä-Euroopan tienoille sijoittuvalla itärajallaan ja pätkän ensimmäinen taistelu sijoittuukin hyvin lähelle Suomea, nykyisessä Virossa sijaitsevan Narvan metsiin. W-0 on lähetetty Pietariin, mutta Britannian armeija onnistuu yllättämään yksikön matkalla. Ja sitten taistellaan.

Gloucester ja Alexander

Taistelu on sinällään samaa adrenaliinihuuruista Code Geass -tasoa: näyttävää turpaanvetoa ja uskomattomia mechastuntteja. Taistelut ovat kuitenkin Akitossa hieman kaksiteräinen miekka, sillä niissä on hyvin pitkälti siirrytty alkuperäisestä Geassista poiketen CGI-mechoihin. Pimeässä, vain pelkkien palavien puiden valaisemassa metsässä renderöityjen mechojen liikkeet eivät vielä hirveästi häiritse, mutta kun metsästä siirrytään läheiselle lammelle, CGI-renderöinnin aiheuttama nykiminen alkaa häiritä. Toisaalta CGI:n ansiosta mechoista saadaan puristettua irti valtava määrä akrobatiaa. Varsinkin EU:n uusien Alexander-knightmarien heinäsirkkamainen pomppiminen on hyvin orgaanisen oloista ja toisaalta hyvällä tavalla epätodellisen vierasta, kuten heinäsirkkamaisten olentojen pitääkin olla.

Alexander

Epätodellisuus näkyy myös OVAn värisuunnittelussa. Vaikka hahmot ovat edelleenkin CLAMPin suunnittelemia, erottuvia, kirkkailla väreillä kyllästettyjä nuudeli-ihmisiä, ympäristö on kuvattu usein murretuilla väreillä ja siihen on saatu jotenkin, noh, epätodellista tunnelmaa. Pariisissa on matalia kivitaloja (kuten oikeastikin), mutta myös geassmaisia, dystooppis-utopistisia pilvenpiirtäjiä ja niiden välissä risteileviä moottoriteitä, joilla ei kuitenkaan aja kuin rikkaat. Tämä tuo mieleen Pohjois-Korean seitsemänkaistaiset, tyhjyyttään ammottavat moottoritiet. Ehkä ihan tarkoituksella, sillä EU on geassversumissa diktatuuri. Herää tosin kysymys, onko geassversumissa muita valtiomuotoja ylipäänsä…

Vaikka kansalaisuuden ja rasismin teemat olivat läsnä alkuperäisessäkin Geassissa, tässä niitä käsitellään vähän syvemmälti. On kuitenkin turha odottaa, että Akito olisi mikään rasismiin keskittyvä väitöskirja, vaan yhteiskunnallinen rasismikommentaari pysyy silti animelle tyypillisissä puitteissa. Sen verran aihetta kuitenkin tuodaan esiin, että Britannian tyranniaa paenneet ja parempaa elämää Euroopasta etsimään tulleet japanilaiset on koottu siellä ghettoihin eikä heitä pidetä kansalaisina ollenkaan. Luonnollisesti myös pahikset ovat rasisteja, jotka myös odottavat kaikkien japanilaisten olevan taitavia teräaseiden käsittelijöitä.

Johann ja Akito

Rasismi liittyy myös itse W-0 -yksikköön, joka on kokonaan japanilaisista koottu. Peruste sille on, että EU:n kansalaiset alkavat mellakoida, jos EU:n kansalaisia kuolee sotatoimissa , mutta jos kuolevat ovatkin muiden maiden kansalaisia, ei kaduntallaajaa lähtökohtaisesti kiinnosta. Niinpä tällaisia yksiköitä voidaan helposti käyttää vaarallisiin tehtäviin ja toisaalta vaarallisiin tehtäviin suostumalla näiden ei-kansalaisten perheet voivatkin saada kansalaisuuden.

Kansalaisuuden saaminen perheenjäsenille ei kuitenkaan ole päähenkilö Akito Hyugan kannalta minkäänlainen intressi, sillä tällä ei ole perheenjäseniä. OVA:ssa on yritystä saada Akitoa mielenkiintoiseksi hahmoksi ja tällä onkin kaksi eri puolta: taistelussa Akito on elävä tappokone, jonka silmät muuttuvat punaisiksi; taistelun ulkopuolella tämä on sarkastinen, maailman menoa ikäänkuin sivusta seuraava tarkkailija. Tästä huolimatta Akito jää jotenkin valjuksi, ehkä juuri siksi, ettei tämän haluista tai motivaattoreista kerrota juuri mitään, eikä myöskään sitä, mistä tämä on itseasiassa tullut. Pientä vihjailua esiintyy siinä mielessä, että taistelussa Akiton silmien reunat muuttuvat punaisiksi, mikä saattaa olla jonkinlaisen geassoinnin vaikutusta tai sitten ei. Luultavasti kyllä.

Akito - TONNIN SETELI

Kansalaisuuden merkitys näkyy myös Akito-OVAn toisessa päähenkilössä, W-0 -yksikön päällikössä Layla Malkalissa, joka on syntyjään britannialainen aatelinen, mutta adoptoitu vaikutusvaltaiseen, eurooppalaiseen Malkalin perheeseen. Kuulemma syynä oli se, että Malkalit tahtoivat nähdä miltä ”oikea aatelinen näyttää”. Layla on myös kihlattu nuorimmalle isoveljelleen Johannille, joka on lyhyen esiintymisensä perusteella ällöttävä, rasistinen limanuljaska. Vähemmän yllättäen Layla suhtautuu japanilaisiin tasa-arvoisina ihmisinä, vaikka ymmärtääkin poliittiset realiteetit.

Poliittiset realiteetit näkyvät myös siinä, että kaikki EU:n alueella elävät japanilaiset eivät suinkaan ole tyytyväisiä oloihinsa, vaan haluavat itselleen ”oman paikan” ja tekevät siksi citysissi-/terrori-iskuja EU:n alueella. Yhdeksi kohteista valikoituu kenraali Smilas, joka sattumoisin on matkalla Laylan kanssa ja jonka saattueeseen myös Akito kuuluu. Hyökkäys ei mene aivan keikakun mukaan, koska Malkal ja Akito pistävätkin japanilaisterroristeja turrrrpaan. Kun Malkal saa tietää, että nämä tahtovat ”paikan itselleen”, hän ehdottaa että he liittyvät W-0:aan. Kukapa olisi arvannut!

Smilas

Mitä jäi käteen? Boukoku no Akito on selvästi ”Code Geassia, joka on kasvannut aikuiseksi”, vaimoa lainatakseni. Toisaalta sen tunnistaa selvästi Geassin jälkeläiseksi ja samaa meininkiä riittää. Toisaalta jos alkuperäinen Code Geass oli täynnä teini-ikäistä, melodramaattista paisuttelua, on Akito huomattavasti hillitympi ja no, aikuismaisempi. Jos alkuperäinen Geass kiinnosti, tämäkin kiinnostaa. Mutta jos alkuperäinen Geass vaikutti liian naurettavalta, tämä saattaa silti kiinnostaa. Alkuperäisiä hahmoja kaivanneille Akito ei vielä tarjonnut mitään, mutta ilmeisesti jo seuraavassa osassa (ilmestyy ~alkupuolella vuotta 2013) tulee mukaan tuttuja naamoja.

Akito ja Glasgow

Akito on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

BTW: Olinko ainoa, jolle tuli tämä mieleen… hehän ovat kuin kaksi marjaa:

Alexander - Metagross

:D

Kiihotettu maailma

Pari couria sitten alkoi kaksikin Reki Kawaharan kevytromaanisarjaan perustuvaa virtuaalimaailma-animea, Accel World ja Sword Art Online. SAO piti katsoa, mutta enpä ole saanut sitä edes aloitettua. Sen sijaan Accel World päätyi yhteiskatsottavien listallemme, kun Bubu oli sitä joskus mangona lukenut ja sanoi, että se on ihan OK. Ristiinvertailu SAO:n kanssa olisi kiihottava ajatus, mutta se ei nyt sattuneesta syystä ole valitettavasti mahdollista. Joten puhutaan sitten Accel Worldista.

Accel Worldin keskiössä on Accel World -niminen mystinen nettitoimintapeli, jota ei voi ladata mistään, vaan siihen pitää saada kutsu joltain pelissä jo olevalta. Accel World ei kuitenkaan ole mikään tavallinen nettimättö, vaan sen Burst Linkereiksi kutsutut pelaajat, saavat oikeaan maailmaan käyttöönsä erilaisia burst-kykyjä. Yksinkertaisimmalla tasollaan burst-kyvyllä voi hidastaa aikaa niin, että kykenee harkitsemaan nopeita tilanteita ajan kanssa. Kovemman tason burst-kyvyt mahdollistavat ajan hidastuessa myös hypernopean liikkumisen. Tai oikeastaan: aika ei hidastu, vaan henkilön oma tarkkaavaisuus ja reaktiokyky nopeutuvat, mistä tuleekin nimi accelerated world, eli Accel World.

AW:tä on syytetty nörttifantasiapanderoinnista, eikä sinällään syyttä. Päähenkilö Haruyuki ”Haru” Arita on nössö, lyhyenläntä, koulukiusattu läskipallero, jonka kaikki aika kuluu nettipelejä pelatessa. Harun elämä kuitenkin muuttuu, kun koulun kuumin misu kiinnostuu tästä Harun kovien nettipelitulosten ansiosta ja tutustuttaa tämän Accel Worldiin.

Haru ja Kuroyukihimus

AW:ssa ko. misu (jonka oikeaa nimeä ei muuten kerrota) tunnetaan nimellä Black Lotus tai Kuroyukihime, joka on yksi legendaarisista kuninkaista, Accel Worldin kovimmista taistelijoista. Nörttipanderointisyytökset johtuvat siitä, että Kuroyukihimen kiinnostus Harua kohtaan ei ole ihan vain platonista… Toisaalta ”panderointi” on sinänsä paremmin perusteltu kuin useissa muissa teoksissa. Kun Kuroyukihime on itsekin melkoinen nettipelidatis, ei ole ihmekään, että tämä voisi ihailla todellista nettipelivirtuoosia.

Mutta takaisin Accel Worldiin. Kuten arvata saattaa, Harun Accel World -hahmo Silver Crow alkaa pienten alkukankeuksien jälkeen raivata tietään yhä ylemmäs ja ylemmäs, myös fyysisesti. Silver Crow on nimittäin koko Accel Worldin historiassa ensimmäinen lentotaidon oppiva hahmo. Tässä kohtaa oikean nettipelaajan suspension of disbelief on kyllä koetuksella, kun muut pelaajat ihastelevat Silver Crown lentotaitoa hämmästyksellä. Oikeastihan homma menisi näin:

Silver Crow *kasvattaa siivet*

Kaikki muut serverillä: FUCKING FAG CHEATER FUCKING GAY FAG GO FUCK YOUR SISTER FUCKING FAGGOT GAY CHEATER BAN HIM FUCKING ASSHOLE CHEATER FUCK

Hämmästelijöitä

Mutta ehkä Japanissa ihmiset ovat nettipeleissäkin kohteliaampia.

Accel World ei kuitenkaan sijoitu kokonaan nettipelien maailmaan, toisin kuin Sword Art Online, vaan AW:ssä aikaa kulutetaan myös reaalimaailmassa. Se on hyvä, sillä Accel Worldin hahmodesign ei varsinkaan pelimaailman puolella ole kovin kummoista. Hahmoilla on yksi perusväri ja ehkä enintään vähän kontrastivärejä siellä täällä, mikä saa ne näyttämään geneerisiltä pelihahmoilta vähän liikaakin.

Geneerisiä pahiksia

Sen sijaan reaalimaailman puolella, vaikka hahmot pukeutuvatkin useimmiten lähinnä koulupukuihin, jantterit ovat ihan ok:n näköisiä ja varsinkin tytöt ovat söpöjä. Harun designia voi tosin vähän moittia siltä kannalta, että tämän lyhyys ja ylipaino on vedetty pikkuisen överiksi, sillä nyt tämä vaikuttaa metrin mittaiselta pallolta.

Animen 24 jakson aikana ehditään käymään läpi ilmeisesti romaanin 3 ensimmäistä osaa. Rytmityksen puolesta homma toimii erinomaisesti. Kaikissa jaksoissa tapahtuu jonkinlaista edistymistä, on se sitten hahmojen ihmissuhteiden kehitystä reaalimaailmassa tai mielenkiintoisia asioita Accel Worldin puolella. Yksikään jakso ei tunnu turhalta filleriltä tai yhdentekevältä mössöltä, mutta toisaalta sarja ei myöskään ryöpsähtele hallitsemattomasti eteenpäin.

Toisaalta Accel Worldin ranobetausta näkyy ikävästi siinä, että sarjan loppupuolella tulee mukaan uusia hahmoja, joita ehditään nähdä ehkä pari kertaa ennen sarjan loppumista. Ja täällä Suomessa tarinan jatkaminen kirjamuodossa ei onnistu, koska kirjoja ei ole täällä myynnissä. Nettitilaamisen taas estävät japanintaidot :F. Tältä kannalta onkin vähän ikävää, että viime vuosina animesarjojen lähdemateriaali on siirtynyt nimenomaan kevytromaanipuolelle: jos anime ei myy tarpeeksi, tarina jää kesken.

Birtuaalimaailmaa

Ehkä juuri ranobetaustasta johtuu, että hyvästä rytmityksestä huolimatta Accel Worldia vaivaa melkoinen infodumppailu. Käsitteiden selittämiselle ja kertomiselle kirja on nimittäin huomattavasti parempi media kuin anime, jossa pätee aina ”show, don’t tell” -sääntö. Nyt varsinkin alkujaksot ovat täynnä Kuroyukihimeä, joka selittää Harulle Accel Worldin toimintaa. Uusia käsitteitä plopsahtelee esiin melkein joka jaksossa.

Ongelma ei ole se, ettei käsitevyörytyksessä pysyisi perässä, sillä kuten sanoin, sarja on rytmitetty hyvin. Ongelma on siinä, että nyt melkein joka jaksossa tulee tilanne, jossa hyvältä vaikuttanut tilanne muuttuukin lähes katastrofaaliseksi jonkin entuudestaan tuntemattoman säännön takia. Esimerkiksi: Haru oppii, että vihollinen kannattaa lyödä päin sähkötolppaa, koska sähköshokki tekee viholliseen lisää vahinkoa. Seuraavassa jaksossa Haru lyökin vihollisen viimeisillä voimillaan sähkötolppaa päin. Mutta kappas kummaa, vihollinen nousee ylös entistä vahvempana! Ja sitten Harun kaverit kertovat tälle, että ”tuollaiset viholliset saavat sähköstä lisää energiaa, älä tee noin!” Kun kuvio toistetaan pariin kertaan, alkaa kaikkiin tilanteisiin suhtautua kyynisesti, sillä kohta joku uusi sääntöpaljastus kääntää tilanteen päälaelleen varmuudella.

Taistelun tiimellyksessä

Toisaalta ranobetaustasta on myös hyötyä, sillä vaikka Accel Worldissa taistellaankin paljon, aikaa vietetään myös reaalimaailmassa. Ja tässä taas kevytromaanitausta on vahvimmillaan. Hahmonkehitys ja hahmojenväliset näiden sosiaaliset suhteet ovatkin toimivampia kuin useissa muissa toiminta-animeissa. Varsinkin Harun ja Kuroyukihimen suhde on kutkuttava, sillä vaikka Haru onkin nössöhkö nördepoitsu, Kuroyukihime äityy välillä jopa aggressiiviseksi viettelijättäreksi. Onko nää nyt sit niitä vahvoja naishahmoja? Onneksi sarjan aikana Harukin alkaa kasvattaa itselleen kiveksiä ja oppii, että vastoinkäymisten kohdatessa on muitakin mahdollisuuksia kuin luovuttaa heti.

Erityismainintana täytyy huomioida animen loppupään pahisjätkä Seiji Nomi, joka on erittäin hyvin tehty ja varsinkin uskottava kusipää-koulukiusaaja-nettikiusaajahahmo. Harvoin animessa tulee vastaan hahmoja, jotka ovat pahiksina uskottavia: joko näiden ”pahuus” on päälleliimattua ja siksi epäuskottavaa, tai sitten kyse on jostain ~pahasta demonilordista~, joka on ylilyövän paha siksi että tämä on ~paha demonilordi~. Sen sijaan Seiji on kusipää, koska tämä on kusipää, juuri sillä tavalla kuin koulukiusaajilla on tapana olla. Toisin sanoen tämä on huomattavasti aidompi hahmo kuin monet muut pahikset.

Taustaa

Kokonaisuutena Accel World on jännä. Toisaalta sen pelihahmodesignit ovat mitäänsanomattomat, eikä se graafisesti muutenkaan ole mitenkään ihmeellinen. Vääristyneitä derppinaamoja ei sarjassa näy, mutta toisaalta animoinnissa ei juuri missään vaihessa päästä hedonistisen sakugamasturboinnin puolelle. Taustat ovat toimivat ja kertovat missä mennään, mutta toisaalta ne eivät ole mitään P.A. Works -tasoisia tajunnanräjäyttävän kauniita maisemia. Musiikit ovat enimmäkseen mitäänsanomattomat.

Toisaalta tämän keskinkertaisuuden vastapainoksi saa kivannäköisiä normihahmoja ja mielenkiintoista kähmintää nettipelin ja reaalimaailman puolella. Harun ja Kuroyukihimen suhteen kehittymistä on kiva seurata ja on hienoa nähdä, kuinka Haru alkaa saada itsetuntoaan kasaan ja kehittyy pelkästä ulisijasta eteenpäin, muuttumatta silti suoraan täydelliseksi sankariksi. Accel World kuitenkin kaipaa melko kipeästi toista kautta, koska nyt tarina jää ikävästi kesken. Juuri, kun homma saadaan kunnolla käyntiin, sarja loppuu. Noh, toivotaan että japsit ostavat tarpeeksi DVD:itä.

Possu-kun ja Kuroyukihime

Kyllä minä viihdyin, ei harmita ollenkaan että katsoin. Ihana Kuroyukihime on ihana <3

Tracon 2012: lauantai

Huhhuh, Bubukuuti on varmaan Suomen useimmiten päivittyvä animeblogi – vastahan sitä tuli blogattua heinäkuun puolivälissä Animeconista! Ei vaan, olen sellainen ihminen, että kiinnostuksen kohteeni vaihtelevat aaltomaisesti ja pariin kuukauteen ei anime kiinnostanut paskan vertaa, koska sali on paras :D ja peli :D Mutta nyt anime taas alkoi kiinnostaa, kiitos laatusarja Hagure Yuusha no Estetican (tissi on paras :D ja perse :D) ja tokihan nyt vuoden merkittävimmät conit pitää katsastaa.

Team Bubukuuti starttasi siis kohti Tamperetta lauantaina 8.9.2012, tällä kertaa Espoosta. Täytyy sanoa, että ajomatka Tampereelle PK-seudulta käsin on huomattavasti helpompi ja nopeampi operaatio kuin Turusta, kiitos moottoritien. Perillä auto iskettiin tuttuun Tullintorin parkkihalliin ja sieltä sitten coniin. Pääovella oli melkoinen jono, onneksi tällaiset joka päivä päivittyvän median edustajat pääsivät sisään vähän lyhyemmästä jonosta työvoimaovelta. Kiitos Japsulle, joka tuli auttamaan, kun media-akkreditointinipyyntöni oli kadonnut jonnekin bittiavaruuteen <3

Jono pääovilla

Sisään päästyä ensimmäisenä naamalle iski se, että paikalla oli jo melko mukavasti väkeä. Väentungoksessa fiksuin teko on dumpata kaikki ylimääräinen jonnekin, joten kassillinen hyllystä poistettua mangaa siirtyi Kupolin mangakirppikselle. Kiitos kaikille jotka ostitte Samurai Deeper Kyoa ja englanninkielistä Fullmetal Alchemistia ja kai siellä joitain muitakin laatuteoksia oli…

Mangakirppis oli kuitenkin vain nopea visiitti, sillä coneihin tullaan kahdesta syystä: nätit tytyt ja timantinkova puheohjelma.

Ensimmäiseksi ohjelmaksi valikoitui vanhojen setien setti ”Kodittomana avaruudessa”, jossa Mikko ”Lmmz” Lammi, Jussi Nikander ja Pekka ”Sandi” Wallendahl kommentoivat scifi-animea kautta aikain Lmmzin johdolla. Ohjelma oli sinällään ihan OK ja herroilla pysyi sana hallussa, kuten näin kokeneilta kavereilta saattoi olettaakin. Pienimuotoinen ongelma oli kuitenkin se, että kun esityksessä vain kommentoitiin eri aikakausien sarjoja ja sitä, miten scifianime on kehittynyt samaan tahtiin kun ihmisen ymmärrys avaruudesta on kehittynyt, keskityttiin ohjelmassa ehkä vähän liikaa niihin aikakautensa tunnetuimpiin animesarjoihin.

Sedät ja Harlock

OK, tämä oli sinällään ymmärrettävä valinta, mutta olisi ollut ehkä kiva tietää, mitä tuntemattomampia helmiä aikakaudella olisi ollut tarjottavana. Samoin jäi vähän epäselväksi se, mitä ohjelmalla haluttiin ylipäätään sanoa. Kokonaisuudessaan ohjelma jätti vähän ristiriitaisia tunteita: toisaalta panelisteilla oli asiasta selvästi valtavasti tietoa, mutta sen hyödyntäminen jäi nyt vähän irralliseksi. Onneksi hymynkare käväisi huulillani pariinkin otteeseen, joten ainakin oli hauskaa! Erityiskiitos siitä, että nostitte minut esille telaketjufeminismin edustajana, olen siitä ylpeä!

Setäohjelman jälkeen menin katsastamaan Mikael ”Väiski” Paanasen Super Robot Wars -esittelyluentoa. Tämä mecha-crossover-pelisarja on kiinnostanut minua jo useamman vuoden, mutten ole kuitenkaan vaivautunut ottamaan siitä selvää ollenkaan. Valitettavasti heti ohjelman alussa tuli tekniikkaongelma: läppärin äänet eivät kuuluneet, vaikka olisi pitänyt. Tilanteen ratkaisemiseen taas meni noin 10 minuuttia, kun salivänkäri oli jostain syystä paennut paikalta eikä ketään tavoitettu heti mistään. Onneksi paikalle saatiin vihdoin tekniikkaihminen ja äänet kuuluviin.

Mitä itse ohjelmaan tulee, se oli… kattava. Ainakin näin pelisarjaa tuntemattoman näkökulmasta pelisarjan idea tuli selville oikein hyvin, pelimekaniikat ehkä jopa liiankin yksityiskohtaisesti. Kokonaisuus tuntuikin välillä jäävän lapsipuolen asemaan yksityiskohtavyörytyksen alle. Erittäin positiivista oli kuitenkin huomata, että itse esitys oli laadittu hyvin ja mikä tärkeintä, Väiski selvästi diggasi pelisarjasta koko sydämellään. Mikään ei ole niin kamalaa kuin aiheeseensa välinpitämättömästi suhtautuva esiintyjä. Väiski onkin hyvin mahdollisesti lähivuosien yksi kovimpia esiintyjiä, kunhan vain saa vähän kokemusta alleen ja oppii ottamaan vähän rennommin.

Yleisöä Super Robot Wars -luennolla

Super Robot Warsin jälkeen käytiin kavereiden kanssa syömässä ravintola Roastissa, joka vaikutti näin joskus chiliä popsivan miehen silmin ihan hyvältä paikalta, varsinkin kun ruokalistojen kannessa komeilivat Poppamiehen logot. Nyt chiliurheilu sai kuitenkin jäädä toiseen kertaan, sillä takaisin oli kiire. Tai siis meinasi olla. Ruokien saamisessa kesti sen verran kauan, ettemme millään olisi ehtineet takaisin viideksi Sailor Moon -ohjelma Planet Soldiers of Loveen, jota ainakin Bubu-osapuoli olisi tahtonut mennä katsomaan. Burgerinsyönnissä ei kuitenkaan hätiköidä, joten rouva päätti kylmänviileästi skipata ohjelman.

Kun skippaamispäätös oli tehty, kiire katosi ja seuraavaksi ohjelmaksemme valikoituikin ”Japanin uudet animestudiot värikuvin”, pitäjänä Valtteri ”Tounis” Strömsholm (Twitter tässä). Itse en yleensä jaksa perehtyä siihen, mikä studio tekee mitäkin, koska olen laiska paska ja joka tapauksessa itse teos ratkaisee. Onneksi minun ei edes tarvitse ottaa studioista selvää, kun Tounis voi sen minulle kertoa! Valtteri on parissa vuodessa kehittynyt ohjelmanpitäjä huimasti ja on puhujana selvästi tämän hetken kärkikaartia, vaikka tällä onkin välillä Vääriä Mielipiteitä. Esitys eteni määrätietoisesti ja jokaisen studion vahvuudet ja erityispiirteet tulivat selviksi. Siitä on paha mennä parantamaan, eli hyvää työtä!

Touniksen setin loputtua suuntasimme majoittajalle (jonka Kaoru Mori -ihkutuksesta Johanna kertoo enemmän) sekä nauttimaan pari etanolipitoista juomaa läheisessä ravitsemusliikkeessä, mihin lauantai päättyikin. Virallisia iltabileitä ei siis tullut katsastettua, joten niistä ei ole paljoa sanottavaa. Ilmeisesti olivat kuitenkin onnistuneet kekkerit.

Yleisellä tasolla oli erittäin hienoa havaita, että Traconin ohjelmatarjonta on kehittynyt paljon. Pariinkin kertaan tuli se ongelma, että useammassa salissa oli kiinnostavaa ohjelmaa samaan aikaan ja valinnan vaikeus raastoi sydämestä pientä raastetta. Tämä on kuitenkin yksi niitä ongelmia, mitä coneissa mielellään saisikin olla, sillä runsaudenpula on merkki siitä, että asioita tehdään oikein!

Ainoa varsinainen heikkous, mikä tuli vastaan, oli jo em. tekniikkasäätö. Useissa ohjelmissa tuntui nimittäin olevan ainakin pientä häikkää. Milloin video ei näkynyt koneesta puuttuvan koodekin takia tai ääni ei kuulunut. Vielä kiusallisempaa oli, että usein ongelmien sattumishetkellä paikalla ei ollut conin puolesta ketään, joka olisi osannut tilanteessa auttaa. En tiedä, oliko esiintyjille jaettu tekniikkaihmisten hotline-numero tms. josta apua olisi saanut, mutta ainakaan kukaan ei tuntunut sellaista tietävän. Tässä lienisi siis kehittämisen paikka. Lieventävänä asianhaarana oli toki se, että ongelmat saatiin loppujen lopuksi kuitenkin ratkaistua.

Yleistä menoa

Yleisesti Tracon on selvästi kehittynyt, mikä on tietysti plussaa. Itse en näin kävijän näkökulmasta huomannut oikeastaan yhtään varsinaista ongelmaa, tekniikkaongelmat poislukien. Tampere-talo on edelleen erittäin hyvä paikka conille eikä se tukkeudu oikein millään. Nyt ensimmäistä kertaa huomasi, että ihmisiä on oikeasti paljon. Tracon tosin juuri julkisti, että paikalla oli 4805 uniikkia kävijää, joten ei ihmekään, että tunnelma alkoi välillä tiivistyä. Tällä kertaahan suuri osa kävijöistä oli koko ajan sisällä, varsinkin lauantaina vallinneen Desusään (TM) ansiosta.

Onkin hyvin mahdollista ja jopa todennäköistä, että Tracon ottaa paikan Suomen suurimpana conina, nyt kun Finnconin ja Animeconin epäpyhä allianssi on hajoitettu. Ilolla voin todeta, että Traconilla on siihen huomattavasti paremmat eväät kuin mitä FCAC:lla koskaan oli.

Pälinätuskaa

En aio tänä vuonna kirjoittaa perinteistä coniraporttia Desuconista, koska työvoimavastaavan ominaisuudessa sellaisen puolueeton kirjoittaminen olisi ihan mahdotonta. Kolmen vuoden desutyöjuttujen koordinoinnin jälkeen aion nyt pitää ainakin vuoden tauon kaikista isoista vastuuhommista ja käydä Desuconissa vain kävijänä (no okei, luultavasti ohjelmanpitäjänä), joten ensi vuonna tai jo Frostista lupaan perinteisen raportin, jossa sanan säilä heiluu ja kritiikkiä ei säästellä, edes kavereita kohtaan.

Minulla on edelleen ihan törkeä conkrapula ja mistään järkevästä tekemisestä ei tahdo tulla mitään. Töissä on ehkä onneksikin pakko käydä, muuten varmaan lähinnä makaisin kotona ja selaisin internettiä maanisesti desupalautteen toivossa. Yritän nyt kuitenkin kanavoida conikaihon johonkin järjelliseen eli conohjelmasta ja sen pitämisen taidosta metapölisemiseen.

Tämän vuoden Desuconin ohjelmaa on syytelty useammassakin paikassa liiallisesta sarjakeskeisyydestä. Toisaalta sitä on myös kiitelty. Totuus taitaa olla, että tämänvuotisessa Desussa oli Suomen tähänastisista coneista eniten sellaisia ohjelmia, jotka keskittyivät vain yhteen sarjaan. Omasta mielestäni tämä kehitys on loistavaa, koska pidän mahdollisimman pohtivasta ja analyyttisestä, diipistä ohjelmasta. Makuni on mahdollisesti jopa älyttömän deeppi, sillä esimerkiksi Anna Rantasilan muuten loistavasti koostettu ja hienosti esitetty Mawaru Penguindrum -esitelmä ei tarjonnut minulle yhtään uutta ajatusta. Olin pohtinut ja selvitellyt itselleni ne kaikki teemat ja symbolit aiemmin itse.

Olen itse pitänyt coneissa ohjelmaa jo monta vuotta. Aluksi olin surkea ja tiesin sen itse; minua sai maanitella aika monta kertaa, ennen kuin suostuin edes yhden luennon osittaiseksi pitäjäksi kavereiden kanssa. Olin aina pelännyt esiintymistä yleisön edessä aivan valtavasti ja kouluesitelmät saattoivat aiheuttaa viikon verran unettomia öitä. Lopulta tarinani opettaa, että peloista voi päästä yli ja kehittyä sellaisessakin tekemisessä, jonka aluksi kokee itselleen täysin vieraaksi. Kehtaan nimittäin väittää itseäni nykyisin aika hyväksi puhujaksi.

Harmillisesti ohjelmanpito coneissa paransi vain yhden osan esiintymispelostani ja en edelleenkään uskaltaisi esimerkiksi osallistua cosplaykisaan, mutta se on sitten toinen tarina. Cosplayesitystä en osaa edelleenkään keksiä, mutta hyvän luennon ainesosista minulla on jonkinlainen aavistus. Ensinnäkin pidän aina itse sellaisia esityksiä, jollaisia haluaisin kuunnella itse. Omasta mielestäni conesitelmien tulisi olla sekä viihdyttäviä että informatiivisia. Olen kuunnellut tylsiä luentoja yliopistolla jo aivan tarpeeksi, ja conympäristössä pidetyn luennon pitäisi olla sellainen, ettei kukaan yleisössä vahingossa nukahda. Tähän tarvitaan huumoria. Hauskoja heittoja, irtovitsejä, koko esityksen läpi kulkevaa pientä vitsintynkää – ihan mitä tahansa, ettei luento muutu tylsän kuivakkaaksi akateemiseksi materiaaliksi.

Aluksi kamppailin todella pahasti luentojeni huumoriosuuden kanssa. Pelkkä huumoriluento menee helposti meemuhuuteluksi, jossa ei ole kovin paljon sitä diippiä informaatiota. Toisaalta oli kovin vaikeaa saada yleisö ymmärtämään, milloin kerron vitsin! Oma huumorini on aika kuivaa ja sarkastista, eikä se välttämättä aukea kovin helposti. Lisäksi väitän, että naispuolisen henkilön on vaikea olla tässä yhteiskunnassa geneerisen hauska. Siitä kertoo jo vähäinen naispuolisten stand up -koomikoiden määrä. Kulttuurillisesti naiset ovat olleet niitä, joita viihdytetään ja jotka nauravat vitseille, eivätkä kerro niitä itse, varsinkaan pääasiassa miehistä koostuvalla yleisölle. Ei animeskenessä vieläkään ole naispuolista jussikaria, joka pitäisi pääosin viihdyttäviä huumorijuttuja. Pirorin ja Kray, jotka myös painottuvat lulzipuolelle, ovat myös viimeisen tiedon mukaan miespuolisia.

Jotain kuitenkin tapahtui joskus pari Desuconia sitten. Code Geass – paneelin jälkeen hoksasin, että hei, minun vitseillenihän oikeasti naurettiin. Tämä toi sitä kaivattua rentoutta esiintymiseeni enkä enää nykyisin mieti, voinko heittää jonkun vitsin vai ei. Nykyisin vain kerron sen, ja yleensä (edelleen yllätyn tästä päänsisäisesti) yleisö naurahtelee.

Oma missioni ohjelmanpitämisessä on pitää ohjelma kaikista niistä sarjoista ja tekijöistä, joita todella rakastan. Tähän mennessä olen pitänyt esitelmän näistä kahdesta – CLAMPista viime Desussa ja tänä vuonna Toward the Terrasta ihanan Hoothootin kanssa. Hootti-parka joutui tosin väsäämään luennon powerpointin käytännössä itse irkkikeskustelujemme ja luonnos-typepadin pohjalta, kun onnistuin nakkiutumaan töissä 13-tuntisiin työpäiviin pari päivää ennen Desuconia. Avaruushomoista otan mielellään palautetta vastaan vaikka tänne kommenttiboksiinkin. Kiitoksia kaikille, jotka tulivat meitä kuuntelemaan. :) Yleisö saattoi olla pieni, mutten tällaisen nevöhööd-sarjan kanssa mitään täyttä salia olettanutkaan.

Seuraavaksi rakkauslistallani on vuorossa ainakin Simoun, josta aion puhua viimeistään ensi vuoden Desuconissa. Yleisöä on ehkä viisi ihmistä mitä luultavaimmin, mutta ei haittaa eikä kiinnosta, olen halunnut pitää Simounluennon jo vuosia. Frostbiten aihettani arvon vielä, koska sen pitäisi mielellään olla vähän kevyempi kuin yhteen sarjaan keskittyvä  superburgerkohtaus. Kenties voisin nostalgisoida Azumanga Daiohia?  Yksi ajatus on myös pitää esitys wanhoista BL-pioneereista ihan kunnolla eli käsitellä Keiko Takemiyaa ja Moto Hagiota sekä näiden perintöä. Jaa-a. Haibane Renmeitäkin haluaisin joskus syväanalysoida.

Ensimmäisestä luennosta tulevaa huonoa palautetta ei joka tapauksessa koskaan kannata pelästyä. Olen elävä esimerkki siitä, että työllä ja tuskalla voi tulla edes suurinpiirtein kelvolliseksi esiintyjäksi niistä lähtökohdista, että yleisö tuottaa vain automaattisen karkuunjuoksureaktion.

« Vanhemmat artikkelit

© 2024 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑