En aio tänä vuonna kirjoittaa perinteistä coniraporttia Desuconista, koska työvoimavastaavan ominaisuudessa sellaisen puolueeton kirjoittaminen olisi ihan mahdotonta. Kolmen vuoden desutyöjuttujen koordinoinnin jälkeen aion nyt pitää ainakin vuoden tauon kaikista isoista vastuuhommista ja käydä Desuconissa vain kävijänä (no okei, luultavasti ohjelmanpitäjänä), joten ensi vuonna tai jo Frostista lupaan perinteisen raportin, jossa sanan säilä heiluu ja kritiikkiä ei säästellä, edes kavereita kohtaan.
Minulla on edelleen ihan törkeä conkrapula ja mistään järkevästä tekemisestä ei tahdo tulla mitään. Töissä on ehkä onneksikin pakko käydä, muuten varmaan lähinnä makaisin kotona ja selaisin internettiä maanisesti desupalautteen toivossa. Yritän nyt kuitenkin kanavoida conikaihon johonkin järjelliseen eli conohjelmasta ja sen pitämisen taidosta metapölisemiseen.
Tämän vuoden Desuconin ohjelmaa on syytelty useammassakin paikassa liiallisesta sarjakeskeisyydestä. Toisaalta sitä on myös kiitelty. Totuus taitaa olla, että tämänvuotisessa Desussa oli Suomen tähänastisista coneista eniten sellaisia ohjelmia, jotka keskittyivät vain yhteen sarjaan. Omasta mielestäni tämä kehitys on loistavaa, koska pidän mahdollisimman pohtivasta ja analyyttisestä, diipistä ohjelmasta. Makuni on mahdollisesti jopa älyttömän deeppi, sillä esimerkiksi Anna Rantasilan muuten loistavasti koostettu ja hienosti esitetty Mawaru Penguindrum -esitelmä ei tarjonnut minulle yhtään uutta ajatusta. Olin pohtinut ja selvitellyt itselleni ne kaikki teemat ja symbolit aiemmin itse.
Olen itse pitänyt coneissa ohjelmaa jo monta vuotta. Aluksi olin surkea ja tiesin sen itse; minua sai maanitella aika monta kertaa, ennen kuin suostuin edes yhden luennon osittaiseksi pitäjäksi kavereiden kanssa. Olin aina pelännyt esiintymistä yleisön edessä aivan valtavasti ja kouluesitelmät saattoivat aiheuttaa viikon verran unettomia öitä. Lopulta tarinani opettaa, että peloista voi päästä yli ja kehittyä sellaisessakin tekemisessä, jonka aluksi kokee itselleen täysin vieraaksi. Kehtaan nimittäin väittää itseäni nykyisin aika hyväksi puhujaksi.
Harmillisesti ohjelmanpito coneissa paransi vain yhden osan esiintymispelostani ja en edelleenkään uskaltaisi esimerkiksi osallistua cosplaykisaan, mutta se on sitten toinen tarina. Cosplayesitystä en osaa edelleenkään keksiä, mutta hyvän luennon ainesosista minulla on jonkinlainen aavistus. Ensinnäkin pidän aina itse sellaisia esityksiä, jollaisia haluaisin kuunnella itse. Omasta mielestäni conesitelmien tulisi olla sekä viihdyttäviä että informatiivisia. Olen kuunnellut tylsiä luentoja yliopistolla jo aivan tarpeeksi, ja conympäristössä pidetyn luennon pitäisi olla sellainen, ettei kukaan yleisössä vahingossa nukahda. Tähän tarvitaan huumoria. Hauskoja heittoja, irtovitsejä, koko esityksen läpi kulkevaa pientä vitsintynkää – ihan mitä tahansa, ettei luento muutu tylsän kuivakkaaksi akateemiseksi materiaaliksi.
Aluksi kamppailin todella pahasti luentojeni huumoriosuuden kanssa. Pelkkä huumoriluento menee helposti meemuhuuteluksi, jossa ei ole kovin paljon sitä diippiä informaatiota. Toisaalta oli kovin vaikeaa saada yleisö ymmärtämään, milloin kerron vitsin! Oma huumorini on aika kuivaa ja sarkastista, eikä se välttämättä aukea kovin helposti. Lisäksi väitän, että naispuolisen henkilön on vaikea olla tässä yhteiskunnassa geneerisen hauska. Siitä kertoo jo vähäinen naispuolisten stand up -koomikoiden määrä. Kulttuurillisesti naiset ovat olleet niitä, joita viihdytetään ja jotka nauravat vitseille, eivätkä kerro niitä itse, varsinkaan pääasiassa miehistä koostuvalla yleisölle. Ei animeskenessä vieläkään ole naispuolista jussikaria, joka pitäisi pääosin viihdyttäviä huumorijuttuja. Pirorin ja Kray, jotka myös painottuvat lulzipuolelle, ovat myös viimeisen tiedon mukaan miespuolisia.
Jotain kuitenkin tapahtui joskus pari Desuconia sitten. Code Geass – paneelin jälkeen hoksasin, että hei, minun vitseillenihän oikeasti naurettiin. Tämä toi sitä kaivattua rentoutta esiintymiseeni enkä enää nykyisin mieti, voinko heittää jonkun vitsin vai ei. Nykyisin vain kerron sen, ja yleensä (edelleen yllätyn tästä päänsisäisesti) yleisö naurahtelee.
Oma missioni ohjelmanpitämisessä on pitää ohjelma kaikista niistä sarjoista ja tekijöistä, joita todella rakastan. Tähän mennessä olen pitänyt esitelmän näistä kahdesta – CLAMPista viime Desussa ja tänä vuonna Toward the Terrasta ihanan Hoothootin kanssa. Hootti-parka joutui tosin väsäämään luennon powerpointin käytännössä itse irkkikeskustelujemme ja luonnos-typepadin pohjalta, kun onnistuin nakkiutumaan töissä 13-tuntisiin työpäiviin pari päivää ennen Desuconia. Avaruushomoista otan mielellään palautetta vastaan vaikka tänne kommenttiboksiinkin. Kiitoksia kaikille, jotka tulivat meitä kuuntelemaan. :) Yleisö saattoi olla pieni, mutten tällaisen nevöhööd-sarjan kanssa mitään täyttä salia olettanutkaan.
Seuraavaksi rakkauslistallani on vuorossa ainakin Simoun, josta aion puhua viimeistään ensi vuoden Desuconissa. Yleisöä on ehkä viisi ihmistä mitä luultavaimmin, mutta ei haittaa eikä kiinnosta, olen halunnut pitää Simounluennon jo vuosia. Frostbiten aihettani arvon vielä, koska sen pitäisi mielellään olla vähän kevyempi kuin yhteen sarjaan keskittyvä superburgerkohtaus. Kenties voisin nostalgisoida Azumanga Daiohia? Yksi ajatus on myös pitää esitys wanhoista BL-pioneereista ihan kunnolla eli käsitellä Keiko Takemiyaa ja Moto Hagiota sekä näiden perintöä. Jaa-a. Haibane Renmeitäkin haluaisin joskus syväanalysoida.
Ensimmäisestä luennosta tulevaa huonoa palautetta ei joka tapauksessa koskaan kannata pelästyä. Olen elävä esimerkki siitä, että työllä ja tuskalla voi tulla edes suurinpiirtein kelvolliseksi esiintyjäksi niistä lähtökohdista, että yleisö tuottaa vain automaattisen karkuunjuoksureaktion.
Oi, mahtavaa. Simounpaneeli, tulen sinne ehdottomasti!
Osui aika sydämeen tuo pelkääjästäkin voi tulla hyvä puhuja -aihe, koska oma esiintymiskammo oli joskus yläasteella ihan hälyttävissä mitoissa. Puhujantaidot tai ainakin esiintymisvarmuus ovat desupuhumisen myötä kuitenkin kehittyneet ihan reippaasti, mutta vielä on matkaa.
Yleisön hauskuttaminen ei onneksi ole livenä ihan haastavaa, koska riittää, että kaksi yksittäistä tyyppiä yleisössä vähän hymähtää niin fiilis leviää tosi kätevästi kaikkiin muihinkin. Itsellekin tuli kyllä aika yllätyksenä se, että aina kun olen ollut puhumassa conissa niin olen onnistunut saamaan yleisöstä irti hymähdyksiä ja nauruakin. En ole ikinä pitänyt itseäni kauhean hauskana ihmisenä, koska ujous ja sosiaalinen derppiys vähän vaivaavat. Siksi vältän varsinaisia suoria vitsejä, jotka ovat vain vaivaannuttavia, jos niitä ei onnistu toimittamaan juuri oikealla tavalla (ja jos vitsin kertoja ei usko voivansa esittää sitä hauskasti niin yleisö uskoo sitä vielä vähemmän). En olekaan koskaan tietoisesti pyrkinyt sanomaan mitään hauskaa ja olen vain luottanut siihen, että jos esityksen tyyli on tarpeeksi kevyt harrasteohjelmaan niin ehkä sitä tulee heitettyä jotain tarpeeksi lennokasta, että suupielet vähän kääntyvät ylöspäin. Suullista komedisen ajoituksen puutetta on onneksi mahdollista kompensoida slaideillakin jonkin verran.
Olen itse lähtenyt ohjelma-aiheiden kanssa aika samalle linjalle kuin sinä – niistä omista suursuosikeista tulee yleensä helpoimmin fiksuin sisältö, kun niitä tulee muutenkin mietittyä, ja niistä on yksinkertaisesti hauskinta puhua. Takana kivasti jo Utena, Princess Tutu, Kuroshit, Minekura ja kasa laatubeeällää.
Niinjoo, ja BL-pioneerimeininki kuulostaa hienolta aiheelta, lupaan olla yleisössä jos tämä joskus tapahtuu.