En oikein tykkää Nisio Isinistä. Olen sitä koulukuntaa, jonka mielestä teoksissa pitää näyttää eikä kertoa, ja kyseinen herra tykkää kertoa ja kertoa ja kertoa ja kertoa ja… vihasin Bakemonogataria, joskin siitä voi syyttää myös osin Shinboa. En erityisesti välittänyt niistä Nisio Isinin kynäilemistä xxxHolic ja Death Note -sivutarinoista, joita joskus yritin lueskella. Zaregotoon en ole perehtynyt koska opin jo, että herran tyyli ei nappaa, ja aluksi meinasin jättää Katanagatarin animeversionkin väliin johtuen siitä uskomattoman puisevasta mukafiksusta turhanjauhannasta, mitä mikä tahansa Nisio Isinin tekemä on täynnä. Lopulta kiinnostuin mielenkiintoisen formaatin takia – yksi tunnin pituinen jakso kerran kuukaudessa – ja siksi, että tekijänä oli joku muu kuin SHAFT.
Sarjan alkuasetelmassa strategi Togame haluaa kerätä legendaarisen miekantekijän Shikizaki Kikin 12 eriskummallista miekkaa. Tehtävä osoittautuu hankalaksi, kunnes Togame lyöttäytyy yhteen Yasuri Shichikan, miekatonta Kyotooryuu-miekkatyyliä käyttävän jampan kanssa. Seuraa kävelyä ympäri Japania ja tahdilla yksi voitettu miekka per kuukausi tapahtuvaa hiljaista naureskelua shounen-kliseille. Shichika tosin on aluksi hieman vähemmän innokas lähteämään tällaiseen mittavaan hengenvaaralliseen hommaan mukaan, mistä ei edes itselle saa mitään muuta kuin ehkä kyseenalaista kunniaa, kunnes Togamella strategina on ratkaisu tähänkin pulmaan: ”rakastu minuun”.
Katanagatari kärsii ihan samasta ongelmasta kuin muutkin Nisio Isinin teokset. Siinä puhutaan liikaa. Aivan liikaa. Animeadaptaatio on tehty kirjoja hyvin tarkkaan mukaillen ja usein olisi ollut tarkoituksenmukaista hieman parannella alkuteosta jättämällä sitä täysin turhaa ja saman asian ympärillä pyörivää länkytystä pois, pyrkien napakkaan ja oivaltavampaan dialogiin. Toki animaatiostudio White Foxilta pilkuntarkka adaptaatio oli varma keino päästä edes keskinkertaiseen lopputulokseen; kyseinen studio kun ei ole mikään erityisen tunnettu pelkkiä hittejä ulos sylkevä paja, kaikkea muuta. Tunnin jaksoihin mahtuu puhumista enemmän kuin tarpeeksi, ja hiukan puheita leikkelemällä ja tiivistämällä taistelukohtauksille olisi saanut enemmän tilaa ja aikaa, eivätkä jatksot tuntuisi ihan niin pitkiltä kuin nyt.
Katanagatarin tarina on näennäisen yksinkertainen ja ilmiselvä, kaikki tärkeä on jopa nimetty sen ominaisuuksien mukaan ilmiselvimmällä mahdollisella tavalla (tarina päättyy Owarin linnaan, seitsemännen polven jälkeläisten nimet ovat Nanami ja Shichika, ja niin edelleen). Tarinan simppeli kehys mahdollistaa hienon tarinallisen rölläämisen, kun tällaisessa hyvin tyypillisessä rpg/shounen/fantasiatarina a la eddings – ”kerää 12 miekkaa ja voita tyttö” -skenaariossa juuri mikään ei menekään niin kuin ennalta arvaisi. Nelosjakson isohko rölli aiheuttaa ilmeisesti vinetystä ja ragea yhä, vaikka jakso tuli ulos huhtikuussa. Monesti katsoessa nauroin ääneen, kun asiat tapahtuivat täysin päinvastaisella tavalla, kuin miten ne animessa tarinoissa yleensä toimivat. Pidän siitä, kun minut yllätetään, joskin Katanagatari ei aina tee sitä loppuun asti loogisesti pyrkiessään rölläämään ja shokeeraamaan vähän turhan paljon. Nanamin motiiveista tai viimeisten kahden jakson tapahtumien logiikasta minulla olisi jonkun verran kanaa kynittävänä – aina hahmot eivät tunnu toimivan loogisessa järjestyksessä ja uusia ”ei, motivaationi olikin alusta alkaen tämä, eli täysin vastakkainen verrattuna kaikkeen, mitä olen tähän mennessä sarjassa tehnyt!!! Sinä vain luulit että olen puolellasi, vaikka kyllä autoin sinua koko ajan, mutta oikeasti en auttanutkaan, vaikka selvästi kyllä autoinkin!!!!1 Oikeasti vihaan sinua!!!! Muahahahaaa!!!1” -käänteitä vedellään pyllystä vähän turhan nopeaan tahtiin.
Minulla on hassu sisäinen hahmokompassi. Se toimii ensimmäisten promokuvien perusteella. Lähes jokainen animehahmo, josta tykkään todella paljon, on kiinnittänyt huomioni jo jossain promoskannissa ennen, kuin olen tiennyt hahmon persoonasta tai edes sarjan tarinasta mitään. Minulle kävi näin myös Katanagatarin Shichikan ja Togamen kanssa, kun näin ensimmäisen kerran promokuvan Katanagatarista joskus viime vuonna.
Moni on sanonut Katanagataria Nisio Isinin heikoimmaksi kirjasarjaksi. Oli miten oli, oli se sitten animestudion luoma ihme tai mitä lie, Katanagatari on ensimmäinen Nisio Isinin kynästä lähtenyt tekele, jonka hahmoista olen todella pitänyt. Togame ja Shichika toimivat sarjan ajan yhteen loistavalla tavalla. Heidän suhteensa kehittyy luonnolisesti ja on samalla uskomattoman söpö. Shichikan kasvu ihmisyyteen limittyy hienosti parisuhteen kehittymiseen. Hahmot käyttäytyvät kuin pitkässä parisuhteessa oikeasti käyttäydytään – ei mitään itkemistä jokaisesta ruumiinaukoista ja suuria ikuisia rakkaudenjulistuksia a la Key, vaan pieniä eleitä ja … keskinäistä kinastelua ja naljailua, sekä satunnaisesti Shichika esittämässä vielä ilmapäisempää pöllöä kuin oikeasti on Togamen saadessa mustasukkaisuuskohtauksen. Yhteen kasvetaan hiljalleen, kunnes kumpikaan ei oikein tiedä, mitä tapahtuisi ilman toista. Lopulta Togamen ensimmäisessä jaksossa esittämä käsky toimi, vaikka silloinen Shichika (no, elä itse saarella eristyksissä ja katso, mitä se tekee tunne-elämälle) ei ihan rakastumisen käsitettä tajunnutkaan.
Shichikan kasvu ihmisyyteen ja moraalisuuteen on sarjan aikana paljon esillä ja helposti nähtävissä, vaikkei sitä niin tikulla kaivaisikaan. Alkujaksoissa Shichikaa ei haittaa naisten ja lastenkaan tappaminen, eikä tämä oikein edes tiedä, miksi taistelee. Myöhemmin Shichika kehittää ensin syyn jatkaa miekkojen hakureissua ja sittemmin myös moraalin. Togame sen sijaan on hieman vaikeammin tulkittavissa. Yleensä näemme Togamea lähinnä kahdessa moodissa – ensinnäkin hölmöilemässä ja käyttäytymässä kuten kaikki tytöt joskus, siis se mustis tsun tsun punast punast noemmänytsitä -Togame. Toisaalta on strategi-Togame, joka kertoo kylmäpäisesti taistelusuunnitelman kulloisenkin miekan voittamiseen. Näiden välissä sarja näyttää hyvin vähän todellista Togamea. Togame kertoo syynsä jo ensimmäisessä jaksossa: ”haluan valtaa ja kerätä kaikki 12 miekkaa osoittaakseni shogunille, mihin minusta on.” Siinä on kuitenkin vain osatotuus, kuten myöhemmin opimme, ja senkään jälkeen Togame ei auliisti puhu mistään itseään koskevasta tai omista tunteistaan. Edes kymmennennessä, lähinnä Togamen taustatarinaa koskevassa jaksossa Togame ei avaa tunteitaan kuin muutamalla sanalla, ja nekin tulevat lähinnä silloin, kun Shichika ei ole kuulemassa. Hyvin mielenkiintoista ottaen huomioon, että Katanagatarissa puhutaan Ihan Helvetisti noin yleensä.
Syynä hiljaisuuteen on tietenkin se, että Togame on laskelmoiva eukko ja niin ollen kaikki, mitä Togamen suusta tulee ulos, on tarkoin harkittua halutun päämäärän saavuttamiseksi. Kaikki on Togamelle peliä tai vain yksi iso shakkilauta, jolla palaset liikkuvat haluttuun lopputulokseen. Tietysti joskus Togame erehtyy eikä ole ihan niin fiksu kuin luulee olevansa, mutta nämä hetket sarja käyttää lähinnä irtovitseihin, eikä Togame ikinä lipsu tai lipsahda, kun kyse on jostain tärkeästä Isoon Suunnitelmaan liittyvästä. Kontrasti vasta itseään etsivän, tunteidensa kanssa hapuilevan ja niitä auliisti näyttävän ja ääneen pohdiskelevan Shichikan kanssa on suuri.
Minusta White Fox teki oikean päätöksen ollessaan trimmaamatta kirjojen rönsyjä, sillä Nisioisinin ylilyövä pölinä ja itsearvoinen lukijan röllääminen olivat minulle puolet hupia. Vihaajat vihaa, mutta minä liimauduin joka kuukausi näytön eteen hölmö virne naamalla, eikä sitä pyyhkinyt pois liioin nelosjakso eikä trololoppu.
Myönnän kyllä, että jaksot tuntuivat välillä hyvin pitkiltä kaiken puheen takia ja että enemmän rehellistä tappelua olisi ollut mielekkäämpää. Mutta silloin leikkaushuoneen lattialle olisi saattanut päätyä myös lempikohtaukseni koko sarjasta: Kuudennen jakson tappelu, jossa Maniwa Kyouken pysähtyy kesken hypyn suoltamaan monologia lumihiutaleiden lentäessä tämän kasvojen ohitse. Talking Is a Free Action, kuten sanotaan.
Sitä paitsi enemmän tappelua olisi tuskin lisännyt sarjaan paljoakaan. Viimeisten jaksojen tappeluissa kävi varsin selväksi, ettei White Foxilla ollut järin suuri animaatiobudjetti, matsit kun koostuivat lähinnä paikallaan leijuvista torsoista, käsien vauhtiviivoista ja sinipunaisista välähdyksistä.
Riippuu toki siitä, mistä tykkää. Nisio Isin osuu joskus kultasuoneen ja saa aikaan oikeasti nerokasta, vivahteikasta dialogia, jossa kaikkea ei sanota ääneen ja jossa kaikki ei ole sitä miltä näyttää (Katanagatarin ykkösjakson keskustelu Togamen, Namanin ja Shichikan välillä on kerta kaikkiaan loistokas ja näyttää hyvin, kuka porukasta osaa lukea ihmisiä parhaiten), mutta 75% ajasta se menee itsetietoisen naurettavaksi mukafiksuksi turhanpölinäksi tai vaihtoehtoisesti niin pitkälle katsojan rölläämisessä, että se on jo verrattavissa naamalle sylkemiseen. En pidä tällaisista tosi truu auteur-kamasta – minusta päätarkoitus pitää olla viihdyttää yleisöä ja se pitää tehdä nöyrästi. Toiset tykkäävät siitä, että tekijä yrittää kaikin keinoin hieroa yleisön naamaan olevansa fiksumpi kuin nämä ja parasta sitten valmiiksi viipaloidun leivän, minä en.
Editoimatta jättäminen oli turvallinen veto tässä tilanteessa, koska animaatiobudjettia ei ollut juuri mihinkään muuhun kuin lätinän näyttämiseen, ja White Foxin kyseenalaisilla meriiteillä voi tosiaan olla, että moni hieno asia olisi jäänyt sarjasta pois. Täydellisessä maailmassa olisin silti mieluummin katsonut hyvin animoitua Katanagataria, joka tiukan adaptaation sijaan olisi rehellisesti ollut oma teoksensa. Tällaisenaan anime on oikeastaan vain vähän glorifioitu kirjan kuvitus (ja liikkuukin yhtä vähän, heh heh.)