Sarjan loppu saattaa olla monille se suurin rölli nelosjakson jälkeen, en tiedä. Itse onnistuin spoilaantumaan siitä kauan sitten ja sen jälkeen näinkin sarjan eräänlaisena tienä väistämätöntä kohti.  Togamen ajatusmalli elämästä yhteen päämäärään johtava isona pelinä, jossa kaikki ovat pelattavissa oman mielen mukaan kun on lopultakin väärä. Ei elämä kuitenkaan voi olla pelkkää isoa ihmissuhde- tai valtapeliä, silloin nimittäin unohtaa todella elää eikä koskaan tee niitä asioita, jotka todella tekevät elämästä elämisen arvoisia.  Togamessa on paljon piirteitä ja käyttäytymismalleja, jotka tunnistan myös itsessäni – omituista, että niin sattui käymään hahmon kanssa, johon ihastuin alun perin pelkän ulkonäön perusteella! Togame ei ole kovin empaattinen, ei häntä kiinnosta, kuinka monta tyyppiä pitää listiä 12 miekan keräämiseksi, mutta Togame on kuitenkin hyvin vahvaluonteinen ja helposti tunteiden vietävissä. Huolimatta ajoittaisesta sokeudesta Togame on hyvä lukemaan tilanteita, tekemään päättelyketjuja ja lukemaan ihmisiä. Valitettavasti kaikkien kähmintöjensä ja valtapeliensä viidakossa Togamelta kuluu liikaa aikaa muiden syyttelyyn omasta kurjuudestaan. Eeppiset kostosuunnitelmat lohduttavat toki silloin, kun tuntuu kaikista kurjimmalta ja koko maailma tuntuu olevan itseä vastaan, mutta niitä punoessa uhraa oman mahdollisuutensa onnellisuuteen, koska kosto ei koskaan ole hedelmällistä tai luo mitään uutta tai kestävää. Mieluummin kuin muiden elämän tekemistä kurjaksi, tulisi miettiä oman elämän tekemistä onnelliseksi.

Silti, en voi olla kuin tykkäämättä lopultakin itsekkäästä ja hölmöstä Togamesta. Ehkä kauneinta ikinä oli viimeinen jakso ja mikä minun näkökulmastani oli Togamen viimeinen juoni: syöttää Shichikalle tarpeeksi pajunköyttä omista motivaatioistaan ja tunteistaan, jotta Shichika ei vuorostaan jumittuisi koston kierteeseen ja unohtaisi elää. Söpöä ja niin Togamea, juonija sarjan loppuun asti, ei koira karvoistaan pääse… tai ikuinen juonija käärmeestä hihassaan.

En ole tämän huushollin ainut, joka löysi Katanagatarista jotain itselleen läheistä. Kuuti ei yleensä kiinny hahmoihin vaan pitää sitä lähinnä tyttöjen fanikulttuurin hapatuksena, mutta Shichikan mukapöljä ja suorasukainen lähestymistapa elämään herätteli jotain uinuvia fanityttöyden osia ja Kuuti innostui ihkuttelemaan paidatonta miekkamiestäa aika tavalla. Omana henkilökohtaisena voittonani pidän sitä, että Kuuti päätyi vertaamaan Katanagatarin loppua Code Geassin vastaavaan. Olemme keskustelleet pitkästi siitä, kuinka homo Code Geass sitten lopulta on, ja näin sain jonkinlaisen sivulauseessa otetun erävoiton siitä, että suzalulu on kuin onkin Kuutinkin mielestä truu, kun kerran Togamen ja Shichikan välinen vastaava raburabukin on!111

Asiaan täysin kuulumattomat homolustit  sikseen, Katanagatarin lopusta voi olla monta mieltä – viimeinen jakso oli ehkä heikoiten ohjattuja ja animoituja koko sarjassa, sellainen syö tunnelmaa – mutta eivät ainakaan kaksi päähahmoa käyttäytyneet luonteelleen epätyypillisillä tavoilla. Togamen pääkilpailijan, Hiteihimen motivaatiot sen sijaan menevät minusta lähinnä asspullin iloiseen maailmaan. Välillä neiti tahtoo yhtä, ja seuraavassa kohtauksessa toista.  Tylsin hahmo koko sarjassa tämä ainakin oli, sillä Hiteihime oli lähinnä togameklooni, jonka sisäistä maailmaa ei avattu juuri yhtään. Haluaisin edelleen tietää, oliko Hiteihimen mitään pakko toteuttaa shogunin käsky ninjapalvelijansa Emonzaemonin välityksellä siellä portailla vai ei. Ottaen huomioon viimeisen jakson paljastukset Hitein lopullisesta päämäärästä, väitän, että mitään pakkoa ei ollut, vaan syyt olivat tasan henkilökohtaiset, motiivina jokin epämääräinen ”voitto”, joka on minusta kohtuullisen ontto ja kulunut motiivin yritelmä, varisnkin, kun Hitehime ihan oikeasti tykkäsi Togamesta kuitenkin.

Voisin toki kirjoittaa muistakin hahmoista pitkän pätkän. Maniwa-ninjat voittivat monen katsojan sydämen puolelleen, ja varsinkin sen nelosjakson kolmikon ja Penginin taistelut myöhemmin olivat sydäntäsärkevää seurattavaa. Harvoin tällaiset ”pikkupahis per jakso” -hahmot ovat jaksaneet herättää minussa mitään tunteita, en ymmärrä Akatsuki- tai Organization XIII -fanitusta. Ehkä tapa, jolla Katanagatari on sadistisen julma hahmoilleen, tuo sivuhahmoistakin esiin enemmän kuin keskiverrot shounenrymistelyt. Toki myös jatkuva puhuminen auttaa; kun hahmot puhuvat paljon, näihin tutustuu paremmin. Joskus toki pölötys toimii lähinnä vain tylsistyttävänä elementtinä, kuten edellä ranttasin…

Seiyuille tällainen pölinäsarja on varmasti kultakaivos, usein kun seiyuut saavat palkkaa sanamäärien perusteella. Togamea esittävä Yukari Tamura vetää roolinsa kokemuksen tuomalla varmuudella, mutta suoritus ei kuitenkaan mielestäni ole mitenkään erityisen mieleenpainuva. Shichikan seiyuu on Yoshimasa Hosoya, joka ei ole ennen tehnyt oikeastaan mitään merkittävää ääninäyttelyn saralla. Sen huomioon ottaen tämän ääninäyttely on todella vakuuttavaa seurattavaa, varsinkin lopussa. Kaikki nyanssit tulevat esille ja Hosoya osaa muuttaa ääntään tilanteen mukaan, joskin pitäen Shichikan aina hieman monotonisen tai vaihtoehtoisesti tyhjäpään kuuloisena. Hosoyan ääni on myös mukavalla tavalla tuore, on joskus mukava kuulla ääntä, jonka maneereihin ei ole vielä ehtinyt tottua.

Musiikit on saatu säveltämään Taku Iwasaki, joten ne ovat -tietenkin- kohtuullisen kovaa laatua. Varsinkin taisteluiden aikana soiva, aavemaisen kaunis ja Ghost in the Shellin teeman mieleeni tuova biisi on loistokas. Harmi, ettei se ehdi melkein koskaan soida kokonaisuudessaan. Koska puhetta on paljon, taistelut ovat ohi liiankin äkkiä. Toki syytä on muuallakin… nimittäin animaatiobudjetti Katanagatarilla on ollut luokkaa absoluuttinen nollapiste. Sarjassa käytetään tuhottoman paljon stillkuvia ja joskus taistelutkin ovat pelkkää yhtä vauhtiviivaa ja animaatiosäästöä ”hän on niin nopea, etten ehtinyt nähdä!”. Sääli, sillä sarja olisi ollut kunnon budjetilla todella huimaa katsottavaa.

En ole vielä maininnut sarjan ulkoasusta mitään, spämminyt vain niitä näteimpiä screenshotteja kappaleiden väliin. Katanagatarin tyylihän veti minut mukaansa siitä ensimmäisestä promokuvasta lähtien, ja nekin, jotka vihaavat alkuperäistä kirjasarjaa, myöntävät Taken kuvitusten olevan sekä omaperäisiä että tyylikkäitä. Anime on säilyttänyt hienon ja omaperäisen ilmeen. Hahmosuunnittelu on mielikuvituksekas ja ehdottoman omaleimainen olematta kuitenkaan millään tavalla luotaantyöntävä. Sarjassa on joskus erittäin hienoja yksittäisiä otoksia; on  mielenkiintoista geometrisia muotoja, kuvakulmia ja huippuunsa viritettyä värisuunnittelua. Joskus sarja myös kikkailee onnistuneesti visuaalisella kerronnalla – Nanami-jakson peleistä ja yhdessä kohtauksessa visual noveleista ammentavaa kerrontaa ei voinut olla huomaamatta. Valitettavasti sarja ei kuitenkaan kokonaisuutena ole niin tyylikäs ja visuaalisesti huippuunsa viritetty kokonaisuus kuin vaikka Aoi Bungaku tai Casshern Sins; jokaista tyylikästä otosta kohti on myös täysin mielikuvituksettomia dojonseiniä, muita boretaustoja sekä zoomeja hahmon silmiin tai suuhun ja muuta tylsää peruskauraa. Animaation laatukin vaikuttaa – Katanagatari ei kerta kaikkiaan aina liiku niin paljon kuin sen pitäisi.

En voi sanoa vuoden ajan katsoneeni mitään eeppistä parasta shittiä evörr!!!, mutta tykkäsin Shichikasta ja Togamesta. Joskus ihan vain hahmoista tykkääminen riittää siihen, että piti vaivihkaa pyyhkiä kyyneleitä vikassa jaksossa – vaikkakin se Togamen kohtaus oli Ihan Liian Pitkä ja vei dramaattisuudesta noin  75% kun lätinä vain jatkuu jatkuu jatkuu jatkuuuuuu. Vähemmän puhumista ja enemmän tapahtumia seuraavalla kerralla, kun joku animoi Nisio Isiniä, jookos.