Tämä on Big brother, plasmatykkinne on vaurioitunut

Avaruusmaniani jatkuu, ja selatessani MyAnimeListiä osuin siellä sellaiseen sarjaan kuin Starship Operators. Tämä jo useamman vuoden vanha sarja oli jotenkin mennyt minulta ilmestyessään täysin ohi. Käsittämätöntä ottaen huomioon, että juonisynopsis suorastaan kirkui tämän olevan kuin pelkästään minua varten tehty sarja – avaruustaisteluita ja tositv:tä samassa paketissa!

Kibi-planeetan uusi lippulaiva Amaterasu palaa harjoitusmatkalta kyydissään upseereiksi pian valmistuvia kadetteja. Amaterasun ollessa muilla mailla paikallinen supervalta Henrietta Alliance on tuhonnut toisen Kibin avaruuslaivan, Maizurun, ja julistanut ottavansa planeetan hallintaansa. Kibin hallitus antautuu ja käskee Amaterasun miehistöä poistumaan aluksesta. Kouluttajina toiminut upseeristo tottelee käskyä mukisematta. Viimeisinä alukseen jääville kadeteille rauhaomainen antautuminen ei sovi, vaan kadetit päättävät nuoruuden innolla jatkaa taistelua ylimielistä Henriettaa vastaan. Yhden aluksen yksityinen sota vaatii rahaa ja tarvikkeita, jotka saadaan mediayhtiö Galactic Networkilta kaiken aluksella tapahtuvan televisiointioikeuksia vastaan. Syntyy Starship Channel ja Amaterasuun asennetaan kameroita pitkin poikin.

Miljuuna hahmoa

Sarjan idea tuntuu vähän pikkunäppärältä, mutta Starship Operators on yllättävän fiksu sarja. Tositv-ilmiötä käsitellään herkullisen realistisesti. Tuotantoyhtiö lisää avaruustaisteluihin ääniefektit yleisöä varten, mikä risoo Amaterasun miehistöä aika tavalla. Tuotantoyhtiön vaatimuksesta myös Amaterasun kolme komentosiltaa (komento, asekontrolli ja navigaatio) miehitetään pääasiassa näteillä tyttökadeteilla, sillä kun saadaan paremmat katsojaluvut. Myöhemmin sarjassa Amaterasun miehistön ilmeet ovat näkemisen arvoiset, kun nämä löytävät itsensä galaktisesta ostos-tv:stä kaupittelemassa kuntolaitteita – avaruusalusten aikakaudella kuvankäsittelykin on kehittynyt niin, että shoopaamalla saadaan tietokoneella tehtyyn malliin liitettyä oikean tyypin naama ja ääni saadaan sekin kätevästi syntetisoitua.

Sarjan yllättävä realismi ei rajoitu vain töllöjuttujen käsittelyyn. Avaruustaistelut Henrietta Alliancen ja Amaterasun välillä onnistuvat välttämään käytännössä kaikki scifitaisteluiden kliseet ja sudenkuopat. Tietenkin mukana on se pakollinen FTL-systeemi, joka rikkoo fysiikan lait, mutta avaruusoopperaa on puolimahdoton tehdä ilman valoa nopeampaa matkustamista, joten en puutu Amaterasun warp driveen sen enempää. Mutta sarjassa laseraseita ei voi väistää, vaan ne osuvat käytännössä samalla hetkellä, kun ne on ammuttu. Taisteluita ei todellakaan käydä lähekkäin alusten raapiessa toistensa maalipintaa, vaan alukset ovat jopa satojen tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Miehistön saama informaatio tulee aivan muita reittejä kuin näköhavainnolla, eikä komentosilloilla edes ole ikkunoita. Ilman infrapuna- yms. sensoreitaan Amaterasu onkin taistelukyvytön. Avaruusaluksilla ei ole maksiminopeutta, vaan pelkästään maksimikiihtyvyys. Ja mikä hienointa: Amaterasulla ei ole keinotekoista painovoimaa kuin pyörivässä aluksen keskiosassa ja joissain huoneissa (mm. suihkussa), joten komentosiltojen tuoleissa on turvavyöt. Live action -scifissä aluksilla ei yleensä koskaan olla painottomassa tilassa ja keinotekoinen painovoima ei edes koskaan mene rikki, tietenkin sellaisen tilanteen astronomisten kuvauskustannusten takia. Animaatiossa painottomuuden kulut ovat nolla, mutta jostain syystä animessakaan painottomuutta ei nähdä juuri koskaan alusten sisällä, ilmeisesti koska asiaa ei osata edes ajatella. Amaterasu on muutenkin realistinen purkki – se on vain kolmisensataa metriä pitkä eikä todellakaan turhan tilava 46 hengen miehistölleen, jopa komentosilloilla istutaan kuin sillit suolassa. Liian usein avaruusalukset ovat naurettavan tilavia. Miksi kukaan rakentaisi oikeasti aluksiin tyhjää tilaa viemään kallisarvoista happea, lämpöä ja polttoainetta?

Avaruustaisteluiden lisäksi Starship Operators tarjoilee myös kohtuullisen realistista politiikkaa, jossa ei ole hyviksiä tai pahiksia. Kähmintää riittää erityisesti sarjan loppupuoliskolla, ja sarjan loppu on erittäin herkullinen. Harvoin sarjoissa on näin toimivia loppuratkaisuja, jotka sekä pohjaavat kaikkeen aiemmin tapahtuneeseen että sarjan kantaviin teemoihin ja vielä onnistuvat yllättämään katsojan täysin.

Jos tässä olisi kaikki, mitä minulla on sanottavaa Starship Operatorsista, sarja olisi takuulla pompannut suoraan suosikkilistalleni. Valitettavasti mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä ja Starship Operatorsissa on sössitty joitain aika tähdellisiä osa-alueita.

Sarja on vain 13 jaksoa pitkä. Juoni on hieman liian pitkä näin lyhyeen sarjaan ja varsinkin ensimmäinen jakso on aivan liian täyteen ahdettu. Sarjassa ei ole tyhjää tilaa tai kohtauksia, joiden aikana katsoja voisi hengähtää tai käsitellä juuri näkemäänsä, vaan koko ajan tapahtuu. Tämä tekee joistain koskettaviksi tarkoitetuista kohdista jopa vähän koomisia, kun mitään ei ehditä käsitellä kunnolla: ”oho jaa, sekin kuoli”. Hahmoja on valtavasti näin lyhyeen sarjaan: Starship Operatorsissa on parisenkymmentä tärkeää nimettyä hahmoa. On aika selvää, että monien ”hahmonkehitys” on summattu muutamalla parin minuutin kohtauksella – jos sitäkään. Liian moni hahmo on pelkkä statisti tai tarinankerronnan funktio. Nekin hahmot, joissa on yritystä, lätsähtävät liian nopeaan juonenkehitykseen, kun romansseja ilmestyy lähes tyhjästä ja hahmojen taustat summataan parilla lauseella. Ainoa todellinen ja mielenkiintoinen henkilö sarjassa on sen päähenkilö ja Amaterasun ensimmäinen operaattori Sinon Kouzuki, jonka epävarmuuksia ja mietteitä kuvataan ilman kiirettä ja uskottavasti.

Budjetilla ei myöskään ole juhlittu. Animaatio on usein vähän kökönpuoleista ja varsinkin painottomassa tilassa koostuu usein taustaa vasten leijuvista hahmo-paperinukeista, joissa liikkuu ehkä suu jos sekään. Avaruustaisteluiden CG on vähän mitäänsanomatonta. Taustat ovat tylsähköjä, onneksi sentään hahmosuunnittelu on tehty kunnolla ja hahmot ovat mielenkiintoisen näköisiä ja helposti erotettavissa toisistaan. Varsinainen rimanalitus on alkutunnarin animaatio, animaatio on tylsä, efekteiltään amatöörimäinen ja koostuu lähinnä kierrätetyistä kuvista itse sarjasta. Onneksi biisin sentään on väkertänyt KOTOKO, jotain hyvää edes.

Enemmän kuin animaation puutteet minua kuitenkin nakertaa mielikuvitukseton ohjaus. Starship Operatorsia kökömmällä budjetilla on tehty vaikka mitä mielenkiintoista kamaa animaatiosäästön kultaisella ajalla ysärillä, kaikki ovat varmaan nyt ainakin NGE:n ja Utenan nähneet. Starship Operatorsin ohjausratkaisut ovat tylsiä. Kuvakulmat noudattavat samaa puisevaa linjaa, ja jopa avaruustaisteluista on saatu harvinaisen tylsiä käyttämällä aina samoja kuvakulmia ja otoksia. Ongelma liittyy myös yllä mainitsemiini hahmoihin – kun ohjausratkaisuissa tunnutaan etenevän kaikkein helpoimmin ja ilmiselvimmin ratkaisuin, hahmojen tärkeät kohtauksetkaan eivät saa sitä fiilistä, mikä pitäisi tulla. ”Tähän voitais laittaa se kattomassa kaihoisasti avaruusaluksen ikkunasta keskellä yötä, pannataan ylhäältä jaloista ylös kasvoihin. Sit kasvokuvaa ja näytetään kun se alkaa itkeä, ja oisko hei tosi hyvä tätsi laittaa siihen soimaan sarjan tunnari pianoversiona ja sit kans näytetään painottomana leijuvia kyyneleitä”. Tuli vähän hölmö fiilis, kun minäkin osaisin vääntää mielikuvituksekkaammat storyboardit… Eivätkä musiikitkaan auta kohottamaan tunnelmaa. Erilaisia biisejä OSTilla on ehkä neljä, eikä se eeppisinkään niistä ole likimainkaan tarpeeksi eeppinen. Seiyuilla sentään on nimeä, sarjassa pyörii muutamankin repliikin rooleissa sellaisia nimiä kuin Ayako Kawasumi, Mamiko Noto ja Miyu Irino, muutaman mainitakseni.

Starship Operatorsia suosittelen, jos politiikka ja hc-avaruusscifi kolahtavat. Realistista hahmodraamaa tai upeaa animatiota etsivien kannattaa suunnata muualle. Sarjan tiiviyden takia en suosittele maratoonaamaan sarjaa, sillä pitämällä vähän tuumaustaukoa jaksojen välissä sarja toimii huomattavan paljon paremmin. Ja skipatkaa se kamala alkuanimaatio!