Bad End

Hiljaisuus tällä rintamalla johtuu pääasiassa eeppisestä cosplayväännöstä ja töissä käymisestä – niin ne kesät menevät, ensin panikoidessa asuista ja sitten paikan päällä conissa miettiessä, miksi ihmeessä harrastaa jotain niin tyhmää ja epämukavaa. Uutisrintamalla ei kuitenkaan ole ollut hiljaista: anime- ja mangafirmoja kaatuilee yhä ja Inuyasha loppui. Siis, Inuyasha loppui, mitä ihmettä?!

En ole koskaan ollut Rumiko Takahashin fani, mutta Inuyashalla on aina ollut minulle tietty symboliarvo. Se on ensinnäkin ensimmäinen fansubattu anime, jota olen nähnyt, ja lisäksi se sarja, joka on aina ollut olemassa koko harrastuksen ajan. Muistan joskus aikoinaan joiniessani eräälle irkkikanavalle, miten sieltä hyppäsi pelottavia fanityttöjä niskaani: ”Hei uusi ihminen, minä olen sejase, JA SESSHOUMARU ON MUN AVIOMIES!”. Inuyasha edustaa minulle sitä, mitä monille nykyään varmaan Naruto: sarjaa, joka ei lopu koskaan, jolla on käsittämätön määrä (sekopäisiä) faneja ja joka vain … on. Inuyashan loppuminen edustaa siis yhden aikakauden loppua ja sai minut tuntemaan itseni hyvin vanhaksi.

Syy, miksi en ole Rumiko Takahashin fani, liittyy juurikin hänen sarjojensa loppuihin – ne kun eivät lopu, mistä päästäänkin tämän pitkähkön metapölinän jälkeen varsinaiseen aiheeseen, eli sarjojen loppuihin. Minä en esimerkiksi koskaan arvostele tänne blogiin sarjaa, jota en ole nähnyt tai lukenut kokonaan, keskeneräiset pistän aina esikatselut-tagin alle. Se, miten jokin sarja loppuu, on minusta oikeastaan tärkeämpää kuin se, miten se alkaa tai etenee. Hyvä loppu voi pelastaa paljon, huono taas jättää pahan maun koko sarjaan, vaikka alku olisi ollut miten loistokas. Ja pahimpia kaikesta ovat ne sarjat, jotka junnaavat paikoillaan, toistavat itseään, vielä pari jaksoa/tankoubonia, jotta faneilta saadaan viimeisetkin rahat – eihän lypsävää lehmää voi lopettaa. Rumiko Takahashi on tästä varoittava esimerkki, suurin osa metrishounensarjoista kuuluu myös tähän kategoriaan – tuskin yllättää ketään, etten oikeastaan lue shounenia ollenkaan, koska ne sarjat eivät vaan ikinä lopu.

Lopuista kirjoittaminen on tietysti melkoisen räjähdysvaarallista toimintaa. Bubukuuti yrittää olla mahdollisimman spoilerivapaa, mutta tässä aiheessa on mahdoton välttää pienimuotoisia juonipaljastuksia. Pahimmat ensin pois alta:

• Aeris kuolee
• Naruto on neljännen Hokagen poika
• Darth Vader on Luken isä
• Shizuru on viimeinen HiME ja psykolesbo
• Taylor tappoi Darlan
• Faista tulee vampyyri

Toinen ongelma lopetuksissa ovat yhä jatkuvien mangasarjojen animeadaptaatiot. Ne loppuvat, mutta seinään TÖKS TÖKS. Manga on vielä kesken, mutta animea tehdään vain 12 tai 26 jaksoa – homma lopetetaan siis täysin kesken ja saadaan nätti nonend, tai keksitään joku ihan oma täysin käsittämätön hihasta vedetty loppuratkaisu. Esimerkkejä tästä ovat vaikkapa Claymore tai Rave Masterin animesovitus. Tästä syystä olen alkanut karttaa keskeneräisten mangojen pohjalta tehtyjä sarjoja. Jos alan katsoa jotain, haluan sen lopun animoituna myös, piru vie, enkä käskyä ”jatka tästä eteenpäin mangan osasta 32”.

Kolmas ongelma on erilaiset peliadaptaatiot. Visual novelien tapauksessa voidaan valita useampikin ”tie” animoitavaksi ja peleissähän on useita vaihtoehtoisia loppuja – minkä niistä animentekijät valitsevat? Kimi ga Nozomu Eienin tapauksessa minusta animentekijät valitsivat ”oikein”, mutta osa sarjaa katsoneista oli tietenkin raivoissaan väärästä päätöksestä. School Daysista minun ei ehkä tarvitse puhua yhtään mitään. Joskus toki animessa animoidaan useampi tie ja saadaan vaihtoehtoisia ”entäs jos”-tyylisiä juonenkaaria hieman Päiväni murmelina -tyylisesti. Higurashi no Naku Koro ni ainakin noudatti tätä ideaa.

Hyvä loppu on paljon vaikeampi määritellä kuin huono, ja lopun hyvyys on ehkä subjektiivisin juttu, joihin arvosteluissa törmää. Minä pidän Neon Genesis Evangelionin molemmista lopuista eikä kumpikaan ole minusta erityisen vaikeaselkoinen. My-HiME loppui minusta vähän hölmösti, mutta ennalta-arvattavasti ja tyylilleen uskollisena – tästä Kuuti on kanssani verisesti eri mieltä. Rurouni Kenshinin animeversion lopetusta en hyväksy, koska se ei ole mangan hengelle uskollinen. Yleisesti ottaen hyvä loppu on minusta sellainen, joka perustuu kaikkeen siihen, mitä sarjassa on aiemmin tapahtunut ja pysyy teoksen tyylille uskollisena, mutta syventää tapahtumia ja tekee niistä henkilökohtaisempia. Tästä syystä minusta Petite Princess Yucien surulliselta näyttävä, koskettava lopetus oli hieno, mutta aivan samasta syystä en pätkääkään pidä siitä, miten Tsubasa Chronicle on nyt loppumassa. Se mikä alkoi hauskana road tripinä läpi ulottuvuuksien loppuu jotain angstisena kloonivampyyrifestinä? Joo ei kiitos, en minä tätä tilannut!

No, on niitä hyviäkin loppuja. Azumanga Daioh loppuu juuri kuten sen pitäisi, ja luojan kiitos sarjalle ei ole tehty jatkoa. Haibane Renmein lopetus hipoo täydellisyyttä; Simounin loppu saa minulta myös täydet pisteet. Juuri nyt seuraan Itazura na Kissin animeversiota suurella mielenkiinnolla, sillä tekijän kuoltua vuosia sitten keskeneräiseksi jäänyt manga saa tietojen mukaan sen lopun, jonka mangaka sille alunperin tarkoitti, jäljelle jääneitä muistiinpanoja hyväksi käyttäen.