Realistista magiaa

Kesäkauden uusien animesarjojen listasta pomppasi esiin uusin tulokas Someday’s Dreamers (Mahou Tsukai ni Taisetsu na Koto) – universumiin. Uutta animesarjaa, Natsu no Soraa, odotellessa on hyvä hetki käydä läpi jo olemassa oleva, eli kaksi mangaa: alkuperäinen Someday’s Dreamers ja spinoff Someday’s Dreamers – Spellbound. Olemassa on myös 12 jaksoa pitkä animeadaptaatio alkuperäisestä mangasta, sekin kulkien nimellä Someday’s Dreamers.

Someday’s Dreamersin universumi muistuttaa omaamme muuten täysin, mutta osalla väestöstä on kyky taikoa. Taikominen ei ole mitään Harry Potterin tyylistä loitsimista taikasauvalla tai Nanohan tyylistä pseudotiedettä, vaan onnistunut taika syntyy ainoastaan, kun taikoja pistää hommaan koko sydämensä ja toivoo. Taikominen on realistiseen sävyyn tarkasti säädeltyä – tietyn iän jälkeen ei saa taikoa miten huvittaa, vaan taidosta pitää joko luopua tai ryhtyä ammattimaagiksi. Ammattimaagit työskentelevät erityisen viraston alla, jonne kuka tahansa taika-apua tarvitseva voi ottaa yhteyttä ja pyytää maagin palveluksia. Maagilta pyydetään tietysti sellaista, jota muuten ei ole mahdollisuutta saada, mikä jo lähtökohtana mahdollistaa herkullisen draaman kehittelyn.

Someday’s Dreamersin manga että sen anime-adaptaatio kertovat 18-vuotiaasta Yume Kikuchista, joka on kotoisin Japanin maaseudulta ja muuttaa kesäksi Tokioon maaginharjoitteluaan varten. Kiltti, hyväsydäminen Yume kohtaa tiellään kaikenlaisia ihmisiä ja erilaisia tarpeita taialle, eikä vähäisimpänä mysteerinä ole hänen opettajansa Oyamada, jonka menneisyys ja melankolinen magia vaativat vähän pengontaa. Yumen suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin hänen oma suhtautumisensa taikomiseen: millainen taika on onnistunut ja hyvä, ja millainen maagi Yume haluaisi olla? Onko oikein toetuttaa kaikki ihmisten toivomat taiat?

Someday’s Dreamers on kaunis ja hiljainen tarina, slice-of-lifea ja mono no awarea tulvillaan. Manga on vain kaksi osaa pitkä, mutta siinäkin ajassa onnistuu olemaan herkkä, koskettava ja jotenkin perinjuurin realistinen ja aito kaikesta taikahölpötyksestä huolimatta. Suuren osan herkkää tunnelmaa luo Kumichi Yoshizukin upea kuvitus. Manga kannattaa oikeastaan ostaa jo taiteen vuoksi, sillä se on tyylikäs teos ja varsinkin värikuvat upeita kuin mitkä. Itse en ole kummoinenkaan piirtäjä, mutta jotenkin vaivihkaa olen huomannut, että tapani piirtää ihmisten kasvoja on aika pitkälti Someday’s Dreamersista peräisin, huppistakeikkaa. En kuitenkaan koe huonoa omatuntoa, sillä tästä mangasta kelpaa ottaa vähän mallia monellakin saralla.

Kun 2 osaa pitkä manga muutetaan 12-osaiseksi animeksi, muutoksia tietysti täytyy tehdä. Minusta tähän tuoteperheeseen tutustuvan kannattaa lukea ensin manga ja katsoa sitten anime, jos janoaa vielä lisää. Animeen on lisätty muutamia hahmoja ja syvennetty joitain mangan sivuhahmoja, mutta periaatteessa se seuraa täsmälleen saman tarinan kuin manga. Animen valttikortti on minusta ehdottomasti Yumen seiyuu Aoi Miyazaki, joka on oikeasti samalta alueelta (Iwatesta, btw) kotoisin kuin Yumekin. Hänen silloin tällöin pulpahtelevaa murrettaan on hauska kuunnella. Toisaalta harmiksi mangan kaunista taidetta on pitänyt yksinkertaistaa animea varten, eikä anime ole niin tyylikäs kuin manga. Animen visuaaliseenkin puoleen on toki panostettu, värimaailma on yhtenäisen hempeä ja Yumen kaikki kolme ahogea pomppivat kivasti, mutta mangalle se häviää, animeversio kun on jotenkin pliisu siinä missä manga on kaunis. Makuasia on, pitääkö taikomiseen liittyvistä CG-efekteistä, jotka animeen lisättiin: minusta Yumen joka jaksossa nähtävä delfiinimagiatunnus oli ihan hauska, mutta jotenkin irrallinen. Lisäksi vuonna 2003 CG-efektit nyt olivat mitä olivat, ja ehkä siihen uponneen rahan olisi voinut käyttää sulavampaan animaatioon…

Someday’s Dreamers ei ole toimintaa tai nopeita tapahtumia etsivien ihmisten sarja. Katsoin samana kesänä aikanaan Haibane Renmeitä, johon tämä sarja vertautuu hyvin tunnelman ja tapahtumatahdin perusteella; manga toki on nopeatahtisempi kuin anime. Yumen tarina ammattimaagiksi tuskin nousee kenenkään Parhaaksi Sarjaksi Ikinä, mutta se on vähäeleisyydessään hieno ja tutustumisen arvoinen, sellainen, johon tulee palattua uudestaankin.

Saatuaan alkuperäisen Someday’s Dreamersin mangan valmiiksi kirjoittaja Norie Yamada ja piirtäjä Kumichi Yoshizuki hoksasivat, että heidän luomaansa universumiin voisi upottaa vielä tarinan jos toisenkin. Ensin syntyi viisiosainen mangasarja Someday’s Dreamers – Spellbound, joka kertoo lukion viimeistä luokkaa käyvästä Nami Matsuosta ja tämän ihastuksesta, koulun pahasta pojasta Ryutaro Tominagasta. Nami osaa taikoa, mutta huonosti: yksikään hänen elämänsä aikana tekemänsä taika ei ole onnistunut ihan niin kuin oli tarkoitus. Namin elämään tuovat ongelmia on/off-suhde Ryutaroon ja uranvalinta: isä painostaa ammattimaagiksi, mutta onko Namista todella siihen?

Spellbound on genreltään selvästi lukioromanssihömppää ja taikominen on lähinnä sivuroolissa verrattuna aiempaan sarjaan. Asetelma on kovin kliseinen: pitääkö shoujoromansseissa aina olla kiltti, ujo tyttö ja moottoripyöräilyä harrastava pahispoika? (moi vaan esim. Mars!). Ensimmäiset neljä osaa mennään sellaista juupas-eipäs-leikkiä ja Ryutaron synkkää menneisyyttä keritään auki sopivan angstin kera. Yume itki sateessa kerran, Nami tekee sitä paljon useammin. Viimeinen osa tuo onneksi taikomisen takaisin kuvioon ja mangan taso nousee monta astetta: Spellboundilla on hieno lopetus opetuksineen päivineen ja pääseepä nyt jo aikuinen Yumekin pikku cameorooliin. Loppujen lopuksi Spellbound ei kuitenkaan ole tarinan puolesta kuin korkeintaan keskinkertainen esitys: Someday’s-fanin kannattaa tutustua, muiden ehkä ei. Taide on tietysti edelleen ihan yhtä upeaa kuin aiemmassakin mangasarjassa.

Nyt odotellaan tietysti Soran tarinaa alkavaksi. Luin jo muutaman luvun Natsu no Sora -mangaa, joka otti varaslähdön animeversioonsa nähden (tällä kertaa anime ei ole varsinaisesti adaptaatio vaan tarina on tehty sitä varten, käsikirjoitus on edelleen Norie Yamadan ja hahmosuunnittelu/kuvitus Kumichi Yoshizukin), ja ihan hyvältä näyttää. Tulossa on vielä oikeilla ihmisillä näytelty elokuvakin.