Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Cosplay (Page 3 of 9)

Cosplay ja ulkonäköpaineet

Nyt kun kesä on tulossa ja cossikausi taas alkamassa, niin mietin tässä semmoista, että on se kyllä kauheaa, kun useat animehahmot on vähäpukeisia ja sitten timmimmät cossaajat saa enemmän huomiota vaikka sen pulleamman tyypin asu ois paremmin tehty. Ja että se on epäreilua. Ja olen siis huolissani siitä, että joku saa enemmän huomiota kuin minä, vaikka eihän tässä cossaamisessa ole mistään huomion hakemisesta kys-

Ei.

Se on kyllä varmasti totta, että cosplay aiheuttaa ulkonäköpaineita. Ei ole salaisuus, että animehahmojen fysiikka on hyperidealisoitua. Sailor Moonin kilometrisääriä ei löydy edes Victoria’s Secretin alusvaatemalleilta ja Son Gokun lihakset saadakseen saa käydä salilla aika tavalla ja lautaselta pitää löytyä muutakin kuin kaurapuuroa. No, hahmot piirretään idealisoiduiksi, koska ideaalisen näköisiä hahmoja on kivempi katsoa ja näin saadaan lisää katsojia/lukijoita. Ja tästä syntyy yllättäen ulkonäköpaineita.

Candice Swanepoel vs Sailor Moon

Aikamoiset läskireidet tuolla Candice Swanepoelilla, eikun…

Mutta minäpäs väitän, että ulkonäköpaineet eivät ole mikään ongelma, vaan se, miten niihin suhtautuu. Tässä kohtaa voisin vetää pienen vertauksen Henry Laasasen tunnetuksi tekemään markkina-arvoteoriaan. Tiedättehän siis: miehet voidaan jakaa menestyviin, varakkaisiin ja korkeaa statusta nauttiviin Ylemmän Tason Miehiin, jotka saavat naiset hyrräämään ja sitten Alemman Tason Miehiin, joilla ei ole rahaa tai menestystä ja jotka eivät naisia kiinnosta. Ongelmalliseksi teoria muuttuu, kun miehet lukevat tekstejä ja jäävät katkerina tilittämään nettiin, miten ”olen ATM enkä koskaan tule saamaan naista koska naiset huoria!!” sen sijaan, että alkaisivat kehittää itsestään YTM:ää, mikä on ollut markkina-arvoteorian alkuperäinen sovellus.

Suuri osa suomalaisista on ylipainoisia. Salaisuus ei ole myöskään se, että ylipaino aiheuttaa myös terveysongelmia. Ja ennen kuin joku mainitsee HAES-propagandan, mainittakoon, että lihavanakin on ihan mahdollista pysyä terveenä… samoin kuin kaikki tupakoitsijat eivät sairastu keuhkosyöpään. Mutta haluatko ottaa riskin? Ylipäätään tilanne on kuitenkin se, että suomalaisten pitäisi liikkua enemmän. Tai länsimaisten ihmisten ylipäätään.

Mutta takaisin asiaan. Kuten sanoin, ulkonäköpaineet cosplayn suhteen eivät ole mikään ongelma, vaan se, miten niihin suhtautuu. Ongelma niistä tulee, jos henkilö vain masentuu ja ahdistuu omasta riittämättömyydestään tai siitä, että tahtoisi näyttää joltain toiselta, mutta ei ole valmis sen vaatimiin uhrauksiin tai ei onnistu siinä mitä haluaa. Uhraukset tässä ovat siis sitä, että jättää karkin ja pullan vähemmälle ja lisää liikuntaa vapaa-ajalleen…

Haruka ja käsipainot

#salitreeni on paras :D Ja #hauiskäännöt :D

On yleisesti tiedossa, että cosplay on ulkonäkökeskeinen harrastus. Valtaosalle se on myös sosiaalinen harrastus. Sosiaalisella harrastuksella en nyt tarkoita sitä, että tekisi cossejaan muiden kanssa tai osallistuisi cosplay-ryhmiin, vaan yksinkertaisesti sitä, että harrastus toteutuu muilta saatavan huomion kautta. Jos siis ajattelet, että on ”epäreilua” että ”timmimmät tytyt saavat enemmän huomiota vaikka niiden asu olisi huonommin tehty”, tämä kertoo sinusta kaksi asiaa:

  1. haluat cossaamisella huomiota ja
  2. sinusta on epäreilua, että joku saa huomiota enemmän olemalla timmimpi.

Kohta 1 ei ole mitenkään väärin, onhan huomiota kiva saada. Tämä asenne on erittäin yleinen, ja huomiohuoraksi haukkuvatkin yleensä sellaiset ihmiset, jotka tahtoisivat itsekin huomiota, mutta eivät ole valmiita laittamaan itseään likoon huomiota saadakseen. Kohta 2 taas on ongelmallinen, sillä se kertoo siitä, että henkilö ikäänkuin pitää joitain asioita väärinä tai cosplayhin kuulumattomina asioina, joilla ei ”pitäisi” saada huomiota tai joilla saatu huomio on jotenkin epäansaittua. Yllättäen tämä on yleensä se asia, mihin ei ole itsessään tyytyväinen tai mihin ei ole valmis itse panostamaan, mikä kertonee kaiken oleellisen aiheesta.

Sanottakoon kuitenkin vielä, että jos cossaaminen on henkilölle X sosiaalinen harrastus ja tämä nauttii muilta saadusta huomiosta, henkilö X ei voi päättää, millä mittapuilla ja arvotuksilla muut tätä arvioivat ja millä perusteilla muut antavat tälle huomiota. Samoin kuin Laasasen tekstejä lukenut mies ei voi naisten puolesta päättää, että ”koska minä olen nyt omasta näkökulmastani ihannemies, naisten pitäisi antaa minulle huomiota! Mutta kun eivät anna niin naiset huoria!”, vaan se päätös huomion antamisesta on edelleen niiden naisten vallassa. Cossaamiseen sovellettuna: jos ne timmimmät tyypit saavat enemmän huomiota kuin sinä, vaihtoehtoja on jälleen kaksi:

  1. ole itse timmimpi tai
  2. deal with it.

Ennen kuin joku sanoo, että kauneusihanteet johtavat kiusaamiseen jne. jos joku ei kauneusmuottiin mahdu, niin joo ja ei. Jälleen suhde on sama kuin kauneusihanteilla ja sillä mitä sille tekee – kauneusihanteet eivät tule mihinkään tästä maailmasta katoamaan, vaikka ihanne voikin vaihdella. Mutta ihanteiden olemassaolo ei suinkaan tarkoita sitä, että olisi lupa mennä huutelemaan niille, jotka eivät ko. ihanteita täytä. Ratkaisu ei ole kauneusihanteiden poistaminen, koska ne eivät tule mihinkään poistumaan. Ratkaisu on se, ettei mennä aukomaan päätä.

Samoin voisi todeta laihuuden ihannoinnista, joka on perin kummallista. ”Laiha” adjektiivina on melkein mistä tahansa asiasta puhuttaessa negatiivissävytteinen. Jos keitto on laihaa, ei se ole hyvä asia. Tai jos liha on laihaa, ei sekään ole kehu. Ja Laihia herättää puistatuksia jo pelkkänä mainintana. Jostain kumman syystä ”laiha” on kuitenkin ollut pitkään kehu ihmisestä puhuttaessa, mikä on täysi mysteeri.

Laihia

Laihian Halpa-Halli. Pelottaako jo?

Onneksi ajat muuttuvat ja vieläpä parempaan päin. Erityisesti naisten naisille suuntaama kauneusihanne on muuttunut laihasta timmiksi, mikä on yksistään hyvä asia. Toki sama on tapahtunut pojilla, joskin poikien ulkonäköihanne on jo pidempään ollut vähän terveellisempi kuin se naisten naisille asettama ulkonäköihanne, mutta joka tapauksessa.

Mutta entäs sitten, jos alkaa harrastaa juoksulenkkeilyä ja painojennostelua cosplayn vuoksi, vääntää itsensä ekstratimmiksi eikä voitakaan cosplaykisoja? Tai jos joku toinen saa siitä huolimatta enemmän huomiota? Sehän olisi kamalaa, sillä silloin olet muuttanut elämäntapojasi terveellisemmäksi, muuttunut timmimmäksi ja terveemmäksi IHAN TURHAAN!!

Jokainen cosplayn eteen tehty juoksulenkki, vatsalihasliike ja hauiskääntö ovat siis kotiin päin. Jos cosplay ja sen aiheuttamat ulkonäköpaineet saavat sinussa aikaan tämänlaisia muutoksia, se on yksinomaan hyvä asia. Vaikka cossikisasta ei voittoa tulisikaan, olet ainakin paremmassa kunnossa ja yleisesti terveempi. Kenelläkään tuskin on mitään sitä vastaan.

Cosplayhipsterismin alkeet

Muotisarjoja menee ja tulee. Vuosien varrella cosplayskenessä on ollut pinnalla vähän kaikkea Narutosta Kingdom Heartsin kautta Hetaliaan ja Homestuckiin sekä titaanintappajiin. Uusin ehkä vasta nouseva trendi vaikuttaisi olevan Marvel-leffauniversumin hahmot. Ajankohtaisia sarjoja cossaamalla pääsee heti mukaan photoshootteihin, miitteihin, ryhmiin ja osalliseksi kivasta yhteishenkeä nostattavasta hypestä. Suosio coneissa ja tunnistettavuus on taattu, kun joku juoksee läpi conipaikan aulan Levi babby uguuta huutaen. Kyllähän sellainen huomio tuntuu kivalta.

Jälkeenpäin tosin vuoden 2007 jätesäkkiä muistuttava organisaatiokaapu ja Youtubesta löytyvä herkkä Roxas x Axel -pusutteluvideo voi vähän nolottaa.

En ole itse juuri koskaan löytänyt henkistä kotiani näistä ns. massasarjoista. Nuorempana saatoin ehkä vähän leijuakin tällä. Nykyisin en oikeastaan enää välitä suuntaan enkä toiseen, tykkään mistä tykkään ja sillä sipuli.

Clampin Suki Dakara Suki, jota ei ole koskaan kukaan cossannut missään. Miten ois?

Koska lempisarjani ja lempijuttuni ovat lähes aina sieltä tuntemattomasta päästä, on se myös muovannut cosplayharrastustani tietynlaisiin suuntiin. Aikoinaan en oikeastaan koskaan ryhmäcossannut. Ei vain ollut ketään, joka olisi tykännyt samoista jutuista kuin minä – tai ainakaan ilman painostusta ja manipulointia! Olen myös tottunut siihen, kun kukaan ei tunnista cossia. Samoin tiedän sen tunteen varsin hyvin, kun olen maailman ainut tietystä sarjasta tietyn puvun tehnyt henkilö.

Harvinaisempien ja vanhempien sarjojen cossaaminen vaatii tiettyä mielenlujuutta ja hyvää itsetuntoa. Kun pukua väsää tuntikaupalla, suurin osa cossaajista kaipaa sille huomiota itse conipäivänä. Voi tuntua pahalta, kun Ereniä ja Mikasaa cossaavat parhaat kaverisi pyydetään kuvaan koko ajan, mutta sinun hienoa Yowamushi Pedal -pukuasi ei tunnista ketään ja päädyt aina pitämään kaverien laukkuja pimeässä nurkassa samalla kuin nämä posettavat iloisesti conikuvaajille.

Harvinaisten hahmojen ja sarjojen tapauksessa motivaatio tehdä puku pitää olla sisäinen. Ei voi luottaa ulkoiseen gloriaan ja tunnustukseen – sen pitää riittää, että olet itse iloinen ja tyytyväinen siihen, mitä teet. Voi tuntua yksinäiseltä olla 1500 kävijän tapahtumassa ainut henkilö, joka on katsonut animesarjan x, mutta sitä sattuu (kokemuksen syvällä rintaäänellä). Parhaassa tapauksessa pääset mainostamaan lempisarjaasi ihmisille, kun nämä kysyvät ”Hei mistä toi puku on, oon varmaan nähnyt ainakin kuvan joskus…?” Tyhmää on vetää itkupotkuraivarit conin jälkeen, jos kukaan ei tunnista (olen tehnyt tätäkin, anteeksi, olin hölmö ja nuori).

Hipsterismissä on myös ehdottoman hienoja puolia. Sanokaa vain hassuksi, mutta minusta on kivaa olla maailman eka, joka on tehnyt jonkun tietyn asun. Vertailukohtia ei ole, joten omat ratkaisut pitää keksiä ihan itse, ei voi luntata keneltäkään. Ehkä tässä on myös osin hauskaa se, miten cosplay on ikioma salaleikki. ”Näistä kävijöistä täällä kukaan ei tiedäkään, miten harvinainen ja siisti juttu mulla on päällä!”. Melkein kuin söisi lempikarkkia omassa huoneessaan SALAA kesken kotibileiden eikä jakaisi kellekään muulle!

Neverhööd-sarjojen cossaaminen on yleisesti ottaen yksinäistä puuhaa enkä suosittele sitä ihmisille, joille ryhmät ja niihin kuuluminen on tärkeää. Myöskään ei kannata aliarvioida omaa tarvettaan huomiolle. Monille cosplay on huomionhakuinen harrastus eikä sen myöntämisessä itselleen ole mitään väärää, päin vastoin. Mutta toisaalta joskus cossaamalla jotain harvinaista hahmoa tai sarjaa voi saada ne parhaat kokemukset. Mistään ei voi etukäteen tietää, mikä sellainen sarja tosin olisi, se on sattumaa ja aina yllätys.

Olen useamman kerran pukenut puvun päälle täysin varmana, että kukaan ei tunnista. Yhtäkkiä minulle onkin huudeltu toiselta puolen coniaulaa sarjan repliikkejä, kysytty halia ja juostu perässä ottamassa kuvaa. Faniuden voima on merkillinen ja usein parhaat reaktiot toisilta faneilta saa pukuilemalla jotain ei niin suosittua. Cosplay kun on ulospäin loistava huutomerkki siitä, mitä fanitat. Osin juuri tästä syystä suhtaudun itse nihkeästi siihen, että cossaaja ei tunne lähdeteostaan. Jos näen omasta harvinaisesta lempparisarjastani cossin, totta ihmeessä hyökkään puhumaan tyypille ja hehkuttamaan sarjaa. Silloin jääkin aika karvas maku suuhun, kun vastaus on ”Ai jaa, tää on sellasesta sarjasta? Mä löysin kuvan googlen kuvahausta…”

Trendeissä on sekin huono puoli, että ne vanhevat nopeasti. Sen sijaan obskuurin sarjan x cossia arvostetaan yleensä ihan samalla lailla, oli vuosi 2006 tai 2014. Poikkeuksena sääntöön ovat nyt ehkä jotkut otakuhäröilyhuumorisarjat, terkkuja kaikille maailman viidelle Noucome-cossaajalle (en laskenut itseäni mukaan). Siinä oli perin laadukas piirretty!

Cosplaynäytös Lahden keskustaan?

Eräs ei-animeharrastaja tiedusteli minulta tänään Twitterissä, voisiko Desucon järjestää jonkinlaista häppeninkiä Lahden keskustassa, kun se elävöittäisi kaupunkia niin kivasti. Ennen kuin ehdin edes vastata, toinen ei-harrastaja peesasi, että ”ehkäpä cosplay-näytös? Huikeita pukuja!” Ja tulos oli kuin ilmestyskirjasta, kun tuohtuneiden animeharrastajien närkästys laskeutui normaalien ihmisten ylle. Pahoitteluni leideille – ette varmaan osanneet arvata, mitä vilpittömät kysymyksenne aiheuttivat.

Mutta mikä meni vikaan? Tässähän suoraan kehuttiin animeharrastajia. Ei kai sellaisesta ole syytä närkästyä?

Mielenkiintoista kyllä, vastaus on kaikille animeharrastajille ilmiselvä, mutta sen aukikirjoittaminen huomattavan hankalaa. Ehkä homma tiivistyy siihen, että ”me ei olla mitään sirkuseläimiä”.

Cosplay on animeharrastuksen kannalta kaksipiippuinen juttu. Toisaalta cosplay on aivan äärimmäisen tärkeä osa animeharrastuksen julkisuuskuvaa. Se, että animeharrastus nykyään tunnistetaan laajalti, on suurelta osin nimenomaan cosplayn ansiota. Valtamediatkin ovat kiinnostuneet coneista, eikä syytä tähän tarvitse arvailla. Eiköhän sille jokin syy ole, että tiedotusvälineiden nettisivut ovat conien jälkeen täynnä kuvia cossaajista. Tunnettuus taas hyödyttää harrastajakenttää kokonaisuudessaan, sillä se kääntyy avustusrahoiksi, myöntäviksi vastauksiksi tilavuokra- ja sponsorointikysymyksissä ja muuksi mukavaksi.

Toisaalta cosplay on muulle animeharrastukselle myös haitta. Cosplay kun ei ole varsinaisesti animen harrastamista. Animeharrastus on animen katsomista, sen analysoimista ja siitä keskustelemista. Samaa voisi sanoa mangaharrastuksesta. Anime- ja mangaharrastus eivät sinällään mitenkään eroa elokuva-/tv-sarjaharrastuksesta tai kirjallisuus-/sarjakuvaharrastuksesta. Lähestulkoon ainoaksi eroksi jääkin anime-/mangaharrastuksen näkyvä puoli, eli cosplay.

Mutta cosplayharrastajia on animeharrastajista vähemmistö (lähde: Jussi Karin perstuntuma, 2014) eli suurin osa animeharrastajista ei harrasta cosplayta ainakaan aktiivisesti. Vaikka osa cossaajista on enenevissä määrin animeharrastajista eriävä ryhmä, suurin osa cossaajista on kuitenkin myös animeharrastajia. Vaikka osa cossaajista onkin siis itsenäisiä toimijoita, cossaajat ovat kuitenkin suureksi osaksi animeharrastajien alaryhmä.

Venn-diagrammi

Animeharrastajat punaisella, cosplay-harrastajat sinisellä. Animeharrastajien ulkopuolella oleva cossaajien joukko on pieni.

Joten mikä on siis ongelmana? Se, että tavikset näkevät koko harrastuksen cosplayn läpi. Ikäänkuin cosplay olisi se ydinjuttu ja se muu harrastaminen siellä sen cosplayn alla, vaikka asia on oikeastaan toisin päin. Eikä kyse ole siitä, että ”yhyy, ne varmaan luulee et mää pukeudun hassuihin asuihin”, koska ei minulla mitään cosplay-ongelmaa ole. Ongelma on siinä, että tästä väärinymmärryksestä aiheutuu otsikon kaltaisia, noh, pällistelyongelmia.

Myönnetään, että coninjärjestäjänä vähäsen nakertaa, että kun yrittää tehdä (puhe)ohjelmapainotteista tapahtumaa niin ainoa, mitä lehdet tapahtumasta kertovat, on ”hassusti pukeutuneet nuoret täyttivät kaupungin”. No kiva, eipähän mennyt tapahtuman sisällöstä kuin 85% ohi! Vaikka toki ymmärrän, että tiedotusvälineet haluavat mielenkiintoista sisältöä ja erityisesti ulkopuolisen näkökulmasta Hassusti Pukeutuneet Nuoret ovat se mielenkiintoinen sisältö. Se, että Tounis puhuu ja heittelee paperia lattialle, ei ole ulkopuolisen mielestä mielenkiintoista, vaikka Tounis puhuisi asiaa kuinka hyvin tahansa ja yleisö huutaisi hallelujaa.

Kaikkia harrastajia muutenkin ärsyttää lehtien toistuvasti käyttämä ”täti ei nyt tajua”-diskurssi, jossa harrastusta ikäänkuin pällistellään ulkoapäin ”nämä ovat näitä nuorten hassutuksia, jotka eivät meille oikeasti aikuisille aukene, heh heh”-tyylisesti höystettynä. Usein animeharrastuksesta tehdyissä lehtijutuissa on mukana vielä nk. Rantasila-ilmiö (nimetty ilmiön havaitsijan Anna Rantasilan mukaan), jossa harrastaja pyrkii painottamaan toimittajalle, miten tavallinen ja normaali harrastus on kyseessä, ja toimittaja taas yrittää maalata harrastuksesta mahdollisimman outoa kuvaa: ”Mutta eikös tämä nyt kuitenkin ole todella erikoista, että…” jne. Ja lähes poikkeuksetta ”täti ei nyt tajua”-diskurssi ja Rantasila-ilmiö esiintyvät nimenomaan niissä jutuissa, joissa animeharrastusta lähestytään cosplayn kautta.

Ja lopulta: en ole mitenkään varma, hyötyykö animeharrastus enemmästä julkisuudesta oikeastaan millään tavalla. Harrastus pyörii ja coneissa riittää kävijöitä. Mangan myynti ei ole enää läheskään samanlaista kuin harrastuksen huippuvuosina 2006 – 2008, mutta syynä taitaa enemmänkin olla ihan vain harrastuskuplan puhkeaminen. Trendi tuli ja trendi meni.

Lisäksi animeharrastus on kulttuuristen nyanssiensa vuoksi niin helppo ymmärtää väärin, että siitä saa helposti vihamielisen kauhistelevan artikkelin aikaiseksi. Pidempiaikaiset harrastajat varmaan muistavat Helsingin Sanomien kuukausiliitteen ”Pokemonista pornoon”-artikkelin, eikä se Turun Animeconista tehty juttukaan (1, 2, 3, 4) nyt niin erityisen positiivinen ollut.

Ja kun animeharrastus näyttäytyy taviksille ensisijaisesti cosplayharrastuksen kautta, väärinymmärtämisongelma korostuu entisestään. Erityisesti rohkeimmat asut ovat sellaisia, että ulinaa kuuluu viimeistään jonkun pahastuneen lapsen äidiltä (todennäköisesti siksi, kun isän huomio kiinnittyi cossaajatytyyn vähän liian pitkäksi aikaa). Ja moraalipaniikki on valmis.

Ilona

Päästäisitkö SINÄ tyttäresi kouluun tällaisessa asussa? Niinpä.

Kuva Tapio Matikainen, Desucon-galleria

Vaikka ”negatiivisen julkisuuden” vaarallisuutta on animepiireissä tavattu huomattavasti liioitella, tuskin se nyt myöskään erityisen hyödyllistä on. Joten kun lisäjulkisuudesta ei ole huomattavaa hyötyä, miksi lähteä erityisesti hakemaan sellaista?

Jos animeharrastuksesta poistetaan cosplay, ei sen tarkastelu ulkopuolelta ole kovinkaan mielenkiintoista. Vai kuinkakohan moni harrastuksen ulkopuolinen olisi lopultakaan kiinnostunut kuuntelemaan ihmisten keskusteluja siitä, onko Kill la Kill vertauskuva kuukautisille vai ei? En oikeastaan usko, että kovinkaan moni. Kuten sanoin, animeharrastus ei ulkoapäin tarkasteltuna ole mitenkään ihmeellinen juttu, cosplayta ehkä lukuunottamatta. Ongelma siis ei ole animeharrastus, ongelma ei ole cosplay, ongelma ei ole julkisuus. Mutta se on ongelma, jos koko animeharrastus ymmärretään vain cosplayn kautta, sillä siinä häviävät niin ei-cossaavat animeharrastajat, cossaavat animeharrastajat kuin cossaavat ei-animeharrastajatkin. Ja sen vuoksi ainakaan minä en aio tehdä elettäkään sen eteen, että Lahden keskustaan saataisiin cosplaynäytös.

(Also Ilona ehti tästä jo kirjoittamaan ennen minua kun olin nostamassa rautaa salilla! Mutta tässä Ilonan iloksi kaksi senttiäni.)

Tulkinnan rajat ja cossaajien sokea piste

Pari päivää sitten kirjoittelin ainoasta oikeasta tavasta olla hahmouskollinen. Pointtinahan oli, miten hahmouskollisuuskin voidaan ymmärtää monella tavalla. Tästä joku jo ehtikin huudella, että eikös tämä nyt ole ristiriitaista kun ensin sanotaan, miten sotilaan saappaat ovat nahkaa ja sen jälkeen sanotaan, että hahmon voi toteuttaa ihan miten tahtoo.

No joo ja ei.

Vaikka tapoja kohdehahmolta näyttämiseen onkin useita, kaiken cosplayn tarkoituksena kuitenkin on näyttää kohdehahmoltaan. Tietääkseni kukaan ei kiellä tätä näkemystä. Jos henkilö alkaa lisäilee asuun jotain ylimääräistä tai muuttelee asua hahmodesignistä poikkeavaksi vain siksi, että diggaa muutellusta asusta enemmän, pudotaan cosplayn ulkopuolelle. Eihän tällöin ole enää kyse hahmolta näyttämisestä.

Mutta jos hahmoa voi tulkita ihan miten vain, onko sillä mitään eroa, ”tulkitseeko hahmodesigniä” vai vain muuttaa sitä oman maun mukaan?

Kyllä sillä on.

Toinen näistä on määritelmällisesti cosplayta, toinen ei.

Joissain tapauksissa on tietysti mahdollista, että tulkitsemalla hahmodesignia tietyn taustaideologian mukaan voidaan päätyä täysin samaan lopputulokseen kuin muuttamalla hahmodesignia oman maun mukaiseksi. Esimerkiksi henkilö, joka muuttaa hahmon kenkiä, koska ei diggaa hahmodesignin mukaisista kengistä, ei enää cossaa hahmoa. Mutta jos sama tyyppi väittää, että hahmo oikeasti käyttäisi erilaisia kenkiä, henkilö pysyy vielä cosplayn puolella… teoriassa.

Tulkinnalla on nimittäin rajansa. Jos joku cossaa FF VII:n Cloudia, mutta muuttaa miekan konepistooliksi (”koska sellanen tyyppi oikeasti käyttäis todennäköisemmin konepistoolia”), sheivaa pään kaljuksi (”koska kalju on taistelijoille käytännöllisempi tukkamalli”) ja vaihtaa Cloudin sinisen vaateparren metrocamoon (”sopii paremmin kaupunkiympäristössä taistelemiseen”), niin mitä hahmosta jää jäljelle? Eipä juuri mitään.

Jos hahmoa lähtee tulkitsemaan, tulkinnan tulisi saada jonkinlaista perustetta sarjan maailmasta tai niistä jutuista, mitä hahmosta kerrotaan. Edellisessä kirjoituksessa käytin esimerkkinä pinkin tukan muuttamista mustaksi – pinkki tukka nyt kun ei ole Japanin kouluissa hyväksyttävä ja piste. Edelleen, jos hahmosta kerrotaan että tällä on ”huono iho”, se voi näkyä, vaikka animehahmon iho näyttääkin tietysti täydelliseltä. Toisaalta jos hahmon kerrotaan olevan aina äärimmilleen laittautunut, meikin sietäisi olla kohdallaan ja hiukset laitettu hiussuortuvan tarkkuudella.

Esimerkki 1: Rurouni Kenshinin TV-animessa Kenshinin kimono on tasaisen purppuran värinen. Eräässä jaksossa kuitenkin kerrotaan, että se on kauttaaltaan korjailtu ja paikkailtu, mikä onkin köyhän kiertolaissoturin kohdalla loogista. Jos Kenshiniä cossaa, pitääkö kimonon olla a) tasainen vai b) sieltä täältä fiksailtu ja kauttaaltaan tahrojen peitossa? Kumpienkin tapojen voidaan väittää olevan hahmouskollisia. Toisessa vain käytetään hyväksi myös informaatiota, joka katsojille kerrotaan näyttämisen sijaan (koska sen kokoaikainen näyttäminen olisi vaatinut enemmän rahaa :D).

Esimerkki 2: Chihayafurun Chihayan sisko on malli ja Chihayastakin sanotaan, että tämä on todella kaunis. Tai siis olisi, jos tämä jaksaisi olla kiinnostunut jostain muustakin kuin karutasta. Chihaya ei välitä lainkaan siitä, miten pukeutuu tai miltä näyttää, kunhan karutan pelaaminen onnistuu. Missään ei kuitenkaan eksplisiittisesti sanota, että Chihaya ei meikkaisi. Jos Chihayaa cossaa meikittä (tai meikaten itsensä meikittömän näköiseksi), onko tämä väärin, kun animehahmon hiukset ovat kuitenkin aina täydellisesti ja silmäripsienkin kohdalla näyttää olevan metriset megatuuheat jättiräpsyttimet? Meikittömyydelle cossatessa on siis perusteita, mutta toisaalta meikki on naisten valtaosalle sellainen asia, mitä ilman ei ihmisten ilmoille yksinkertaisesti mennä ja joka toisaalta on niin itsestäänselvyys, ettei sen laittamista edes piirretyissä viitsitä näyttää, kuten ei paskallakäymistäkään.

Chihayaa cossannut vaimoni heitti naamaan puuteria ja (ruskeaa) ripsaria, mutta totesi, ettei Chihaya kyllä todennäköisesti meikkaa lainkaan. Vai meikkaako? Vaimo kun meikkaamattomana pitää meikkiä huomattavasti luonnottomampana asiana kuin 99,9% naisista, joille meikki on itsestäänselvyys. Bubuli on siis keskimääräistä taipuvaisempi ajattelemaan, ettei tietty hahmokaan meikkaa, koska hänelle meikittömyys on oletusasetus.

Lähes jokaisella cossaajalla löytyykin sokea piste, joka liittyy hänen omaan persoonaansa.

Sokea piste on henkilön siviiliminästä johtuva tulkintaharha, joka useimmiten liittyy joko sellaiseen arvovalintaan, joka on henkilön siviiliminälle niin integraalinen, että hän pitää sitä itsestäänselvyytenä tai sitten asia, johon henkilö ei ole itsessään tyytyväinen, joten hän kieltää sen vaikutuksen cossaamiseen. Se on siis asia, josta henkilö ajattelee, että se ei kuulu cossaamiseen ja senpä takia sitä ei myöskään saisi ottaa huomioon asua arvosteltaessa.

Yritän havainnollistaa tätä esimerkein.

Yksi ilmentymä sokeasta pisteestä voisi olla esimerkiksi lyhyt tyttö, joka haluaa cossata xxxHolicin Yuukoa. Yuuko on kuitenkin äärimmäisen pitkä ja hoikka nainen. Koska kukaan tuskin tahallaan haluaa tehdä huonoa cosplayta, cossaajatyttömme alkaa ajatella, että ”pituus ei ole cossatessa oleellinen seikka”. Sillä jos hän pitäisi pituutta oleellisena asiana, hän ei voisi cossata haluamaansa hahmoa tai joutuisi vähintäänkin ajattelemaan, että cosplaynsa olisi huomattavasti parempi, jos olisi 30 cm pidempi.

Toinen sokean pisteen ilmentymä on kysymys ”Onko oikein, että parempikroppainen tyyppi saa cosplayllaan enemmän huomiota?” Ei ole salaisuus, että useat nuoret naiset ovat tyytymättömiä painoonsa. Kun animetytyt ovat epärealistisen täydellisen hoikkia, on ristiriita valmis. Kysymyksen taustalla onkin piilo-oletus siitä, ettei henkilön vartalo saisi vaikuttaa arviointiin. Eihän kukaan tahdo joutua ajattelemaan, että ”cosplayni on huonompi, koska minulla on ylimääräinen vatsamakkara”. Sen takia ”cossaajan paino suhteessa cossattavan henkilön painoon” suljetaan pois arvosteltavien asioiden listalta. Muutenhan kysymyksessä ei olisi mitään järkeä.

Sokeita pisteitä voi siis olla monenlaisia ja useimmiten ne liittyvät siihen, mistä henkilö on itse epävarma. Onhan helpompaa ajatella, että ”tuo ei kuulu cossaamiseen ja jos ne tuota arvostelevat, niin ovat pikkumaisia paskiaisia”, samoin kuin töitä hakiessa on helppo ajatella, että ”eihän sillä ole väliä, miten minä siviilielämässäni toimin, vaikka pörräisin joka toinen ilta kännissä kaupungilla – eihän se kuulu työnhakuun ollenkaan!” tai deittaillessa ”en minä aio panostaa ulkonäkööni yhtään sillä haluan, että tämä tyyppi tutustuu luonteeseeni eikä mihinkään kiiltokuvaan”.

Ongelma on siinä, että ihmisiä ei lähtökohtaisesti kiinnosta se, mistä sinä et ole kiinnostunut. Ihmiset arvioivat cosseja perstuntumalta. Tai eivät ehkä perstuntumalta, mutta ”siltä mikä hyvältä tuntuu”. Pidemmälle ehtinyt cossaaja toki katsoo tarkemmin puvun materiaaleja, konstruktiota, istuvuutta jne. mutta mitä todennäköisimmin oman taustaideologiansa pohjalta. Todennäköisesti häntä ei lainkaan kiinnosta selityksesi sille, miksi olet tehnyt kolossaalititaanin asun loimusametista, vaikka sinulla olisi sille kuinka hyvät perusteet. Jos se ei näytä hyvältä, se ei näytä hyvältä.

Mikä onkaan koko ulinan pointti? Pitääkö tässä ruveta arvailemaan, mitä ihmiset arvostavat ja tehdä asu sen mukaan? Pitääkö cossatessa pyrkiä miellyttämään nimenomaan muita ihmisiä? Se lienee melko tyhjä arpa.

On kuitenkin tärkeää tiedostaa omat sokeat pisteensä. Se, mitä sillä tiedolla tekee, on toinen asia. Jonkun hahmon voi jättää cossaamatta, jos toteaakin, ettei vain yksinkertaisesti sovi sellaiseksi hahmoksi. Tai sitten cossata, tiedostaen sen, että ei välttämättä sovi jonkun muun näkemykseen hahmosta. Ja että jos joku tulee ulisemaan, niin siinähän ulisee. Ja jos tulkintasi hahmodesignista on jokin avantgardistinen luomus, niin voi olla, ettei sinua edes tunnisteta hahmoksi tai cosplaytasi ei pidetä hyvänä tai tarkkana. Mutta sellaista elämä on ja se nyt vain pitää kestää. Kliseisesti voisin sanoa, että ensisijaisesti tärkeintä on, että sinulla itselläsi on kivaa. Mutta siitä ei todellakaan voi johtaa, että kaikkien muiden pitäisi ihailla sinua yhtä paljon tai edes ollenkaan. Ihmiset kun arvostavat muiden cosseja lähtökohtaisesti sen mukaan, mikä heidän silmäänsä näyttää hyvältä – ei sen mukaan, mikä cossaajan itsensä mielestä näyttää hyvältä.

Ainoa oikea tapa olla hahmouskollinen

Toissayönä alkoi tehdä mieli grillisafkaa, joten suuntasimme legendaariselle Jaskan Grillille Helsingissä. Automatka muuttui burgeroinniksi siitä, mitä cossaaminen oikeastaan onkaan ja miten erilaisia ihmisten cossausharrastukset oikeastaan ovatkaan, vaikka nimellisesti näiden harrastukset olisivat samoja. Ja toisaalta: miten ihmiset eivät välillä näe omien henkilökohtaisten mieltymystensä aiheuttamaa vääristymää siinä, minkä tulkitsevat ”oikeaksi cossaamiseksi”.

Ostopuvut ovat tulleet Suomen cossiskeneen jäädäkseen. Vuosia sitten oli toisin. Unohda keskustelut siitä, ovatko ne cosplayta vai eivät – keskusteltiin siitä, pitäisikö ne kieltää tapahtumista kokonaan! Tämä keskustelu on käytännössä hiipunut, ostopukujen hyväksyttävyys kasvanut ja lopulliseksi ratkaisuksi vakiintunut ”ostopuvut ovat ok, kunhan et osallistu niillä cossikisaan tai valehtele, että olet tehnyt puvun itse”.

Pari viikkoa sitten kaveri ilmoitti ostavansa cossiasun netistä. Koska designiin kuuluvat kengät eivät kuitenkaan miellyttäneet neidin silmää, ilmoitti hän vaihtavansa popot ihan erilaisiin. Tällöin mennään minusta jo aika tehokkaasti cossaamisen ulkopuolelle.

Cossaamisen lähtökohta kuitenkin on, että yritetään näyttää kohdehahmolta. Jos asua tietoisesti muuttelee vain siksi, että se ei näytä omaan silmään kivalta, mennään aika tehokkaasti cossaamisen ulkopuolelle.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö cossaamiseen kuuluisi soveltaminen. Sitähän cosplay nimenomaan on. Niin vaimoni kuin useat muutkin cossaajat ovat sanoneet, että cossaamisen yksi mielenkiintoisimmista puolista on juuri sen miettiminen, miten täysin epätodellisen designin toteuttaisi oikeassa maailmassa. Ja vieläpä niin, että se olisi hahmodesignille uskollinen.

Vaikka täysin kattavaa listaa ei voidakaan laatia, on olemassa joitain oikeita ja joitain vääriä tapoja tulkita hahmodesigniä. Sen lisäksi on myös jotain siltä väliltä. Näitä oikeita ja vääriä asioita ei vain usein kykene suoraan lukemaan hahmodesignistä. Vaikka hahmojen vaatteiden mittasuhteet ja värit nimittäin selviäisivät hahmodesignista itsestään, esimerkiksi materiaalit eivät selviä. Hahmon asema ja vaatteen käyttötarkoitus usein kuitenkin kertovat, mistä kankaasta vaate on tehty. Yläluokkaisen prinsessan mekko tuskin on lakanakangasta ja toisaalta sotilaan saappaat ovat lähes varmuudella nahkaa.

Mutta nämähän ovat tietysti vanhoja juttuja, joita cossipiireissä on mietitty jo kauan.

Jännän äärelle päästään, kun hahmodesignista aletaan poiketa väittäen, että se on itse asiassa hahmouskollisempi tapa hahmo toteuttamiseen. Länsiviihteen puolelta otan esimerkin Watchmen-elokuvasta, jossa Silk Spectre II:n Ilonasaappaiden koron korkeus vaihtelee tilanteen mukaan. Normaalitilanteissa korko huitelee siellä 10 sentin tietämillä, mutta kun mättö alkaa, korko katoaa saappaista kokonaan. Toisaalta siinä kiihkeässä rakastelukohtauksessa korkoihin tulee vielä noin 5 senttiä lisää pituutta.

Nyt voisi sanoa, että tässä huijataan katsojaa. Katsojan annetaan ymmärtää, että saappaat ovat samat, mutta action-kohtauksissa korko on salakavalasti poistettu, jotta Malin Åkerman voi vedellä pahiksia kiertopotkuilla kumoon. Ja että seksikohtauksessa korkoja on salakavalasti buustattu, jotta seksikkyyttä saataisiin vielä enemmän korostettua. Samalla kuitenkin katsojalle uskotellaan, että näyttelijällä on vain yhdet saappaat koko ajan…

Vai onko kyse ovelasta kerronnasta: normaalitilanteessa saappaista huomaa, että korkoa löytyy, mutta actionkohtauksissa kenelläkään paikallaolijalla ei ole aikaa kytätä korkoja, kun tärkeämpää on varoa, ettei nenä murru? Ja että seksuaalisesti latautuneessa tilanteessa tiukalla nahalla verhoiltu sääri näyttää vieläkin kutsuvammalta? Koron mitan vaihtuminen onkin siis ohjauksellinen, näkemyksellinen silmänisku. Siis eräänlainen metatason epäluotettava kertoja.

Kysymys kuitenkin kuuluu: mikä on Silk Spectre II:n saappaiden korkojen ”oikea” korkeus? Vai onko sellaista olemassakaan?

Kuten uusimmassa Anime-lehdessäkin (Petteri Uusitalon ”Realismin suhteellisuus”, s. 15, Anime-lehti nro 73, 1/2014) aihetta sivuttiin, hahmojen hiustenvärit ovat enemmänkin hahmotyyppien symboleita. Ne ovat sanaton sopimus sarjan tekijöiden ja katsojien välillä siitä, millainen hahmo on. Voidaan siis väittää, että jos kyseessä on meidän maailmaamme sijoittuva kreisikoulukomedia, sen pinkkitukkaisen, naiivin tytön tukka ei oikeasti ole pinkki. Oikeasti tämän tukka on tietysti musta, kuten japanilaisten tukka aina on.

On kuitenkin myös sarjoja, jotka eivät sijoitu meidän maailmaamme. Tällaisten kohdalla mahdollisuus siihen, että hahmon hiustenväri oikeasti on turkoosi-violetti, kasvaa. Kuten vaimoni viime kesä-Desun Simoun-luennollaan sanoi, Simoun ei sijoitu meidän maailmaamme. Ei myöskään ole itsestäänselvää, että sen ”ihmiset” olisivat ihmisiä ylipäänsä siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme, joten on täysin mahdollista, että näiden hiukset oikeasti ovat pinkkejä tai vihreitä!

Ei siis olisi väärin cossata meidän maailmamme pinkkitukkaista koulutytyhahmoa mustalla tukalla. Kysehän on vain kerrontatavasta, jota ei ole edes tarkoitettu tarkaksi kuvaukseksi hahmon ulkonäöstä. Kyse on vain sanattomasta sopimuksesta katsojan ja sarjan luojan välillä. Tällainen tulkinta menee kuitenkin huomattavasti pidemmälle kuin mitä cossaamisella usein käsitetään.

Cossaamisessa voidaan erottaa useita eri tasoja siitä, millä tavalla hahmolta pitää näyttää. Kyseessä on liukuva, epätarkka jana, jonka toisessa päässä on mahdollisimman realistinen versio animehahmosta ja toisessa päässä animegao-kigurumi. Tulee huomata, että missään näissä ei tehdä hahmosta tahallisesti hahmodesignista poikkeavaa, vaan kyseessä ovat erilaiset tulkinnat siitä, miltä hahmo oikeasti näyttäisi!

Realistisessa päässä voidaan ottaa hahmodesignista jopa melko suuriakin vapauksia, jotta hahmo voitaisiin toteuttaa mahdollisimman, noh, realistisesti. Sen sijaan, että pyrittäisiin varsinaisesti näyttämään animehahmolta, tässä katsantokannassa pyritään animehahmosta riisumaan mahdollisimman paljon ohjaajan ja katsojan välisiä kerrontakonventioita pois ja vastaamaan kysymykseen ”miltä hahmo näyttäisi, jos tämä olisi oikea ihminen?” Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että reaalimaailmaan sijoittuvan kouluanimen pinkkitukka muuttuu reaalimaailmassa mustatukkaiseksi ja ulkonäöstään huolehtimattoman poikatytön cossattavan version naamasta pidetään meikkisudit kaukana, ”koska  ei sellainen henkilö oikeastikaan meikkaisi”.

Jonkinlainen keskivaiheen malli, jota ylivoimainen valtaosa cossaajista noudattaa, on se, jossa hahmo toteutetaan mahdollisimman pitkälti niillä väreillä kuin mahdollista ja meikkiä liberaalisti käyttäen. Pinkkitukka on pinkkitukka ja ulkonäöstään huolehtimattoman poikatytönkin naamaan heitetään meikkiä niin paljon, että saavutetaan täydellisen tasainen iho. Animehahmojen iho kun sattuneesta syystä on täydellisen tasainen eikä minkäänlaisia iho-ongelmia koskaan ole. Taiteellisia vapauksia voidaan ottaa, jotta oikea ihminen saadaan näyttämään animehahmolta (optisten syiden takia esimerkiksi koristeviivojen paksuutta voidaan säätää, jotta ne saadaan näyttämään oikean paksuisilta sen sijaan, että ne oikeasti olisivat oikean paksuisia).

Animempaan suuntaan mennessä silmien alapuolelle voidaan vetää valkoista, jotta silmät näyttävät (huomattavastikin) isommilta. Käytännössä en muista, että yhtään tällaista tapausta olisi tullut Suomessa vastaan. Tyydyn siis vain linkkaamaan tähän Michelle Phanin Sailor Moon -meikkivideon, joka havainnollistaa hyvin, minkälaisesta meikistä puhun.

Äärimmäisenä animepäässä onkin sitten animegao-kigurumit, jotka ovatkin sitten ihan oma, pelottava maailmansa

Nämä ovat kuitenkin vain jonkinlaisia yleistyksiä eri tavoista cossata. Onkin yleistä, etteivät ihmiset ajattele koko hahmon toteuttamista yhden tällaisen näkemyksen kautta, vaan vetävät omia linjoja esimerkiksi yksittäisiin seikkoihin nähden. Esimerkiksi tässä postauksessaan Rullarinkeli availee syitään sille, miksi iski plugsuit-Asukalleen kiilakorot, vaikkei hahmodesigniin sellaisia kuulukaan: halu näyttää hahmolta on huomattavasti suurempi tekijä kuin se, että toteuttaisi designin pilkuntarkasti.

Onko tämä nyt sitten oikeaa cosplayta vai ei? Riippuu tietysti ihan omasta tulkinnastasi! Jos olet sitä mieltä, että tärkeintä on toteuttaa hahmodesignia äärimmäisen tarkasti, otetaan tässä melkoisia vapauksia. Jos toisaalta olet sitä mieltä, että tärkeintä on näyttää sellaiselta kuin miltä hahmo näyttäisi, ovat korot ihan perusteltu ratkaisu. Sadamoton näkemys ihmisanatomiasta kun on mitä on.

Joten mikä onkaan tämän avautumisen pointti? Se, että ennen kuin menet heittelemään varmasti äärimmäisen oikeita tuomioitasi siitä, että ei helvetti miten paska cosplay, selvitä ensin itsellesi, millaista versiota hahmosta henkilö edes yrittää tehdä, sillä on täysin perusteltua sanoa, että on useita oikeita tapoja tehdä hahmo hahmouskollisesti.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2022 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑