Animeconin jälkeen on käyty jos jonkinlaista keskustelua – minulla ei ole tähän soppaan enää mitään lisättävää, muut ovat jo maininneet samat asiat kuin mitä itse olisin sanonut. Hieno homma, jos coneja saadaan muutettua hieman erilaiseen suuntaan, mutta hienointa käydyssä keskustelussa on ollut se, että viimeinkin asioista on puhuttu täysin avoimesti niin, että koko animefandom on ollut pohdinnassa mukana, ei mitään setien kuppikuntia tai galtsussa valittamista, vaan kunnollista dialogia. Hienoa animistit, uskon teihin jälleen!
Animeharrastuksessa tärkein juttu pitäisi (?) kuitenkin olla itse asia, japanilainen sarjakuva ja sen pohjalta tehdyt animaatiot, eikä mikään metafanitus kuten conien järjestäminen tai cosplay. Siispä jaan tällä kertaa mielipiteeni muutamasta mangapokkarista, jotka olen viime aikoina kahlannut läpi. Kaikki ovat sarjojensa ykkösosia, mutta muuten tälle nipulle ei yhteneväistä tekijää juuri löydykään.
Fairy Cube, luettu osa 1
Kaori Yuki on yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista shoujomangakoista; hänen goottityyliset kiellettyjä suhteita pursuilevat sarjansa ovat melkoisen suosittuja. Luin joskus Angel Sanctuarya, mutta se jäi sitten kesken, koska en pidä enkeleistä enkä goottiestetiikasta kovin paljon. Sen sijaan pidän keijuista, joten ostin tämän pokkarin jo ihan sillä perusteella. Vampyyrit, ihmissudet, kaikki muut taruolennot tuntuvat esiintyvän lähes joka toisessa mangassa, mutta keijuja ja merenneitoja on huomattavasti vaikeampi löytää. Mikä huutava vääryys! Kaori Yukin keijutarina keijuja näkevästä Ianista perustuu kelttimytologiaan, mutta tummemmat teemat ovat ja pysyvät; keiju Ainsel pukeutuu viehättävän paljastaviin pseudogoottilolitamekkoihin ja estetiikka on muutenkin vahvasti läsnä.
Fairy Cube on tyypillistä Kaori Yukia tiivistettynä, kauhuangstifantasiaa teini-ikäisille tytöille. Huuruinen tarina kielletyistä suhteista, isästä, joka haluaa polttaa poikansa selän palovammoille jottei tämä pääse karkuun keijujen luo, keijuista, jotka tappavat ihmisisäntänsä, kadonneista äideistä, vähintään maailmanvalloitusta suunnittevista sivupersoonista, koulujengeistä ja ties mistä on niin täyteen ahdettu ja joka tavalla överiksi vetävä, ettei siitä voi kuin pitää. Yhdessä osassa päähenkilö ehtii kuolla, käydä keijujen maailmassa, hankkia itselleen uuden ruumiin, tutustua tämän ruumiin elämään, draamailla koulussa, potea huonoa suhteita vanhempiin ja kuumotella vielä hyväksikäytettyä lapsuudenystäväänsäkin. Kaiken tämän tunkeminen yhteen mangapokkariin on jo melko hyvin, mutta vielä paremmaksi tarinan tekee se, ettei ruutujako tai rytmitys ole millään lailla sekava. Fairy Cubessa tapahtuu paljon ja siitä pysyy vielä kärryilläkin. Taiteestakaan minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka Fairy Cube ei ehkä olekaan piirustusten puolesta sitä kaikkein parasta Kaori Yukia, on manga silti nätti. Koska sarja on vain kolmeosainen, sen hankkimista kannattaa harkita, vaikkei Kaori Yuki muuten iskisikään, on tämä sen verran mielenkiintoista menoa.
Hirviöprinsessa Hime, luettu osa 1 (suom.)
Yasunori Mitsunagan häpeilemätön goottigorelulzfestari on saanut ehkä liiankin negatiivista arvostelua osakseen. Tämä sarja pitää ottaa sellaisena, miksi se on tarkoitettu: hei, ei kai kukaan oikeasti oleta, että moottorisahaa heiluttelevasta, hirviöitä teurastavasta goottilolitatytsystä kertova manga on täysin tosissaan? Jos pääsee siitä yli, että tämä sarja on kertakaikkisen hoopo ja kliseinenkin (tarkoituksella?) ja kytkee aivonsa asentoon nolla, tästä on helppo nauttia. Hirviöprinsessa Hime on selkeästi, joskin ehkä geneerisellä tyylillä piirretty, mikä höttöisen juonen kanssa tarkoittaa sitä, että lukaisin kirjan noin kymmenessä minuutissa. Sarja on b-luokan viihdettä eikä juuri muuksi muutu – eri asia on, miten siihen suhtautuu. Kaikkea ei ole tarkoitettukaan Suureksi Taiteeksi.
Tarina menee siis jotenkin näin: Hime on goottilolivaatteisiin pukeutuva tyttö, jolla on lolirobottimeido ja kartano. Lisätään tarinaan Hiro, joka jää auton alle ja kuolee, kunnes Hime elvyttää hänet verellään ja tekee hänestä näin puolikuolemattoman palvelijansa, sillä Hime on ”hirviöprinsessa” – hän hallitsee hirviöitä ja omistaa muutaman kätevän kyvyn, kuten elvyttämisen verellään. Hiroa on nyt melkein mahdoton tappaa, vaikka hänen mahansa vetäisi auki moottorisahalla, mikä on loppumaton gorekomedian lähde. Hime joutuu taistelemaan erilaisia montereita vastaan, mikä on loppumaton goren ja taistelukohtauksien lähde. Toisaalta Hiron pitää saada Himen verta säännöllisin väliajoin tai hän voi kuolla, mikä on jonkinasteisen hyvin köyhän romanssin esiasteen lähde. Paljon muuta tästä sarjasta ei ainakaan vielä voi sanoa. Jos tykkäsit Shaun of the Deadista, tykkäät varmaan tästäkin.
Andromeda Stories, luettu osa 1
Tämä Keiko Takemiyan ja Ryu Mitsusen (jos kumpikaan nimi ei sano mitään, häpeä!) yhteistyö on toinen Keiko Takemiyan manga, joka julkaistaan länsimaissa – elättelen salaisia toveita siitä, että se Kaze to Ki no Utakin tulee sieltä vielä joskus. Moto Hagiota länsijulkaisuna olisi myös aika unelmien täyttymys, mutta nyt eksyn aiheesta. Andromeda Stories on scififantasiaa, joka sijoittuu Astria-planeetalle yllätys yllätys, Andromedan galaksissa. Cosmoralian prinssi Ithaca on menossa naimisiin Aodoyan ihanan prinsessa Lilian kanssa; tämä kaksi valtakuntaa yhdistävä liitto on tähtienkin mukaan suosiollinen. Ihan kaikki ei kuitenkaan mene kuten suunniteltua, sillä avaruudesta saapuu valloittajien joukko mielenhallintaan kykenevien robottien muodossa. Onneksi planeetalla on joitain harvoja, jotka tievät mistä on kysymys; Lilian veli prinssi Milan ymmärtää jonkin olevan pahasti pielessä ja lisänä on mystinen soturi Il, joka tuntuu tietävän asioista enemmän kuin kukaan muu.
Moni sarjan teema – ihminen vastaan kone, psyykkiset voimat, korruptoitunut hallinto – on tuttuja jo Keiko-sensein tätä edeltävästä mangasta To Terra; Andromeda Stories on kuitenkin yllättävän leppoisaa Takemiyaa. Minä yhdistän Keiko Takemiyaan aina valtavat tunteet, angstin ja lukijalle asti välittyvän tunteen siitä, että sydän pusertuu kasaan, maailma on hirveä paikka ja kaikki on huonosti. Kaze to Ki no Utan loppu on kuulemma saanut aikaan monelle melkoisia masennuskausia ja To Terran animesovitus on tähän päivään asti ainoa animesarja, joka on saanut minut itkemään. Andromeda Storiesista ei kuitenkaan, ehkä Ryu Mitsusen vaikutuksesta, löydy NIIN suuria tunteita. Toki Andromeda Stories on kertakaikkiaan kelpo manga; hienoa on seurata prinssi Ithacan muutosta lempästä prinssistä kovaotteiseksi kuninkaaksi ja hänen vaimoaan Liliaa, joka painii ristiriitaisten tunteidensa kanssa – onko tuo se mies, jota hän rakasti? Hahmoja ja tapahtumia on paljon, mutta tarina ei tunnu harppovalta. Aina on aikaa hienolle kuvalle ympäristöstä tai huoneesta, jossa oleskellaan.
Ai niin, pitää se varmaan mainita, vaikka kuvat kertovatkin enemmän kuin tuhat sanaa. Andromeda Stories on mangaa 80-luvun alusta ja myös näyttää siltä. Minun silmääni taide on hienoa, yksityiskohtaista ja tyylikästä, mutta jos vanha mangatyyli ei iske, niin sitten ei tämäkään taide. 2000-luvun tavaraan tottuneelle se ainakin vaatii pienen totuttelun.
tekijä, aloitti piirtäen doujinsheja; nämä ovat tietysti nykyisin melkoisia keräilyharvinaisuuksia.
Toisaalta CLAMP on myös kuuluisa angtisista bishisarjoistaan. Näihin voi laskea ainakin X:n, RG Vedan ja Tokyo Babylonin. X on tietysti surullisenkuuluisa siitä, että se tuntuu olevan ikuisesti katkolla, syynä huhutaan olevan juonierimielisyydet kustantaja Kodanshan kanssa. Oli syynä mikä oli, CLAMP on joskus huono lopettamaan sen, minkä aloitti – katkolla ovat myös Legal Drug ja CLAMPin kunnianhimoisin teos, paljon negatiivista tilaa ja elokuvamaista kerrontaa sisältävä Clover. Varsinkin Cloverin lopun haluaisin henkilökohtaisesti nähdä joskus, sarjakuva on kaunis. Nykyisin Cloverin länsipainos on ollut loppu jo vaikka kuinka kauan ja siitä saa maksaa melko mielenkiintoisia hintoja, jos haluaa saada sarjan hyllyynsä.
Chobits on taas saanut varsinkin nuoremmilta harrastajilta jonkinlaisen ”tsih, pervomangaa”-leiman. Chobits on seinenmangaa ja sellaisena siinä on tietenkin oma osansa fanipalvelua ja tätä ”pervoilua” – päähenkilö Hideki on terve nuori mies, enpä ole tähän ikään mennessä tavannut yhtäkään tämän ikäistä jannua, joka ei kuluttaisi pornoa missään muodossa! Chobits on alussa melko puhtaasti hölmöilyä ja jonkinsorttista pseudohaaremitavaraa, loppu tulee hieman puskan takaa ja lopetus on jossain määrin mauton, mutta Chobits on tällä erää ainoa CLAMPin manga, joka on selvästi miesyleisölle suunnattu ja sellaisenakin kuriositeettina mielenkiintoinen. Lisäksi Chobits on välillä oikeasti filosofinen pohtiessaan robottien ja ihmisten suhdetta. Päähenkilöitä Hidekiä ja Chiitä kiinnostavampia ovat oikeastaan sarjan sivuhahmot ja heidän tarinansa.
Tsubasan kanssa samaan aikaan alkoi xxxHolic, joka on piirrostyylillisesti hiotuinta CLAMPia sitten Cloverin. Sarja on täysin harmaasävytön, kaikki on mustaa ja valkoista, dramaattista ja okkultistiseen teemaan sopivan dramaattista. Juonellisesti xxxHolic koostuu sekä yksittäistapauksista, että hitaammin etenevästä jatkuvasta juonesta. Toiveita toteuttavan noita Yuukon ja hänen vastentahtoisen apurinsa Watanukin tarina on erittäin tyylikäs, mutta myös ajatuksia herättävä. Lisäki Yuuko ja Watanuki ovat mielenkiintoisimpia CLAMPin tällä vuosikymmenellä luomia täysin uusia hahmoja. Tsubasa ja xxxHolic ovat juonellisesti tiiviisti kytköksissä, mutta suosittelen xxxHolicin ostamista hyllyyn ja Tsubasan tärkeimpien pointtien wikittämistä – Tsubasa kun on, hmh, melkoisen keksinkertaista menoa verrattuna synkempään sisarmangaansa.
CLAMP on tehnyt niin paljon kaikenlaista, että on mahdotonta yrittää mainita kaikkea tallaisessa yhdessä blogipostauksessa. Tutustumisen arvoisia ovat jo mainittujen sarjojen lisäksi RPG-fantasia Magic Knight Rayearth, joka Card Captor Sakuran tavoin uudisti genreään aika tavalla, CLAMPin sarjoissa kukaan ei ole nimittäin sitä, miltä aluksi näyttää. Yhden osan pituinen Miyuki-chan in Wonderland on taas CLAMP-fanille pakollinen ostos, pikku hassuttelu kunnon yurifanservicellä. Omiin suosikkeihini kuuluu myös yhä jatkuva, Newtypessä ilmestyvä kobato., joka on satunnaisella vakavuudella höystettyä mannaa CLAMP-faneille kaikkine suosittujen hahmojen cameoineen, mutta selkeällä parodisella otteella. Kobatossa CLAMP naureskelee itselleen ja konventioilleen – päähenkilötyttö on vielä naiivimpi kuin Sakura, taikatyttömaskotti vielä enemmän badass kuin Yue ja piirrostyyli karkkia ja kukkia täynnä potenssiin n – paitsi taistelukohtauksissa, ne taas on piirretty… no, näette, jos luette, en viitsi pilata yllätystä.
kytemään nuppini sisään. Niin, miksi oikeastaan näissä tapahtumissa käydään? Totuushan on, että kun on käynyt parissa conissa, ne eivät enää ole mitään uutta, ihmeellistä ja erityistä. Jokaisessa conissa on ne samat kissankorvat ja L-cossarit D-kupin tissien kera, jokaisessa conissa on samat Kempin ja Kekon esitelmät, joka conissa on cosplaykisa, jossa amatöörit yrittävät hiukan leikkiä jotain hahmoa viiden sekunnin posettamisen ajan… joka conissa on ne samat ihmiset.
Curea ja cosplay.comia ”No katos vaan, ei tästä yhtään pöllömpi tullut, olen 89,5% todennäköisyydellä parempi kuin suuri osa muista, jotka tätä on yrittänyt”. Sitten kuluu yö, tulee conaamu, laitan jo vanhalla tottumuksella asun niskaan (olen katsokaas se päällä harjoitellut posettamista ennakkoon, tietenkin) ja headdeskaan koko ajan siitä, miten naurettavalta näytän. Conien jälkeen otettuja kuvia en pysty katsomaan ollenkaan, niissä kun on aina joku vialla. Ehkä on toisaalta ihan hyvä, että koska teen asuja epäsuosituista ja tuntemattomista sarjoista, minusta pyydetään aika harvoin kuvaa… Käsillä peitettyjen silmien takaa raosta kurkkien ja irvistellen saatan pistää sen parhaiten onnistuneen otoksen cosplay.comin tililleni. Voi miksi voi miksi en ole neljässä vuodessa vieläkään oppinut näyttämään valokuvissa hyvältä?
tietysti. Kun on harrastanut tätä näinkin kauan, voin suuremmin liiottelematta sanoa, että tiedän aika paljon. Kuuti sanoo tätä yleensä nimien pudotteluksi, suuri osa keskusteluamme on sitä, että viittaan johonkin arvosteluun tai jonkun tietyn sarjan ohjanneen tyypin edellisiin töihin tai mihin milloinkin. Annan teille esimerkin, miten tieto lisää tuskaa: katsoin ensimmäisen jakson Birdy the Mighty Decodea (oli muuten hyvä!), ja tunnistin äksönkohtausten tyylin perusteella ohjaajan Kazuki Akaneksi lunttaamatta tietoa mistään. Eräällä tavalla minun on mahdoton katsoa animea tai lukea mangaa ”tyhjältä pöydältä”, vertaamatta sitä mihinkään tai analysoimatta sitä. Conien ohjelma siis harvoin menee aiheessaan niin syvälle, että oppisin aidosti tukun uutta; conien luennot ovat lähinnä pintaraapaisuja. On niitä silti ihan mukava käydä katsomassa, joskin vain ajan kuluttamiseksi tai uteliaisuudesta. Joskus tosin toivoisin, että joku olisi niin kaheli, että käyttäisi tunnin analysoiden vain yhtä sarjaa tai tekijää tms. koko genren (mechaesitelmä, yaoiesitelmä, jne) sijaan, se olisi minun näkökulmastani mielenkiintoisempaa.
koska nörttejä kaikki ollaan jipii, mikä tekee koko jutusta vieläkin hölmömmän. Olen kuitenkin onnistunut eri reittejä haalimaan itselleni sen verran kattavan piirin tuttuja, että joka conista löytyy melko varmasti joku, jonka kanssa voin oleskella ja tappaa aikaa. Yhteen ihmistyyppiin en kuitenkaan osaa suhtautua, ja se on pienet fanitytöt. Koska olen Suomen lolitapiirien virallinen päänaukoja ja kaikesta valittaja, ihmiset tunnistavat minut naamasta silloin kun en ole outoa kampausta tai peruukkia vaativassa cosplayasussa. Niinpä välillä conissa jostain pomppaa 12-vuotias tytteli röyhelömekossa ujosti kysymään ”Hei Hui, saanko halin? Etkös olekin 
viikonlopulle, miksi minulle iskee aina conista kotiuduttua sellainen mälsä olo? Osaksi syy on tietenkin cosplayn, kun on puoli vuottakin tehnyt jotain asua ja sitten h-hetki on mennyt ohi, ja jäljellä on vain asun peseminen ja viikkaaminen siististi kaappiin, totta kai sitä tuntee pientä haikeutta. Mikään ei ole tietysti lopullista ja saattaa saapua joku hiljaisemman conin sunnuntai, jolloin voi pistää jonkun vanhan asun päälle vielä kerran, mutta ei se ole tietenkään sama asia kuin silloin, kun puku oli uusi. Toisaalta conin päättyminen tuo haikeuden siksi, että on melko harvinaista olla sellaisten ihmisten ympäröimänä, joista kaikki ymmärtävät heti, kun joku kiljaisee ”Yuki ja Shuichi fanservicee yläkerrassa menkää kattomaan!”. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi työpaikalla en voi edes oikein mainita harrastuksistani mitään sen syvällisemmin kuin ”Japanin populaarikulttuuri” tai ”ompelu”. Jos harrastaisin vaikka lentopalloa, siitä olisi helpompi puhua maallikkojenkin kanssa, tällaisista nörttijutuista oikein ei. Animeharrastus on yksinäistä puuhaa conien ja Internetin ulkopuolella.
Syy, miksi en ole Rumiko Takahashin fani, liittyy juurikin hänen sarjojensa loppuihin – ne kun eivät lopu, mistä päästäänkin tämän pitkähkön metapölinän jälkeen varsinaiseen aiheeseen, eli sarjojen loppuihin. Minä en esimerkiksi koskaan arvostele tänne blogiin sarjaa, jota en ole nähnyt tai lukenut kokonaan, keskeneräiset pistän aina esikatselut-tagin alle. Se, miten jokin sarja loppuu, on minusta oikeastaan tärkeämpää kuin se, miten se alkaa tai etenee. Hyvä loppu voi pelastaa paljon, huono taas jättää pahan maun koko sarjaan, vaikka alku olisi ollut miten loistokas. Ja pahimpia kaikesta ovat ne sarjat, jotka junnaavat paikoillaan, toistavat itseään, vielä pari jaksoa/tankoubonia, jotta faneilta saadaan viimeisetkin rahat – eihän lypsävää lehmää voi lopettaa. Rumiko Takahashi on tästä varoittava esimerkki, suurin osa metrishounensarjoista kuuluu myös tähän kategoriaan – tuskin yllättää ketään, etten oikeastaan lue shounenia ollenkaan, koska ne sarjat eivät vaan ikinä lopu.
joku ihan oma täysin käsittämätön hihasta vedetty loppuratkaisu. Esimerkkejä tästä ovat vaikkapa Claymore tai Rave Masterin animesovitus. Tästä syystä olen alkanut karttaa keskeneräisten mangojen pohjalta tehtyjä sarjoja. Jos alan katsoa jotain, haluan sen lopun animoituna myös, piru vie, enkä käskyä ”jatka tästä eteenpäin mangan osasta 32”.
hölmösti, mutta ennalta-arvattavasti ja tyylilleen uskollisena – tästä Kuuti on kanssani verisesti eri mieltä. Rurouni Kenshinin animeversion lopetusta en hyväksy, koska se ei ole mangan hengelle uskollinen. Yleisesti ottaen hyvä loppu on minusta sellainen, joka perustuu kaikkeen siihen, mitä sarjassa on aiemmin tapahtunut ja pysyy teoksen tyylille uskollisena, mutta syventää tapahtumia ja tekee niistä henkilökohtaisempia. Tästä syystä minusta Petite Princess Yucien surulliselta näyttävä, koskettava lopetus oli hieno, mutta aivan samasta syystä en pätkääkään pidä siitä, miten Tsubasa Chronicle on nyt loppumassa. Se mikä alkoi hauskana road tripinä läpi ulottuvuuksien loppuu jotain angstisena kloonivampyyrifestinä? Joo ei kiitos, en minä tätä tilannut!
Someday’s Dreamersin universumi muistuttaa omaamme muuten täysin, mutta osalla väestöstä on kyky taikoa. Taikominen ei ole mitään Harry Potterin tyylistä loitsimista taikasauvalla tai Nanohan tyylistä pseudotiedettä, vaan onnistunut taika syntyy ainoastaan, kun taikoja pistää hommaan koko sydämensä ja toivoo. Taikominen on realistiseen sävyyn tarkasti säädeltyä – tietyn iän jälkeen ei saa taikoa miten huvittaa, vaan taidosta pitää joko luopua tai ryhtyä ammattimaagiksi. Ammattimaagit työskentelevät erityisen viraston alla, jonne kuka tahansa taika-apua tarvitseva voi ottaa yhteyttä ja pyytää maagin palveluksia. Maagilta pyydetään tietysti sellaista, jota muuten ei ole mahdollisuutta saada, mikä jo lähtökohtana mahdollistaa herkullisen draaman kehittelyn.
Yumen suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin hänen oma suhtautumisensa taikomiseen: millainen taika on onnistunut ja hyvä, ja millainen maagi Yume haluaisi olla? Onko oikein toetuttaa kaikki ihmisten toivomat taiat?
kenenkään Parhaaksi Sarjaksi Ikinä, mutta se on vähäeleisyydessään hieno ja tutustumisen arvoinen, sellainen, johon tulee palattua uudestaankin.
Loppujen lopuksi Spellbound ei kuitenkaan ole tarinan puolesta kuin korkeintaan keskinkertainen esitys: Someday’s-fanin kannattaa tutustua, muiden ehkä ei. Taide on tietysti edelleen ihan yhtä upeaa kuin aiemmassakin mangasarjassa.