Animeconin jälkeen on käyty jos jonkinlaista keskustelua – minulla ei ole tähän soppaan enää mitään lisättävää, muut ovat jo maininneet samat asiat kuin mitä itse olisin sanonut. Hieno homma, jos coneja saadaan muutettua hieman erilaiseen suuntaan, mutta hienointa käydyssä keskustelussa on ollut se, että viimeinkin asioista on puhuttu täysin avoimesti niin, että koko animefandom on ollut pohdinnassa mukana, ei mitään setien kuppikuntia tai galtsussa valittamista, vaan kunnollista dialogia. Hienoa animistit, uskon teihin jälleen!
Animeharrastuksessa tärkein juttu pitäisi (?) kuitenkin olla itse asia, japanilainen sarjakuva ja sen pohjalta tehdyt animaatiot, eikä mikään metafanitus kuten conien järjestäminen tai cosplay. Siispä jaan tällä kertaa mielipiteeni muutamasta mangapokkarista, jotka olen viime aikoina kahlannut läpi. Kaikki ovat sarjojensa ykkösosia, mutta muuten tälle nipulle ei yhteneväistä tekijää juuri löydykään.
Fairy Cube, luettu osa 1
Kaori Yuki on yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista shoujomangakoista; hänen goottityyliset kiellettyjä suhteita pursuilevat sarjansa ovat melkoisen suosittuja. Luin joskus Angel Sanctuarya, mutta se jäi sitten kesken, koska en pidä enkeleistä enkä goottiestetiikasta kovin paljon. Sen sijaan pidän keijuista, joten ostin tämän pokkarin jo ihan sillä perusteella. Vampyyrit, ihmissudet, kaikki muut taruolennot tuntuvat esiintyvän lähes joka toisessa mangassa, mutta keijuja ja merenneitoja on huomattavasti vaikeampi löytää. Mikä huutava vääryys! Kaori Yukin keijutarina keijuja näkevästä Ianista perustuu kelttimytologiaan, mutta tummemmat teemat ovat ja pysyvät; keiju Ainsel pukeutuu viehättävän paljastaviin pseudogoottilolitamekkoihin ja estetiikka on muutenkin vahvasti läsnä.
Fairy Cube on tyypillistä Kaori Yukia tiivistettynä, kauhuangstifantasiaa teini-ikäisille tytöille. Huuruinen tarina kielletyistä suhteista, isästä, joka haluaa polttaa poikansa selän palovammoille jottei tämä pääse karkuun keijujen luo, keijuista, jotka tappavat ihmisisäntänsä, kadonneista äideistä, vähintään maailmanvalloitusta suunnittevista sivupersoonista, koulujengeistä ja ties mistä on niin täyteen ahdettu ja joka tavalla överiksi vetävä, ettei siitä voi kuin pitää. Yhdessä osassa päähenkilö ehtii kuolla, käydä keijujen maailmassa, hankkia itselleen uuden ruumiin, tutustua tämän ruumiin elämään, draamailla koulussa, potea huonoa suhteita vanhempiin ja kuumotella vielä hyväksikäytettyä lapsuudenystäväänsäkin. Kaiken tämän tunkeminen yhteen mangapokkariin on jo melko hyvin, mutta vielä paremmaksi tarinan tekee se, ettei ruutujako tai rytmitys ole millään lailla sekava. Fairy Cubessa tapahtuu paljon ja siitä pysyy vielä kärryilläkin. Taiteestakaan minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka Fairy Cube ei ehkä olekaan piirustusten puolesta sitä kaikkein parasta Kaori Yukia, on manga silti nätti. Koska sarja on vain kolmeosainen, sen hankkimista kannattaa harkita, vaikkei Kaori Yuki muuten iskisikään, on tämä sen verran mielenkiintoista menoa.
Hirviöprinsessa Hime, luettu osa 1 (suom.)
Yasunori Mitsunagan häpeilemätön goottigorelulzfestari on saanut ehkä liiankin negatiivista arvostelua osakseen. Tämä sarja pitää ottaa sellaisena, miksi se on tarkoitettu: hei, ei kai kukaan oikeasti oleta, että moottorisahaa heiluttelevasta, hirviöitä teurastavasta goottilolitatytsystä kertova manga on täysin tosissaan? Jos pääsee siitä yli, että tämä sarja on kertakaikkisen hoopo ja kliseinenkin (tarkoituksella?) ja kytkee aivonsa asentoon nolla, tästä on helppo nauttia. Hirviöprinsessa Hime on selkeästi, joskin ehkä geneerisellä tyylillä piirretty, mikä höttöisen juonen kanssa tarkoittaa sitä, että lukaisin kirjan noin kymmenessä minuutissa. Sarja on b-luokan viihdettä eikä juuri muuksi muutu – eri asia on, miten siihen suhtautuu. Kaikkea ei ole tarkoitettukaan Suureksi Taiteeksi.
Tarina menee siis jotenkin näin: Hime on goottilolivaatteisiin pukeutuva tyttö, jolla on lolirobottimeido ja kartano. Lisätään tarinaan Hiro, joka jää auton alle ja kuolee, kunnes Hime elvyttää hänet verellään ja tekee hänestä näin puolikuolemattoman palvelijansa, sillä Hime on ”hirviöprinsessa” – hän hallitsee hirviöitä ja omistaa muutaman kätevän kyvyn, kuten elvyttämisen verellään. Hiroa on nyt melkein mahdoton tappaa, vaikka hänen mahansa vetäisi auki moottorisahalla, mikä on loppumaton gorekomedian lähde. Hime joutuu taistelemaan erilaisia montereita vastaan, mikä on loppumaton goren ja taistelukohtauksien lähde. Toisaalta Hiron pitää saada Himen verta säännöllisin väliajoin tai hän voi kuolla, mikä on jonkinasteisen hyvin köyhän romanssin esiasteen lähde. Paljon muuta tästä sarjasta ei ainakaan vielä voi sanoa. Jos tykkäsit Shaun of the Deadista, tykkäät varmaan tästäkin.
Andromeda Stories, luettu osa 1
Tämä Keiko Takemiyan ja Ryu Mitsusen (jos kumpikaan nimi ei sano mitään, häpeä!) yhteistyö on toinen Keiko Takemiyan manga, joka julkaistaan länsimaissa – elättelen salaisia toveita siitä, että se Kaze to Ki no Utakin tulee sieltä vielä joskus. Moto Hagiota länsijulkaisuna olisi myös aika unelmien täyttymys, mutta nyt eksyn aiheesta. Andromeda Stories on scififantasiaa, joka sijoittuu Astria-planeetalle yllätys yllätys, Andromedan galaksissa. Cosmoralian prinssi Ithaca on menossa naimisiin Aodoyan ihanan prinsessa Lilian kanssa; tämä kaksi valtakuntaa yhdistävä liitto on tähtienkin mukaan suosiollinen. Ihan kaikki ei kuitenkaan mene kuten suunniteltua, sillä avaruudesta saapuu valloittajien joukko mielenhallintaan kykenevien robottien muodossa. Onneksi planeetalla on joitain harvoja, jotka tievät mistä on kysymys; Lilian veli prinssi Milan ymmärtää jonkin olevan pahasti pielessä ja lisänä on mystinen soturi Il, joka tuntuu tietävän asioista enemmän kuin kukaan muu.
Moni sarjan teema – ihminen vastaan kone, psyykkiset voimat, korruptoitunut hallinto – on tuttuja jo Keiko-sensein tätä edeltävästä mangasta To Terra; Andromeda Stories on kuitenkin yllättävän leppoisaa Takemiyaa. Minä yhdistän Keiko Takemiyaan aina valtavat tunteet, angstin ja lukijalle asti välittyvän tunteen siitä, että sydän pusertuu kasaan, maailma on hirveä paikka ja kaikki on huonosti. Kaze to Ki no Utan loppu on kuulemma saanut aikaan monelle melkoisia masennuskausia ja To Terran animesovitus on tähän päivään asti ainoa animesarja, joka on saanut minut itkemään. Andromeda Storiesista ei kuitenkaan, ehkä Ryu Mitsusen vaikutuksesta, löydy NIIN suuria tunteita. Toki Andromeda Stories on kertakaikkiaan kelpo manga; hienoa on seurata prinssi Ithacan muutosta lempästä prinssistä kovaotteiseksi kuninkaaksi ja hänen vaimoaan Liliaa, joka painii ristiriitaisten tunteidensa kanssa – onko tuo se mies, jota hän rakasti? Hahmoja ja tapahtumia on paljon, mutta tarina ei tunnu harppovalta. Aina on aikaa hienolle kuvalle ympäristöstä tai huoneesta, jossa oleskellaan.
Ai niin, pitää se varmaan mainita, vaikka kuvat kertovatkin enemmän kuin tuhat sanaa. Andromeda Stories on mangaa 80-luvun alusta ja myös näyttää siltä. Minun silmääni taide on hienoa, yksityiskohtaista ja tyylikästä, mutta jos vanha mangatyyli ei iske, niin sitten ei tämäkään taide. 2000-luvun tavaraan tottuneelle se ainakin vaatii pienen totuttelun.
Hahaa, tän kirjotuksen innostamana kaivelin vähän mun kirjahyllyä ja sieltäpä löytyykin Moto Hagiota länsijulkaisuna! >:D Ikivanha Vizin A, A´ [A, A Prime] mut aika guut se on silti!
shamp: Tiedän; silloin teillä selailin sitä ja verestin muistoja (olen lukenut A, A primen joskus kauan sitten joltain kaverilta lainattuna); nykyisin tuon painos on loppu ja se taitaa olla ainoa Moto Hagio, mikä on englanniksi julkaistu pokkarimuodossa.