Joskus heräteostoksillakin on tapana onnistua. Ostin Noeinin boxsetin kolmen seikan perusteella: psgels tykkää siitä, se oli halpa ja sarjassa on kvanttifysiikkaa. Työnsin levyn soittimeen odottamatta oikeastaan mitään erityistä, ja vau, millaisen paukun lopulta sainkaan.

Noein on niitä sarjoja, jotka kärsivät siitä, jos selitän juonen liian tarkkaan. Juoni on hyvin yksinkertainen ja sen voisi selittää yhdessä kappaleessa, mutta Noein kerii sen hitaasti auki ja niin monen mutkan takaa, että pilaan katseluelämyksen, jos kirjoitan sen tähän. Kerrontatyylistä joko tykkää tai on tykkäämättä. Minä olen aina rakastanut sarjoja, joissa kaikkea ei kerrota ja katsojan tehtävä on pistää palaset yhteen. Noein ei loppujen lopuksi sisällä juurikaan asioita, joita ei selitettäisi ollenkaan (vrt. vaikka Haibane Renmei), mutta vyyhti puretaan sen verran hienostuneesti ja hiljaa, että katsojan huomiokykyä kaivataan. Parhaan katseluelämyksen saa, jos ei lue takakansitekstejä ollenkaan, ne kun paljastavat hieman liikaa.

Sarja alkaa eräänä kesänä Hakodaten kaupungissa. Haruka ystävineen viettää kesälomaa ala-asteen jälkeen, ennen kuin ystäväjoukon tiet eroavat seuraavalle kouluasteelle siirryttäessä. Porukkaan kuuluvat Harukan lisäksi angstinen Yuu, rämäpää Isami, poikatyttö Ai ja kaikesta yliluonnollisesta tykkäävä Miho. Jostain ilmestyy salaperäisiä viittamiehiä, joita Miho luulee aaveiksi. Nämä miehet haluavat mukaansa Harukan, jota he kutsuvat Dragon Torqueksi – pian Haruka saa seurata hämmästyneenä, kuinka aika pysähtyy, asiat vääristyvät ja jostain muualta tulleet, sinisten elämänlankojen varassa keikkuvat viittamiehet (ja yksi nainen) järjestävät megaluokan taistelukohtauksia. Niin, ja se sarjan nimessä esiintyvä Noein, kuka hän on?

Ensimmäiset viisi tai kuusi jaksoa Noeinia ovat melko vaikeita katsottavia. Juuri mitään ei selitetä, viittamiehet mättävät toisiaan oopperamusiikin soidessa ja lapset selvittelevät omia esiteinien ongelmiaan, kuka nyt tykkää kenestäkin ja vanhemmat ovat perinteisesti hankalia. Nämä kaksi porukkaa – tai oikeammin kolme, Noeinia ei saa unohtaa – tuntuvat toisiinsa täysin liittymättömiltä. Vasta myöhemmin katsoja huomaa, kuinka ensimmäistenkin jaksojen tapahtumat ovat tärkeitä ja liittyvät elintärkeästi siihen, keitä toisesta ulottuvuudesta tulleet viittatyypit oikeastaan ovat. Sarja tarjoaa hienoa hahmonkehitystä ja pohdintaa tulevaisuudesta ja valinnoista.

Noein on mielenkiintoinen scifisarja, koska scifiä on toisaalta vähän, toisaalta paljon. Suurin osa sarjasta tapahtuu Hakodatessa ja varsinkin alkujakoissa vilahduksia muusta nähdään vain hieman, suurin osa sarjasta seuraa lapsia ja heidän tavallisen elämän puuhiaan slice of life -tyyliin. Vasta myöhemmin pääsemme todella tutustumaan Shangri-Lan ja Lacriman ulottuvuuksiin, tai oikeammin vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin. Olen kuullut monien syyttävän sarjan technobabblea ja selitysosuuksia varsin vaikeaselkoisiksi. Yhdessä jaksossa puolivälin hujakoilla eräs hahmo selittää noin kymmenen minuutin ajan kvanttiteorian perusteita muille hahmoille ja tietämättömälle katsojalle. Tämä on varmasti enemmän kuin hieman hankalaa seurattavaa, jos käsitteet ovat täysin vieraita – minulla on takanani yliopistotason kvanttimekaniikkaa, joten katselin taustalla liukuvia Schrödingerin yhtälöitä ”joojoo”-fiiliksillä. Mutta Noeinin tiede ja teoriat ovat suunnilleen paikkansapitäviä, vaikka oikeassa maailmassa kukaan ihminen ei voikaan muuttua kvanttitason ilmiöitä ilmentäväksi supersotilaaksi. Noeinin suurimmilta osin järkevä tiede on raikas poikkeus, yleensä kun scifi muuttuu siinä kohtaa naurettavaksi, kun asioita yritetään liikaa selittää jollain hömppätieteellä.

Noein on sarjana monellakin tapaa rosoinen ja epätasainen. Ensinnäkin juonenkuljetus tapahtuu sykähdyksittäin, välissä on paljon tunnelmointia ja arkipäivän ongelmia. Jotkut jaksot ovat melkoisen tylsiä, mutta mukaan mahtuu myös pari suuren luokan paukkua. Toisaalta sarjan piirrostyyli vaihtelee jaksosta jaksoon: kyllä, hahmot on piirretty eri lailla joka jaksossa ja animaatiotyyli muuttuu jaksosta jaksoon. Sarjassa on niin hämmentävä suurisilmäinen shoujojakso kuin rosoisesti luonnostellen piirrettyä mättöäkin. Ratkaisu antaa pääanimaattoreille vapaat kädet on melko ainutlaatuinen. Alussa se voi häiritä, mutta tyyliin tottuu nopeasti. Taustat ja Hakodaten kaupunki on piirretty sellaisella tarkkuudella, että sarja kävisi oikein hyvin matkailumainoksesta. Ja ne taistelukohtaukset! Noein ei ole mättöanime, ja taistelukohdat ovat verraten lyhyitä ja siellä täällä – mutta niiden animaatio on kerrassaan uskomattoman upeaa ja sulavaa. Tämän tasoista taistelukoreografiaa ei löydy monesta sarjasta. Sarjan ihka ensimmäiset kaksi minuuttia ovat hyvä esimaku siitä, mitä on tulossa. Aseet, kyvyt ja mechat ovat kaikki omaperäisiä ja on ilo seurata Karasua viuhtomassa piiskoillaan, Atoria ampumassa energiapalloja, Fukuroa nyrkkeineen, Kosagin kädestä muodostuvaa jousipyssyä, Tobin datakikkailua ja muita viittahemmojen kykyjä. Kun oopperamusiikki pärähtää soimaan ja taivaalle ilmestyy tuttu Ouroboros-rengas, katsojakin tietää, että se on menoa nyt.

Taide- ja animaatiokikkailuistaan ja hienoista taisteluista huolimatta Noein on etupäässä sarja hahmoistaan. Sarjassa, jossa on iso lössi hahmoja – Noeinissa viisi Hakodaten lasta, yhdeksän viittahemmoa tai oikeammin lohikäärmeritaria, lisäksi joitain aikuisia hahmoja – on aina vaikeaa saada kaikkiin tarvittavaa syvyyttä. Noein pitää huolen, että jokainen hahmo saa ruutuaikaa ja lihaa luiden ympärille. Ainoa henkilö, joka jää ehkä hieman staattiseksi, on Haruka. Toisaalta Harukan muuttumattomuus ja yksinkertainen suhtauminen ympärillä tapahtuviin outouksiin toimivat hyvänä vastakohtana varsinkin Yuulle ja Karasulle, joilla saattaa olla enemmän yhteistä, kuin kumpikaan tahtoisi myöntää. Muidenkin hahmojen menneisyys ja tulevaisuus käydään hienosti läpi erilaisten mahdollisten tulevaisuuksien kautta, ja vaikka aluksi mustaviittaiset tyypit on vaikea tunnistaa toisistaan, jokaisen motiivit ja vaikuttimet käydään läpi ja lopulta itse ihmettelin lopussa, miten en muka alussa erottanut tyyppejä toisistaan. Kaikki ovat aivan erilaisia!

Noein on katkeransuloinen, hyvin elämänmakuinen sarja, joka jättää lopussa katsojalle tyytyväisen, mutta hieman haikean olon. Sarjan loppu pistää langat nätisti pussiin ja tarjoaa vielä kaupan päälle melkoisen visuaalisen ilotulituksenkin. Epätasaisuudestaan huolimatta suosittelen sarjaa kaikille, joita pieni aivojumppa ei haittaa.