Tunnetusti jokainen kausi on paskin kausi ikinä, paitsi nyt mennyt kevätkausi, joka oli paras kausi ikinä. Tähän oli kolme syytä: Valvrave, Gargantia ja Majestic Prince. Kolme mechasarjaa, mikäs sen parempaa.
Valvrave oli animeluojasuosikkini Ichirou Okouchin (Code Geass, Guilty Crown) uusin luomus, joka vähemmän yllättäen toistaa samoja teemoja kuin CG ja GC: kolme valtiota sodassa, erikoiskyvyt ja erikoismechat, vallankumous. Tällä kertaa keskiössä on puoleettoman JIORin (=Japani) moduuli 77, jossa sijaitsee Sakimorin lukio. Yllättäen Dorssia (=Venäjä-imperiumi) kuitenkin hyökkää puolueettoman JIORin ja erityisesti moduuli 77:n kimppuun.
Hyökkäys saadaan kuitenkin torjuttua, sillä koulun oppilas Haruto Tokishima löytää Valvrave-supermechan, jolla vetää Dorssiaan pataan. Dorssialle tämä ei käy, joten paikalle lähetetään isompi avaruuslaivasto. Onneksi ARUS (=USA/Nato) rientää apuun, mutta puukottaa selkään. Sakimorin lukio julistautuu itsenäiseksi. Niinjoo ja Valvraven käyttäminen muuttaa pilottinsa avaruusvampyyriksi joka voi siirtää tietoisuutensa toiseen ihmiseen puremalla tätä. Mukana on myös Dorssian superagentti L-Elf ja mitä vittua nyt taas Okouchi?
Jos kuulosti kaoottiselta, niin ei huolta. Samaa kamaa se on kuin muutkin Okouchin teokset: mecharäime vuorottelee koulusekoiluiden kanssa, eikä juonenkäänteissä säästellä. Tunnetusti joissain animeissa juonenkäänteitä kiskotaan perseestä kun se on kätevää, mutta Okouchihan ei tällaiseen sorru. Okouchi pistää pari tasoa paremmaksi: hänen juonenkäänteensä roiskuvat ympäriinsä hallitsemattoman ripulisuihkun tavoin.
Valvravessa ollaan myös kohteliaita.
Gargantiasta taas tiedettiin about yksi tärkeä asia: käsikirjoitusta oli laatimassa Gen Urobuchi (Mahou Shoujo Madoka Magica, Psycho-Pass), mistä oli pääteltävissä paljon. Ihmiskunnan Galaktisen Liiton aliluutnantti Ledo taistelee avaruudessa hideauze-hirviöitä vastaan, mutta kun IGL:n päähyökkäys epäonnistuu ja joukot vetäytyvät, Ledo jää pidättelemään hideauzeja. Kun hideauzet saavat Ledon kiinni, tämä jää muista jälkeen ja missaa poimuhypyn, jonka tuloksena on megafailure. Ledo sinkoutuu tuntemattomalle planeetalle, jonka pinta on täysin veden peitossa ja ihmiskunta liikkuu ympäriinsä isoilla laivoilla. Seuraa slice-of-lifeä ja pientä mysteerintynkää, kun sodan keskellä kasvanut Ledo yrittää sopeutua rauhaisaan eloon laivahärdellissä ja miettiä, missä hän oikeastaan onkaan.
Jos Valvrave vuorottelee koulukomedian ja mecharäiskinnän välillä koko ajan, Gargantiassa erottui kaksi selvää vaihetta. Alussa on hiljainen vaihe: ensimmäisen jakson jälkeen rapsakat 7 jaksoa vaan elämäslaissaillaan, pidetään grillibileitä, käydään etsimässä Ledolle töitä, vähän angstataan siitä ettei tiedetä missä ollaan ja yleensä vaan hengaillaan ja tutustutetaan katsojaa Gargantian maailmaan. Muutamaankin otteeseen mietin, milloin sarjan juoni alkaa, vai onko Urobuchi oikeasti murtautunut ulos maneereistaan. Gargantian alkupuoli kun on lähellä Miyazaki-fiilistelyä, aina lentolaitteita käyttävine pirteine tyttöineen. Toki sarjassa vilauteltiin jännityselementtinä merirosvojakin, mutta kun Ledon Chamber-mecha on noin 100 kertaa kaikkia muita vesiplaneetan taistelukoneita tehokkaampi, ei siitä saada minkäänlaista jännitettä.
Sarjan jälkimmäisellä puoliskolla alkaa kuitenkin tapahtua. Koko yleisfiilis muuttuu, kun salaisuuden verhoa aletaan repiä syrjään oikein kunnolla, koko ajan tapahtuu ja juonenkäänteitä tykitetään juonenkäänteiden perään.
Tämä onkin Gargantian suurin ongelma. Siitä tuli fiilis, ettei se oikein tiedä, mitä se tahtoisi olla. Valvravea voi syyttää mecharäimeen ja koulusekoilun välillä epätoimivasta sekoittamisesta. Kun ne elementit kuitenkin löytyvät lähes joka jaksosta, kontrasti ei noussut liian suureksi. Gargantiassa taas isketään sarjan puolivälissä ihan toinen vaihde silmään. Gargantian rytmitys pissii.
Vaikka sarjan alkupuoli olikin hahmonkehitykselle oleellinen, jotta Ledo ymmärtää rauhaisan elämisen merkityksen, neppailuun kulutetaan mielestäni liikaa jaksoja eikä minkäänlaista järkevää vihjettä tai viitettä tulevista asioista tule ja Gargantia vaikuttaakin alkupuolella lähinnä ”mistään mitään ymmärtämätön hassu sotilas yrittää tehdä laivalla söpöjä asioita söpöjen tyttöjen kanssa”-sarjalta. Kun Gargantia sitten iskee vitosen silmään, tuntuu kuin katsoisi aivan eri sarjaa. Ihmetyttää, eikö mitään pohjustusta olisi voitu tehdä tai vähentää neppailua pari jaksoa ja käyttää ne tasaisempaan juonenkuljetukseen.
Onneksi Bellows on <3
Toiset ovat olleet sitä mieltä, että sarjan loppupuoli oli tyhmä, koska se ei liittynyt mitenkään alkupuoleen. Tästä olen sinällään samaa mieltä, paitsi että alkupuoli oli minusta selvästi se huonompi puoli. En ole erityisesti fiilistelyanimen ystävä ja Gargantian rasitteena on vielä se, että vaikka siinä onkin söpöjä tytyjä, nämä jäävät harvinaisen ontoiksi. Esimerkiksi sarjan tyttökolmikolla ei ole oikeastaan minkäänlaisia luonteenpiirteitä: päätyttö Amy on pirteä ja hyväntuulinen, lolityttö Melty on lievästi tsunderehko ja isosiskotyttö Saaya on isotissinen ja hyväntahtoinen. Laimeaa.
Gargantia kuitenkin onnistuu sellaisessa, mihin harva anime nykyään kykenee: se kertoo 13 jaksossaan kokonaisen tarinan. Ja noh, vaikka jotkut juonenkäänteet olivatkin perus-Urobuchia, itse loppuratkaisu erosi piristävästi normaalista Urobuchi-tuotannosta. UROBUCHI-SPOILERI: KAIKKI EIVÄT KUOLEKAAN?!!??!
Majestic Prince on kevään mecharäimistelyistä lähimpänä ”puhdasta” mecha-animea. Ihmiskunta joutuu wulgaru-muukalaisten hyökkäyksen kohteeksi ja ottaa rankasti pataan. Onneksi ihmiskunnalla on ollut käynnissä MJP-projekti, jonka tarkoituksena on ollut kehittää ihmisistä paremmin avaruuteen soveltuvia ja johon liittyen on myös kehitetty AHSMB-puvut ts. mechat, joilla voidaan taistella wulgaruja vastaan. MJP-projektin viisihenkinen Team Rabbits valikoituu uusien prototyyppi-mechojen piloteiksi, vaikka näillä onkin välillä hieman vaikeuksia ryhmätyöskentelyn suhteen.
Toisin kuin Valvrave tai Gargantia, Majestic Prince ei ole originaalianime, vaan perustuu Rando Ayaminen ja Hikaru Niijiman mangaan. Tämä ei varsinkaan sarjan ensimmäisissä jaksoissa ole hyvä asia, sillä jokaisen hahmon heittäessä jonkin huonon läpän, näytetään jokaisen hahmon kasvot yksi kerrallaan, siirtymässä kuuluu whoosh-ääni ja hahmo kommentoi läpändeerusta kyaransa mukaisesti. Homma toimii varmasti mangan sivuilla, mutta kun sama whoosh-efektien sarja tulee kuudetta kertaa, alkaa jo pikkuhiljaa ärsyttää, varsinkin kun whooshit tulevat aina neljän – viiden sarjoissa. Whoosh. Whoosh. Whoosh. Whoosh. Whoosh. Arrrrrrrrrgh.
Jokaiseen sarjaan kuuluu oma Ilona
Muutenkin MajePurin hahmot ovat hämmentäviä luomuksia. Toisaalta ne ovat hahmoina huonolla tavalla ärsyttävimpiä hahmoja hetkeen: Puputiimin jokaisella jäsenellä on noin 1 – 2 luonteenpiirrettä tai vitsiä, joita toistetaan noin joka jaksossa. Ryhmänjohtaja Izuru tahtoo olla SANKARI ja piirtää tämän vuoksi supersankarimangaa. Tiimin kakkosmiehellä Toshikazulla on aina maha kipeä. Pienikokoinen Tamaki on koko ajan huolestunut siitä, onko hän lihonut, sen lisäksi että hän haluaa treffeille jokaisen vastaantulevan kuuman miehen kanssa. Kei on kuudere joka tykkää ylimakeista kakuista. Ataru yrittää pokata kuumia mimmejä, mutta on aseotaku ja karkottaa naiset ääsburgeroimalla näille aseiden detaljeista. Näitä vitsejä sitten toistetaan jaksosta toiseen. HU-OH.
Toisaalta silloin, kun hahmot eivät toista kahta vitsiään, hahmojen välinen vuorovaikutus toimii. On hienoa huomata, miten sarjan hahmot kasvavat ihmisinä koko ajan pikku hiljaa ja oikeasti oppivat toimimaan tiiminä, eikä pelkästään yksittäisinä sooloilijoina. Samoin hahmot keskustelevat toistensa kanssa muistakin asioista kuin välittömistä juonen asettamista vaatimuksista. Keskustelut eivät kuitenkaan mene yhdentekeväksi puutaheinäksi kuten usein animessa käy, vaan ne oikeasti syventävät hahmoja.
Jos tuskaisesta alusta pääsee läpi, Majestic Prince on palkitseva. Juoni etenee tasaisen tappavaa tahtia eikä tunnu junnaavan, kuten kovin usein on tapana. Lisäksi Majestic Prince näyttää äärimmäisen hienolta, erityisesti 3D-animoidut taistelukohtaukset, jotka todellakin näyttävät olevan osa samaa sarjaa, toisin kuin 3D-animaatiolla usein on valitettavasti tapana.
Kaiken kaikkiaan kevät oli ihan mukiinmenevä kokonaisuus mechasarjojen osalta. Ei näistä mikään ollut ihan täydellinen esitys, mutta kyllä minä viihdytyin jokaisesta. Tai viihdytyn: vaikka Gargantia jo loppui, Valvraven suihkuripulijuonenkäänteet varmistivat, että sille on toinen couri tulossa syksyllä ja MajiPuri taas on alusta asti suunniteltu 24 jakson sarjaksi ja on siis nyt puolivälissä. Kohta alkaa vieläpä Parhaan Animen eli Senki Zesshou Symphogearin toinen kausi, Symphogear G. Yeeeeeeeees.
Vastaa