Kun viimeksi niin kovasti väitin, että häistä voi selvitä käyttämällä maalaisjärkeä, priorisointikykyä ja ennalta kerrytettyä tapahtumanjärjestelykokemusta, niin mikä sitten teki koko hommasta niin stressaavaa? Eihän tässä pitäisi olla mitään ongelmaa saada väsättyä kohtuullisen fiksut häät kohtuullisella vaivalla, eihän?
Suurin murheeni olivatkin ~muut ihmiset~. Tähän ikään mennessä olen suunnilleen varma siitä kuka olen, mitä haluan ja mistä asioista pidän, ainakin noin suurinpiirtein. Tykkään japanilaisista piirretyistä ja pukeudun vähän hassusti. En juo alkoholia. En meikkaa ja hiukseni ovat olleet samanmalliset suunnilleen aina, mitä nyt väri on vaihdellut blondin ja hyvin vaalean ruskean välillä (häähetkellä ja nykyisyydessä väri on vakiintunut luonnolliseen tilaansa eli perus maantienväriin). En tanssi enkä laula, mutta julkinen esiintyminen noin muuten ei haittaa.
Ei-niin-yllättävästi häiden alla yhtäkkiä suunnilleen kaikilla olikin joku mielipide, millainen minun pitäisi olla. Olisi pitänyt meikata enemmän, vähintään ripsiväriä laittaa. Häävalssi olisi pitänyt saada. Alkumaljoissa olisi pitänyt olla alkoholia, vaikka tietääkseni kukaan vieras ei edes pidä skumpasta erityisesti. Aloin menettää tähän hermoni todella pahasti, sillä en ymmärtänyt enkä edelleenkään ymmärrä, miksi minun pitäisi muuttaa itseäni yhtä juhlatilaisuutta varten joksikin muuksi. Hääkakkusuunnitelma sentään meni läpi ilman vastustusta: kenelläkään ei tullut mieleen valittaa kermakakun puutetta (en pidä kermavaahdosta).
Lopulta kaikki meni suunnilleen kuten halusin enkä joutunut tekemään ikäviä kompromisseja sukulaisten painostuksesta, mutta tie sinne ei ollut kovin helppo. Kuuti-sulho pääsi helpommalla rennomman suvun (?) ansiosta! Kaverit olivat tosin ilmeisesti vähän ihmetelleet, kun ketään ei pyydetty bestmaniksi. Ei vaan kuulu tällaisten itserakkaiden ja itsetietoisten kakkojen tyyliin, haluttiin hoitaa kaikki itse :D.
Kaikista perinteistä en tietenkään halunnut luopua, koska vanhoilla tavoillakin on arvoa. Hääkimppu heitettiin ja pukuni oli perinteisen valkoinen. Kakku leikattiin yhdessä – ei polkaistu, mutta kinasteltiin kakkulapion asennosta parin minuutin ajan… Häämarssikin oli, nimittäin Pokémon-pelien aloitusruudussa soiva teema. Jos häistä poistaa kaiken tutun ja turvallisen ihan vain ollakseen erilainen, ei siinäkään ole kovin paljoa järkeä.
Häämarssin lisäksi yksi ensimmäisiä lukkoon lyötyjä juttuja oli, että päätin ommella oman häämekkoni. Vanha viisaus ilmeisesti on, että morsian ei saisi ommella pukuaan itse. Minua ei kauheasti taikauskoinen hömppä liikuta, ja niinpä tilasin interwebseistä kymmenisen metriä kimonon vuoriksi tarkoitettua silkkiä ja ison kasan ihan tavallista sifonkia. Suhtauduin alusta asti hääpukuuni kuin cosplayasuun, koska sitähän se loppujen lopuksi on. Asua pidetään tasan se yksi päivä ja jos se sen ajan kestää ja näyttää hyvältä, niin hienoa, homma suoritettu. Kertakäyttöisen prinsessapuvun ostaminen isolla rahalla tuntui ihan hölmöltä. Kankaat mekkooni taisivat maksaa ehkä viisikymppiä.
En kyllä silti suosittele hääpuvun itse tekemistä heikkohermoiselle tyypille. Pukuun kohdistuu paljon odotuksia monelta taholta ja se näkyy sitten hääkuvissa ihmisten kirjahyllyissä vuosikaudet. Oman työn jälkeen pitää siis pystyä olemaan tyytyväinen! Lisäksi pukua tehdessä ei kannata ryhtyä opettelemaan uusia tekniikoita. Olen tietysti tässä taas paras esimerkki tyhmistä työtavoista: en omista mallinukkea, joten drapeerasin yläosan puoliksi itseni päälle, puoliksi käyttäen sohvatyynyä oman keskivartalon sijaisena (onneksi, onneksi olen niin lättänä, että sohvatyyny oli oikein hyvä vastine!). Älkää tehko ainakaan näin, vaan vaikka lainatkaa kaverin mallinukkea…
Projekti hääpuvussa auttoi toki myös se, että makuni on yksinkertainen. Pukeudun siviilissä edelleen japaniernusti ja isot alushameet kuuluvat ihan arkiasuunkin, joten en halua juhla-asuilta enää samaa. Pitäähän juhlan erota arjesta jotenkin. Häissä halusin olla lähinnä tyylikäs ja ehkä vähän keijumainen. Toisaalta pitää myös olla realisti. Meikkaamaton naama ja nörttitukka näyttäisivät lähinnä hölmöiltä jonkun valtavan satiinihääpuvun kanssa.
Lopulta mekko toimi suunnilleen kuten pitikin: kukaan ompeluprojektistani tietämätön ei arvannut sitä ensivilkaisulla itse tehdyksi ja se kesti koko päivän ehjänä ja likaantumatta pahasti. Sen verran energiaa ompeluprojekti kyllä vei, että varsinaiset cosplayasut jäivät puoleksi vuodeksi telakalle. Ainakaan mikään Princess Serenity -cosplay tai muu vastaava valkoista sifonkimekkoa vaativa viritys ei houkuta tällä hetkellä yhtään. :D
Mahtavaa, ettet taipunut painostuksen alla ja pidit pääsi. Häät ovat tosiaan asia, johon kaikilla tuntuu riittävän mielipiteitä siitä, miten asiat pitäisi olla ja tehdä. Jankkaan duunissakin väsymiseen asti ihmisille sitä, että on aivan sama, mitä heillä on päällään tai miten häät järjestetään, kunhan ne ovat vain omanlaiset ja niissä viihtyy itse. Omiin juhliin ei pitäisi koskaan naamioitua geneeriseksi morsmaikuksi.
Voi, kun kaltaisiasi olisi useampiakin, kun nyt tuntuu valtaosan olevan niin epävarmoja, että kun joku toinen (äiti/kaaso/valitse muu mikä?) sanoo yhdenkin poikkipuolisen sanan, ollaan valmiita heittämään se oma juttu sivuun, kun ei selkärankaa seisoa sen takana.
Mutta ihan viimeiseksi, suuret onnittelut teille kummallekin vielä kerran!
No jos jotain olen, niin itsepäinen ja menen vaikka läpi harmaan kiven, jos jotain päätän. Jo vauvakirjassani lukee jossain 2,5 wee kohdalla ”oma tahto tuntuu olevan hyvin vahva”. :D
Ehkä tällaisissa kerran elämässä -jutuissa normit ja se, mikä on mukamas hyväksyttävää, korostuu… katson töllöstä vähän liikaakin Hulluna Häämekkoihin -ohjelmaa, ja siinä hääpukuliikkeen myyjät nausrekelivat morsiamelle, joka halusi pitää keijusiipiä hääpäivänään. Tuli vähän paha mieli, jos joku haluaa siivet niin mitä se on keltään pois?