Paras animeskene :3

Vuosi 2011 meni ja uusi vuosi tuli. Ennen kuin ”PASKIN KAUSI IKINÄ”-marina alkaa, voidaan toki miettiä sitä, oliko ennen kaikki paremmin. Useinhan varsinkin vanhemmat ja kyynistyneemmät harrastajat hokevat sitä, miten uudet harrastajat ovat ihan perseestä ja pullamössöä ja ennen oli kaikki muutenkin paremmin ja animeskenessä oli enemmän tekemisen meininkiä.

Paitsi että ei ollut. Jos nyt mietitään Suomenkin animeskeneä 10 vuotta sitten, niin… mitä animeskeneä? Katsoin tässä viikon aikana Gundam Seedin. Ihmetykseni oli suuri, kun aloitin katsomisen ja se olikin SD-kamaa 4:3-kuvasuhteella. Olin pudota tuolilta, kun huomasin, että Seed oli tullut 2002 – 10 vuotta sitten! Silloin olin ladannut sitä jollain DirectConnectilla tai WinMX:llä pari jaksoa, mutta siihen se jäi. Animeskenen kannalta merkittävämpää kuitenkin on, että silloin ei ollut mitään animeskeneä, paria animeseuraa lukuunottamatta.

Toki niihin aikoihin animeseuroille oli tilausta ja niiden mahti olikin huomattavasti suurempi kuin nykyään, sillä läheskään kaikilla ei ollut ADSL-yhteyksiä ja niilläkin lataaminen oli hidasta. Yleisimmät yhteysnopeudetkin olivat varmaan jotain 256 kbps tai 512 kbps. Animeseura sen sijaan vaati vain jäsenmaksun maksamista ja sitä, että videoiltaan meni paikalle.

Harrastaminen oli kuitenkin pienimuotoista. Suomessa ei julkaistu yhtään mangaa, Dragon Ball alkoi vasta 2003. Yhtään animeaiheista coniakaan ei ollut pidetty, sillä ensimmäinen Animeconkin pidettiin 2003, jos sitä voi edes omana coninaan pitää. Vuoden 1999 ”Animeconia” ei oikein Animeconina edes voi pitää.

Oikeastaan kaikki merkittävä Suomen animeskenessä on tapahtunut viiden viime vuoden aikana. Uusia coneja on syntynyt kuin sieniä sateella, eivätkä nämä ole vain 50 ihmisen nuorisotalomiittejä, vaan suorastaan massiivisia produktioita, joissa käy tuhansia ihmisiä. Yliopistojen tiloista on siirrytty kongressikeskuksiin. Kunniavieraat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Nyt ongelmana on lähinnä, saadaanko Suomeen niitä isoimpia ja kuumimpia nimiä. Ja että mahtuvatko kävijät niihin kongressikeskuksiin.

Samalla on toisaalta selvää, että mukaan on tullut näitä kamalia KASUAALIHARRASTAJIA, jotka siis TUHOAVAT MEIDÄN ANIMESKENEN!!

Totta on, että alkuaikojen animeskene on ollut varsin erilainen kuin millainen se nykyään on. Enkä puhu nyt pelkästään keskimääräisen harrastajan muutoksesta 25-vuotiaasta parrakkaasta teekkarimiehestä 15-vuotiaaseen tyttöön, vaan siitä, että keskimääräisen animekeken harrastamisen intensiteetti on laskenut. Intensiteetillä tarkoitan tässä nyt sitä, kuinka aktiivisesti harrastaja harrastustaan harrastaa ja kuinka intohimoisesti tämä siihen suhtautuu, siis kuinka pitkälle hän on valmis menemään ja kuinka paljon hän on valmis tekemään harrastuksensa vuoksi. Olen aivan varma siitä, että keskimääräinen intensiteetti on laskenut, sillä sille ei yksinkertaisesti ole enää tarvetta.

Harrastuksen alkuvaihe vertautuu startup-yritykseen: jokaisen on pakko olla yhteisölle tuottava jäsen, sillä muuten homma ei pyöri ja toisaalta epätuottavat loiset savustetaan yhteisöistä ulos. Asiaan vaikuttaa myös se, että jos ei ollut valmis venymään harrastuksensa vuoksi, ei harrastaminen ollut yksinkertaisesti mahdollista. Joko olit mukana täysillä tai sitten et ollut mukana ollenkaan. Kasettien tilailu ulkomailta, NTSC- ja PAL-järjestelmien tunteminen ja niihin liittyvien ongelmien ratkaisu, animeseurat, DC++ ja WinMX, torrentit, YouTube, Crunchyroll – kaikki näistä ovat helpottaneet animenkatselua toinen toisensa jälkeen. Animen harrastamisen esteet ovat ajan myötä pienentyneet pienentymistään.

Samalla mukaan ovat tulleet kasuaaliharrastajat, jotka eivät tuota ”skenelle” mitään muuta kuin itsensä. Ja arvatkaapa mitä? Sillä ei ole mitään merkitystä!

Skenen ytimen muodostavat tietysti aktiivit. Näiden määrä taas vaihtelee muutamista kymmenistä satoihin mittaustavoista ja mitattavista asioista riippuen, mutta pointti on se, että kasuaaliharrastajista ei ole kenellekään mitään haittaa. Tai no, nämä tietysti saattavat viedä coniliput ennen aktiiviharrastajaa, mutta tällöin herrarouva aktiiviharrastaja voi katsoa myös itseensä.

Jotakuta saattaa ärsyttää kasuaaliharrastajien kasuaali kasuaalimaku: ”Miksi ne katsovat pelkkää Narutoa ja Bleachia?” Mutta jälleen on aiheellista kysyä ”Entä sitten?” Sillä ei nimittäin ole mitään merkitystä! Se, että joku katsoo kasuaalisarjoja, ei lähtökohtaisesti vie aktiiviharrastajalta yhtään sarjaa pois. Voit katsoa Redlinen 15. kerran siitä huolimatta, että naapurin Meirami-Korianteri katsoo Narutoa. Eikö ole hienoa?

Loppujen lopuksi kasuaaliharrastajat ovat hyväksi myös aktiiviytimelle, sillä kasuaaliharrastajien valtava massa tekee animesta ja mangasta kaupallisille toimijoille houkuttelevamman. Se laskee hintoja ja tuo mangan ja animen helpommin saatavaksi ja oheistuotteet helpommin ostettaviksi. Aktiiviharrastajien ei tietenkään ole mikään pakko pitää kasuaaliharrastajista. Vitsi onkin siinä, että jos näiden kanssa ei tahdo viettää aikaa, ei se ole pakollista. Aktiiviharrastajat kyllä löytää netistä omista yhteisöistään.

Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, miten muihin harrastajiin kannattaa suhtautua, vaan myös siihen, miten itse animeen kannattaa suhtautua. Itse puhuin asiasta DesuTalksissa (”Katsot animea väärin”) ja ihanat madu ja Tounis jatkoivat linjalla viime Desuconissa ohjelmassaan ”Animen rakastamisen teoria”. Tiivistettynä anime on mitä on ja siitä kannattaa tykätä juuri sellaisena, kaivaa esiin niitä hyviä puolia ja olla liikaa välittämättä huonoista puolista. Anime ei nimittäin maagisesti ”parannu” sillä, että sen huonoihin puoliin kiinnittää ylenmäärin huomiota – ihan kuten parisuhdekumppaninkaan huonot puolet eivät katoa sillä, että niitä rupeaa vihaamaan eeppisesti.

Kannattaa siis rakastaa sitä mikä on rakastettavissa. Ja sitähän on, niin skenessä kuin animenkin saralla. Vuosi 2012 on rakkauden ja ihanuuden vuosi :3