Vanhuus ei tule yksin

Onkin muuten ihan tosi pitkä aika siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut cosplaysta. Minulla ei ole vain enää valitettavaa ja riehuttavaa siinä mittakaavassa kuin joskus aiemmin! Ehkä olen osin tylsistynyt, kyynistynyt vielä lisää tai turtunut kun en enää edes huomaa kaikkia minua joskus niin ärsyttäneitä asioita. Totuuden nimessä on kyllä sanottava, että asiat ovat oikeasti muuttuneet suurelta osin paremmiksi. Coneissa on pukuhuoneet ja niissä yleensä on teippiä, peili ja hakaneuloja; cosplaykisat eivät enää ole pyhä lehmä ja muut cossarit B-luokkaa. Cosplaykisojen juonnot ja esitykset ovat menneet parempaan suuntaan.

Kehitys kehittyy ja niin näköjään myös tämä nuori harrastus. Jotkut asiat pysyvät kuitenkin samoina: aina on se pakollinen hittisarja. Mentiin Naruton ja Bleachin kautta Kingdom Heartsiin ja Hetaliaan, uusin villitys on ilmeisimmin Homestuck. Sen hahmoja en itse tunnista ollenkaan, joten en voi myöskään ärsyyntyä. :D

Pyörien pyöriessä aika kuluu ja joskus lyö vasten kasvoja vähän ikävällä tavalla. Verrattuna aloittamisvuoteeni 2005 en enää ole 18-vuotias vaan 25, ja tässä vaiheessa ikä alkaa vähän painaa. En toki ole Suomen vanhin cosplayer (en lähellekään!), mutta olen selvästi siellä vanhimmassa kymmenessä prosentissa. Olen pikku hiljaa alkanut miettiä sen faktan merkitystä harrastamiselle,  ensin pidettyäni cosplayompelulakkoa vähän yli vuoden ja sitten hidastettuani tahtia muuten vain.

En aio varsinaisesti lopettaa hörhöilyä koskaan. Omat vanhempani jatkoivat harrastuksiaan minun ilmestyttyäni maailmaan, enkä näe mitään syytä lopettaa itselle tärkeitä juttuja vain siksi, että siirtyy ”aikuisten maailmaan” asuntolainan, farmarivolvon ja valmistumisen myötä. On vanhemmista hyötyäkin, taidot siirtyvät nuorempaan polveen: kiitos isän lennokkiharrastuksen tavarat ja tietotaito vacuumformingiin tai lasikuidun kanssa leikkimiseen olivat jo olemassa, kun olen pyörinyt pennusta asti ihmettelemässä isän projekteja.

Yksi ilmiselvä haittapuoli vuosien kulumisessa on. Omien kasvonpiirteiden muuttumista ei juuri huomaa, omaa naamaansa kun tuijottaa peilistä kuitenkin niin usein. Juttu menee silti niin, että ryppyvoiteista huolimatta naama vanhenee koko ajan. Pärstäni on (onneksi?) pyöreä pullanaama varustettuna kahdella pienellä tihrusilmällä. Vuosien kertyminen ei näy ihan tuskaisen radikaalisti, pyöreät kasvot kun ovat automaattisesti vähän lapselliset. En minä silti kuitenkaan enää näytä 15-vuotiaalta, vaikka baarissa joskus kysyvätkin paperit.

Suurin osa animesta tapahtuu lukiossa tai yläasteella tai jos sarja ei ole suoranaisesti koulusarja, sarjojen päähenkilöt ovat silti teini-ikäisiä. Minä en käy enää parhaalla tahdollanikaan 14-vuotiaasta; se 18 voi mennä hätätapauksessa. Kaikki vielä koulua käyvät hahmot ovat mielellään poissa laskuista, jotta en näyttäisi naurettavalta. On animessa ja mangassa toki niitä aikuisia hahmoja, mutta ne löytyvät yleensä realistissävytteisistä sarjoista, joissa myös vaatteet ovat realistisia jakkupukuja ja muita. TYLSÄÄ. En minä sellaisia halua cossata (ainakaan koko ajan).

Tänä vuonna teen ehkä vielä yhden 16-vuotiaan tytön asun, mutta sitäkin pitää jo harkita vakavasti. Pohjoisamerikkalaisissa cosplaypiireissä tässä vaiheessa siirrytään yleensä tekemään pukuja länsiviihteestä, jossa on enemmän hauskoja pukuja myös aikuisille. Minua taas ei nappaa yhtään tehdä pukuja, jotka ovat jo olemassa oikeassa elämässä – leffapuvut ja tv-sarjapuvut ei kiitos. Länsimaisista sarjakuvista en pidä, joten sekin tie on tukossa. Kamalan vaikeaa. D: Olen myös harkinnut vakavasti kirjan hahmon cossaamista ahdistuksissani.

Anime ja manga on siis se minulle tärkein ja omalta tuntuvin juttu, josta mieluiten pukuilen. Paras vaihtoehto tuntuu olevan valita sellaisia hahmoja, joiden ikä on mysteeri tai jotka ovat oikeasti ulkoista ikäänsä vanhempia. Myös se toimii, että muuten nuorison kansoittamassa sarjassa valitsee hahmoista sen vanhimman, sen isosiskotyypin – sillä ei ole niin väliä, että kaikkien muiden hahmojen ikä on 13 ja isosiskohahmon 17, oleellisempaa kuin täydellinen ikien mätsäävyys on se, että valitsee vaihtoehdoista sen parhaiten käyvän. En kehtaisi olla Tsubomi tai Erika, mutta Cure Moonlight voisi mennä. Tai en kehtaisi olla ensimmäisen animekauden Sailor Moon, mutta Prinsessa Kakyuu, Sailor Pluto tai Neo-Queen Serenity toimisi.

Vanhenemisessa on myös bonuksia. Käytettävissä oleva rahan määrä kasvaa (ainakin ennen sitä asuntolainaa) ja kamojaan voi levitellä vapaasti ympäri asuntoa (ainakin kunnes avomies suuttuu kaikkialla lojuvista peruukkikuidusta ja samettipurusta). Kukaan ei tule kieltämään conireissua ”koska juuri sinä viikonloppuna pitää lähteä katsomaan Mirja-mummoa takahikiälle”. :P

Ilmiselvä etu on myös vanhojen pukujen kierrätys. Jos tulee kiire ennen tapahtumaa tai ylimääräistä rahaa on heikohkosti, voi aina tutkia cosplaykomeron syövereitä ja kiskoa esiin puvun, jota viimeksi piti vuonna 2007. Ei sitä enää kukaan muista kierrätyspuvuksi, ellei ole pahemmanlaatuinen cosplaystalkkeri. Vanhoihin pukuihin pitää tietysti tehdä korjailuja, jotta niitä kehtaa pitää – taidot kasvavat pukumäärän myötä ja viiden vuoden takaiset saumat ja luovat ratkaisut saattavat nykyään nolottaa. Olen kuitenkin huomannut, että vanhan korjailu sujuu yleensä nopeammin kuin täysin uuden tekeminen tyhjästä. Sekin auttaa, ettei koskaan heitä pois mitään ja ostaa kankaita aina liikaa. Niin voi tehdä uuden hihan vanhan omituisen muotoisen tilalle, kun kangasta on jäljellä juuri sopivasti yhteen hihakappaleeseen!