Pingviinirumpu loppui sitten loistavana joululahjana. Nyt on ainakin jotain, mitä miettiä ja burgeroida salaa pään sisällä samalla kun mukamas nyökyttelee sukulaistäti X:n jouluvalmistelujutuille. Lähiaikoina on eletty mielenkiintoisia aikoja sikäli, että ensin saatiin Utenan käsikirjoittajan uusi sarja (Star Driver, jonka vikan hahmoanalyysin voisin joskus siirtää muistilapuilta koneelle) ja sitten itse ohjaaja-Ikuhara ryhtyi animehommiin vuosien hiljaiselon jälkeen.
Utenan varjo häilyy molempien uusien sarjojen päällä, mutta hieman eri tavalla. Pingviinirumpu oli Utenaan ja Star Driveriin verrattuna huomattavasti vähemmän ritualistinen sarja. Selviytymisstrategia toistui alkujaksoissa sen pari kertaa, mutta sen jälkeen sarja lopetti kaavamaisuuden ja ryhtyi yksinkertaisesti jonkinlaiseksi psykologiseksi draamaksi. Pingviinirumpua on vielä vaikeampi tunkea mihinkään genre- tai kohderyhmälaatikkoon kuin Utenaa tai tähtikuskia. Se ei ole shoujo, shounen, seinen tai josei; se ei ole taikatyttöilyä, mechaa tai mitään muutakaan. Ja sellaisenaan se on äärimmäisen virkistävä tapaus nykyisessä animeteollisuuden ilmapiirissä, jossa sarjat brändätään tarkkaan johonkin kastiin ja määritelmään jo ennen alkamistaan. Madokahan leikki charapiirteillä ja genremääritelmillä alkuvuodesta hauskasti näyttämällä perussöpöltä leveänaamataikatyttöilyltä, loistavaa rölliä.
Olen kenties jäävi sanomaan, mutta Pingviinirumpu ei ole kovin vaikea sarja. Vaikeampitajuisia sarjoja on paljon, Paranoia Agent ja Mouryou no Hako esimerkiksi. Rummussa on toki symboleja ihan sikana, osa oleellisia osa ei. Symbolit hämäävät hiukan, mutta kaikista tärkeimmistä juonenkäänteistä saa kiinni myös ilman symbolimerkitysten tajuamista. Väitin jo alusta alkaen, että pingviineillä itsessään ei ole sarjassa muuta symboliarvoa kuin olla olemassa joka paikassa – ne eivät siis merkitse ilmaston lämpenemistä tai sydämen kylmyyttä tai mitään muutakaan, ne ovat vain visuaalinen motiivi jota spämmitään ympäriinsä Utenan ruusujen tai Star Driverin pelikorttien tapaan.
Omena sen sijaan on pingviinirummun ”oikea” symboli, jolla on juonellista merkitystä. Omena tarkoittaa elämää, elämänvoimaa, kohtaloa ja rakkautta. Alussa vain Kanballa oli omena, jonka tämä sitten jakoi Shouman kanssa, minkä Shouma jakoi Himarin kanssa. Kenelläkään ei ollut kokonaista omenaa, minkä takia kolmikon elämät olivat vajaat ja toisiinsa sidotut. Lopussa molemmat veljekset antoivat omenan osansa Himarille, joka sai näin mahdollisuuden elää ja vapautui kirouksestaan olla epätoivottu lapsi.
Kohtaus, jossa Kanba muuttuu lasinsirpaleiksi aivan kuten Himarin ennalta määrätty kohtalo lapsigrillissä olisi ollut, oli yksi koko sarjan väkevimmistä. Ringo ja Shouma eivät kyllä jääneet paljon jälkeen. Ilman kohtalonsiirtotaikaa Himari olisi luultavasti kuollut silti, tai ainakaan sarjan kaikkien sivuhahmojen kohtalo ei olisi ollut niin onnellinen, kuin se lopussa on. Kohtalot voitiin siirtää uusille raiteille ja kaikki muuttui hyväksi, aww. Ringon kasvu itsekkäästä stalkkerieukosta Momokan kaltaiseksi maailmanparantajaksi oli Ikuharalta mestarillista työtä. Koskaan ennen ei sarjan tyhmimmästä hahmosta ole lopussa tullut ehdotonta suosikkihahmoani!
Onko elämä sitten vain pidennetty rangaistus, jossa jotkut ihmiset ovat toivottuja ja jotkut vain kerta kaikkiaan eivät? En ihan allekirjoita Ikuharan aika kyynistä sanomaa. Kanban ja Shouman lopullinen kohtalo on toki tarkoitettu onnelliseksi. Heille käy kuin Madokalle tai Utenalle (tästä voidaan kiistellä, Utena saattaa olla vain jossain Ohtorin ulkopuolella) ja siirtyvät jonkinlaisiksi metafyysisiksi olennoiksi normitodellisuuden ulkopuolelle. Henkilökohtaisesti en pidä tällaisista lopuista hahmoille sen takia, että uskon näkyvän maailman olevan ja paras ja tärkein, en usko mihinkään Nirvanaan tai valaistumiseen (tästä voi syyttää Universumien Tomua ja Philip Pullmania). Animea katsoessa näihin loppuihin saa kyllä tottua :F Tuntuu olevan yksi suosikkilopetuksista.
Musiikinkäyttöä pitää vielä kehua yhden kappaleen verran. Varsinkin viimeisessä jaksossa musiikin voima nousee ihan uusiin sfääreihin ja huomasin hyräileväni sarjan teemaa (ei siis openingia, hoksaatte ehkä) vielä pitkään katsomisen jälkeenkin. Loistavan soundtrackin ei näköjään tarvitse aina olla Yuki Kajiuran tai Taku Iwasakin kaltaista mahtipontista paisuttelua, vaan vähän hienovaraisempikin raita riittää oikein käytettynä.
/a/ on täynnä vihaketjuja, joissa väännetään vuoden 2011 parhaasta animesta – Madoka vai Pingviinirumpu. Oma mielipiteeni on, että rummussa riittää analysoitavaa pidemmäksi aikaa ja se kestää uudelleenkatsomista paremmin kuin lopulta aika yksinkertainen aikamatkustustarina Madoka. Madoka on näistä kahdesta enemmän jipposarja, jonka ainoa idea on taikatyttögenren kääntäminen päälaelleen. Voi tosin olla, että olen väärässäkin, ja tässä se ikävä deepfagiys sitten näkyy…
Minäpäs olen erilainen nuori ja sanon että vuoden selkeästi paras sarja oli Tiger&Bunny. Se on sarja jonka ei olisi pitänyt myydä yhtään, mutta sen sijaan se myi TODELLA hyvin ja on myyntiluvuista päätellen noussut myös muidenkin kuin otakujen tietoisuuteen. T&B on juuri sellainen sarja jota anime-skene, mutta jota kukaan ei halua tehdä. Sunrise otti valtavan riskin, ja tällä kertaa se riski kannatti. T&B:llä on mainstream arvoa, tuntuu enemmän jopa amerikkalaiselta animaatiolta kuin animelta, ja oikein markkinoituna siitä voi hyvinkin tulla seuraava Cowboy Bebop.
Ja tietysti itse sarja on erinomainen. Viimeiset pari jaksoa eivät ihan ole sarjan parasta antia, mutta muutoin sarja on silkkaa timangia.
Myyntimenestys ei minusta kerro sarjan hyvyydestä muuta kuin että se viihdyttää isoa joukkoa ihmisiä. Lempiesimerkkini tähän on Code Geass: sarja, joka myi ihan hitosti levyjä, mutta joka ei ole kenenkään lempisarja. Se ei siis kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä ollakseen lopulta merkittävä teos animekaanonissa. AnoHana kelpaa myös esimerkiksi sarjasta, joka ei ole kenenkään mielestä SE sarja, vaikka myikin ihan tolkuttomasti.
Mainstream-arvo ei myöskään ole minulle mikään arvo. En pidä mainstream-viihteestä enkä varsinkaan amerikkalaisesta viihteestä. Jos pitäisin, katsoisin amerikkalaisia sarjoja, enkä japanilaisia piirrettyjä. Asioiden näin ollessa Tiger&Bunnyn arvo minulle lähestyy nollaa. Muut voivat pitää enkä sitä heiltä kiellä, mutta objektiivisestikaan ”mainstream-arvo” ei ole meriitti sarjan hyyvyden puolesta. Markkinoimista se kyllä helpottaa.
Kyllä mä melkein väittäisin että Pingviinirumpu tulee olemaan paljon Madokaa merkittävämpi sarja. Madoka toki aikanaan aiheutti aivan ennennäkemätöntä, Haruhinkin ylittävää simultaanikuohuntaa ja -burgerointia, mutta kuten sanoit se on loppujenlopuksi aika yksinkertainen tarina joka pelaa enemmän sillä premissinsä ylösalaisin kääntämisellä kuin millään oikeasti tuoreella.
Pingviinirumpu sensijaan on paljon hämärämpi tapaus ja tarjoaa tilaa uusille tulkinnoille varmasti todella pitkäksi aikaa, ja munkin mielestä on tosi hienoa ettei sitä voi lokeroida mihinkään animen tyypilliseen genreen tai kohderyhmään.
Toki nähtäväksi jää miten Madokalle käy niiden leffojen myötä, mutta Disappearancea lukuunottamatta yksikään sarjaan perustuva näkemäni anime-elokuva ei kyllä ole onnistunut tarjoamaan juurikaan lisäarvoa. Ei sillä että mä niitä olisin montaa katsonut, heh.
Madokan ongelma minun nähdäkseni on se että se tehtiin jo 16 vuotta sitten, mutta silloin sen nimi vaan oli Neon Genesis Evangelion, ja se oli mecha-animen antiteesi. Ei se itse sarjan arvoa toki vähennä, mutta ainakaan minun silmääni se ei ollut Se Teos joksi moni sen tuntuu ristivän. Henkilökohtainen teoriani on että syy miksi Steins;Gate, Madoka yms. saavat niin paljon huomiota on se että nykyään tehdään paljon vähemmän juonellisesti laadukasta kamaa, että se vähä tuntuu sitäkin paremmalta. Ei siinä että S;G tai Madoka huonoja tosiaan olisivat, mutta ne saavat paljon enemmän huomiota kuin mitä ne välttämättä olisivat saaneet esmes 2000-luvun alussa.
Se mitä yritin hakea Tiger&Bunnyn kanssa takaa on se että se on tismalleen sitä mitä animeskenessä pitäisi näkyä enemmän, mutta mitä kukaan ei halua tehdä siinä pelossa ettei se myy. En halua mennä yksityiskohtiin tässä koska blogauksen aihe ei asiaa käsitellyt, mutta Japanissa tiedetään ihan varmasti että jos halutaan ns. nähdä suuria seteleitä niin pitää tehdä myös tavaraa kuten Tiger&Bunny, joka vetoaa muuhunkin kuin siihen pienen pieneen otakuyleisöön. Kaikkien ei tarvitse siitä kamasta tykätä, eikä kaiken tuotannon pitäisikään olla sitä, mutta sitä pitäisi olla nykyistä enemmän.
Joo, Madokan ongelma on kyllä se, että se on selkeästi jipposarja kuten M. Night Shyamalanin elokuvat ovat jippoelokuvia: pari ovelaa koukkua, jotka tietämällä koko sarja avautuu. Madoka voi räjäyttää pään vain kerran, koska sen jälkeen kun sen on nähnyt, tietää Kyuubeyn motiivit, tietää miten päättömäksi meno menee jaksossa 3, tietää mikä Homuran erikoiskyky on ja tietää miten Madoka nivoutuu tähän kaikkeen.
Madokan voima oli enemmänkin siinä yhteisöllisyydessä ja speculahissa, jonka se onnistui synnyttämään sarjan aikana – ei niinkään sarjassa itsessään. Se on varmaan sitten jotain emergent storytellingiä.
Vertaus NGE:hen on sinällään ihan hyvä että se on antiteesi (”Mechan ohjaaminen teininä ei ole kivaa” vs. ”Taikatyttönä oleminen murrosikäisenä tyttönä ei ole kivaa”), mutta NGE antoi siltikin enemmän tulkittavaa kuin Madoka, joka lopultakin perustuu vain – no, jippoihin.