Moi. Nyt olisi oikeastaan Kuutin vuoro, mutta herralla on ”kiire” Empire Total Warin ja muiden äärimmäisten tärkeiden asioiden kanssa ja minulla postauksia jonoksi asti, joten rikon kaavan. GASP
Psgelsiä lainaten on olemassa erinomaisia animesarjoja, jotka onnistuvat jokaisella osa-alueella, ja sitten on olemassa hyviä animesarjoja, jotka onnistuvat jossakin toteutuksen osa-alueella erinomaisesti, mutta koko paketti ei pysy kasassa. Casshern Sins kuuluu jälkimmäiseen luokkaan. Casshern Sins on kevyesti parempi kuin 90% animesta, jopa silloin kun sarjan taso notkahtaa alas, mutta parhaalla tahdollanikaan en voi laskea sitä henkilökohtaiseen Hall of Fameeni. Mitä meni mönkään?
Casshern Sins luotiin Casshern-tuoteperheen uudelleenlämmittelyksi; se on tarkoituksella Darker and Edgier- versio 70-luvun hömppärobottipiirretystä. Retrolähtökohdat on otettu hienosti huomioon sarjan visuaalista ilmettä luodessa, rakastamani retroanimepiikkitukat pöllyävät ja robotit ovat ihanan 60-70-luvun scifin oloisia ja näköisiä. Seiyuuvalinnoissakin on luotettu lähinnä vanhoihin, hyviin veteraaniseiyuihin – hypetetty ja Desuconiin saapuva Tohru Furuya näyttelee päähenkilön Casshernin roolin.
Monilla animenkatsojilla on joku lempianimointistudio – omani on Madhouse (Gonzo ja Sunrise taas tuottavat kakomisreaktion enkä koske ko. studioiden tuotoksiin pitkällä tikullakaan, mutta tästä joskus myöhemmin lisää). Casshern Sins on vaivatta eräs Madhousen upeimmista aikaansaannoksista visuaalisesti. Lähes joka jaksossa nähdyt taistelukohtaukset ovat sulavia, voimakkaita ja upeita katsella, mutta silmäkarkki ei pääty siihen. Casshern Sinsissä visuaaliseen ilmeeseen on todella panostettu, se on jopa osa tarinankerrontaa. Monesti kohtauksen visuaalinen ilme kertoo jotain oleellista myös tarinasta; helpoin esimerkki lienee, miten joissain tärkeissä kohtauksissa päävärein väritetyt hahmot seisovat taustan päällä, joka taas on väritetty välivärein. Ne hahmot, joiden vaatteet taas eivät ole kirkkain päävärein väritetty, eivät kenties pelaa aivan puhtailla jauhoilla. Hahmodesign yksinään on jo syy katsoa Casshern Sins!
Ja ne taustat, upeampia en ole vähään aikaan nähnyt. Varsinkin ensimmäinen puolisko sarjaa on välillä ihan puhdasta maisema- ja animointipornoa, ”kattokaa miten hienosti me osataan animoida”, sillä juoni lähtee käyntiin varsinaisesti vasta sarjan toisella puoliskolla.
Ensimmäinen puolisko Casshern Sinsiä on viipyilevä, melankolinen, episodiluonteinen sarja. Casshern vaeltaa dystooppisessa, Tuhon (Ruin subeissa, Horobi wapaneseksi) kohdanneessa maailmassa, jossa ennen kuolemattomina pidetyt robotit ruostuvat ja kuolevat, eikä vähillä jäljellä olevilla ihmisilläkään ei mene paljon paremmin. Casshern tapaa henkilön per jakso, ja jokaisella on oma tapansa elää maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta. Nämä ihmis- ja robottikohtalot ovat Casshernin parasta antia, ne on kerrottu herkästi ja dialogi toimii erittäin hyvin; sitä on vähän, mutta se on aina merkityksellistä ja jotenkin runollista. Lisäksi vaihtuvat maisevat antavat mahdollisuuden vyöryttää ruutuun käsittämättömän upeita maisemia jaksosta toiseen. Vieläkin olen ihmeissäni, kuinka hienosti Casshern Sins onnistuu luomaan vaikutelman maailmasta, joka saattaa olla kuolemassa hetkenä minä hyvänsä, mutta joka on yhä kaunis – juurikin koska se on kuolemassa.
Onhan sarjassa sentään juonikin. Casshern on ilmeisesti joskus menneisyydessä tappanut kuolemattoman Lunan, Kuuksi kutsutun Auringon (Tsuki to yuu na Taiyou, termien kääntäminen on kivaa), ja tästä johtuu se, että maailma on tuhoutumassa ja se, että Casshern ainoana robottina ei ruostu ja on kuolematon. Casshern lähtee matkaan selvittääkseen, mitä todella tapahtui: kuvioon liittyy myös naispuolinen robotti Lyuze, jonka sisko oli Lunan henkivartija, lapsirobotti Ringo, joka kenties ei ole aivan niin robotti kuin miltä näyttää, sekä Casshernin kanssa samaan tarkoitukseen luodut supertappajarobotit Leda ja Dio, joista jälkimmäinen tosin on lähinnä superemorobotti Ledan hoitaessa pakollisen tissiosuuden sarjassa.
Juonessakaan ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta juonen tultua mukaan kuvioon sarja ei enää muutu paremmaksi. Yleensä animesarjoissa ensin tulee jaksoja, jotka ovat ”ihan kivoja” ja vasta lopussa siirrytään ”OMG TÄÄ ON PARASTA SITTEN VIIPALOIDUN LEIVÄN” -tasolle. Casshern Sins on alusta asti erittäin hyvä, mutta se ei ikinä varsinaisesti muutu paremmaksi, mikä on tarinan kaaren kannalta ongelmallista. Toki toisella puoliskollakin on hetkensä – Lyuzen unijakso on hieno – mutta se ei nouse sille tasolle, kuin ensimmäisen puoliskon perusteella olettaisi. Lisäksi liika juoni muuttaa sarjan vähemmän ilmavaksi. Kun ensimmäisellä puoliskolla puhuttiin vähän mutta merkityksellisiä, ja joka tapahtumalle ja sanalle annettiin aikaa ja ilmaa vaikka kuvaamalla hetken upeaa taustaa tai tuulessa lentäviä ruostehiukkasia, toisella puoliskolla sille ei enää näytä olevan aikaa. Tässä sarjassa se on ehdottomasti huono asia: herkkyys kärsii eikä mikään tärkeä lause tai sananvaihto enää tunnu tihkuvan merkitystä kuten ensimmäisellä puoliskolla, vaikka kyseessä olisikin joku todella tärkeä paljastus.
Toisaalta hahmot saavat toisella puoliskolla hurjasti lisää syvyyttä ja yksiulotteisenkin tuntuiset tyypit saavat lihaa luiden ympärille, joten ihan kaikki siinä ei mene mönkään. Harmittavasti sarja olisi kaivannut kaksi jaksoa lisää – viimeinen jakso on aivan liian täynnä kaikkea. 24 jaksoa ei vain riittänyt saman ilmavuuden ylläpitämiseen loppuun asti, ja viimeisessä jaksossa tapahtuu niin paljon, ettei edellistä isoa tapahtumaa ehdi kunnolla edes tajuta, kun taas jo mennään. Aika kaukana siitä Casshern Sinsistä, josta opin nauttimaan ja joka voi kuluttaa kokonaisen jakson yhden henkilön pään sisäiseen tutkiskeluun ja tekee sen vielä hyvin vaikuttamalta filleriseltä.
Eräs asia on vielä mainitsematta: Kaoru Wadan musiikki. Se on tyylikästä ja hienon animaation kanssa yhdistettynä luo ilmeen Casshern Sinsin maailmalle erittäin hyvin, surumielistä ja melankolista mutta uskomattoman kaunista, kuten sarjan kuoleva maailma. Casshern Sins kannattaa katsoa, jos silmäkarkki ja retroscifi uppoavat millään tasolla.
Kumma kyllä se, ettei Casshern Sins saa lisää tulta alleen jälkipuoliskollaan on pienimmästä päästä minun valituslistallani. Enemmän kaivertaa se, että joitain elementtejä, joista todella nautin alkupuoliskolla ei nähdä enää loppua kohden.
Ja minusta Dion nyyhkyepistäkade-emoilu oli paljon viihdyttävämpää kuin Casshernin eeppinen jeesus-emoilu, headdeskasin varmaan jälkimmäisen herran jokaiselle tärkeälle monologille, koska Furuyan ääni alkaa aina merkittävissä kohdissa väristä omgtosidramaattisesti. Saattaa toki johtua myös siitä, että sympatiani kääntyvät yleensä oletusarvoisesti altavastaajan puoleen ja siitä, että Diolla on hotti Scar-henkinen arpi.
Wah, ränttään sitten lisää kun pääsen katsomaan viimeisen jakson ja saan kirjoitettua oman arvosteluni.
Minusta Casshern muuttuu nautittavaksi vasta kolmannessa jaksossa Akoesin sympaattisella tarinalla. Jos sarja olisi loppuun asti vetänyt ykkös- ja kakkosjaksojen kaltaista äärimmäisen hämrää ja melankolista linjaa, olisin jättänyt kesken (ja niin oikeastaan teinkin, kunnes sain kuulla 5 tai 6 jakson tarinasta, mikä innosti taas katsomaan.)
Nyt lopussa vain Dune ja Dio ovat tarinoillaan enemmän herättäneet mielenkiintoa, vaikkakin Dunen viimeinen jakso ei ihan tätä niin hyvä ollutkaan.
But it’s nice, would watch again.
Hur dur. Chaos;Headin jälkeen Madhouse-sana taas on tuonut minulle ykän kurkkuun. Mutta mikä kenenkin venettä kelluttaa.
Casshern on tässä se superemorobotti kun taas Dioa sanoisin enemmän superangstirobotiksi. Sai muuten naurahtamaan kun tajusin että jaksossa 22 or so Ledan kanssa käytyjä pikku keskusteluja lukuunottamatta Dio kulutti kokonaisen jakson (päivän?) tuijottaessa kun Cass vääntelehtii tuskissaan lattialla regeneroitumassa. S&M.
Minua häiritsi aika paljon se miten sarjan taso lasko jaksosta kolmetoista eteenpäin. Hahmoihin tuli syvyyttä mutta se oli niin selvää että tuntui melkein pakotetulta – jakso 17 on pelkkää Ledaa, 18 Lyuzeä, seuraavassa jaksossa oli vain dialogia Lyuzen ja Casshernin välillä että saatin suhde selväksi jotain nopeasti väläytettyä pahisparivaljakkoa lukuunottamatta… Loppujaksot kyllä nousivat takaisin ensimmäisen kymmenen tasolle mutta viimeisen olisi voinut jakaa kahteen. Tai ehkä vain odotin liikoja Braiking/Casshern -taistelulta joka oli selvästi odotettavissa koko sarjan ajan mutta kestikin sitten max. 3 min. Hieno tapa silti murtaa kuolematon antagonisti, pakottaa elämään ikuisesti pelossa (vainoharhaisuudessa) että joku palaa vielä kostamaan ja nirhaamaan.
Mutta jos juoneen ei kiinnittäisi huiomiota ja vain katselisi ja kuuntelisi sarjaa niin tämähän olisi suora 10/10, varsinkin kun OST:ilta löytyvää vocal trackia ”A Path” alettiin käyttää taustamusiikkina.
Kaipaan Nicoa. Aivovaurioinen pinkkihiuksinen robololi jolla on hölmö hattu, todella welcometoNHK-teorian mukainen moé.
Mutta jo Chaos;Headin jälkeen on Madhouselta tullut upean näköiset Rideback ja Hajime no Ippo: The new Challenger, ja jo C;H:n aikana tuli One Outs, joka on hyvän näköinen. Vaikka C;H olikin monelle yhä suurempi pettymys loppua kohden (allekirjoittaneellekin), niin Madhouse pysyy melko laadukkaana overall.
@ Arana: Nyt kun luin sinun arvostelusi, olen sen kanssa aivan samaa mieltä. Casshern ja Lyuze hahmoina eivät ole niin mielenkiintoisia kuin alkupuolen sivuhahmot, oma lempparini oli se kellotäti. Furuyan ääni on tietysti makukysymys, minä kyllä pidin siitä enemmän kuin jostain nykyisestä stock-angstiseiyuusta (Mamoru Miyano olisi ollut painajainen).
@ Solo: Minustakin ensimmäinen jakso oli jopa hieman liian tyylitelty ja hidas. Tosin pidän tyylikkäästä ja hitaasta, mutta jos ihan koko sarja olisi ollut sitä, tuskin olisin odottanut joka viikkoista jaksoa niin innolla.
@ NovaJinx: Jokainen studio tekee joskus kuraa :D Madhousen animaatio on yleensä laadun tae, joku Gonzo taasen on inhokkilistallani adaptaatioiden ryssimisen takia ja yleisen failin takia (viimeisin kiva Gonzo on minusta Kaleido Star useamman vuoden takaa).
@ antimateria: Casshern/Dio on se pakollinen yaoi-elementti :D Latasin subbijakson ihan vain jotta pääsin scraancappaamaan sen ”elän vain sinua varten” tms kohdan yaoistikavereille, hyvät tavat minulla yrittää koukuttaa kavereita sarjoihin. Yaoi myy.
Viimeinen jakso oli IHAN liian täynnä kaikkea. Spoilers, niitä kuolemia olisi normaalissa Casshern Sins – tahdissa käsitelty jakso per kuolema, nyt kaksi minuuttia per kuolema. Huoh.
@ Bubu: Myönnän. Koko muu sarja löytyy Shinsen-Subin versioina mutta jakso 6 on Ani-Stashilta koska Shinsenin versiossa eräs Dion repliikki oli käännetty ”You’ve even forgotten our destiny?” kun taas Ani-Stashilla se oli ”Did you even forget our relationship?”
Ihan vain randomina…
…onko nimimerkkisi Enfant Terriblessähän on Hui Hai Lee? Tiesitkö, että hui tarkoittaa venäjäksi kyrpää? :D:D:D
Olen hyvin pahoillani, oli pakko.
@ anonyymi: tämän blogin ulkopuolella olen tosiaan Hui Lai Lee tai ihan vaan Hui, ja joo tiedän erittäin hyvin sen tarkoittavan venäjäksi kyrpää. :D Tiesin sen jo kun otin ko. nikin käyttööni. Juttuun liittyy yhden hengen sisäpiirin vitsi, oikean elämän sukunimestäni saa helposti väännettyä naisen sukupuolielimiä englanniksi tarkoittavan ruman sanan. Nettinikkini kantakoon samanlaista kaksoismerkitystä, eri sukupuolelle vain. Sekä minuun että niideliin/Kuutiin toimii (huono) penishuumori!