Blogi hiljeni ikävästi Desuconia edeltäneinä viikkoina, mutta nyt on aikaa ottaa rästit kiinni ja postailla vaikka ihan oikeasti animesta. Olen yrittänyt nyt kauden sarjojen lisäksi katsella myös vanhempia sarjoja, jotka aikoinaan jäivät katsomatta ajan puutteen vuoksi. Ensimmäisenä vanhoista sarjoista katsoin loppuun True Tearsin. Vannoin aikoinaan Kimi ga Nozomu Eienin jälkeen pysytteleväni kaukana kolmiodraamoista, mutta True Tearsin tekijälista näytti niin pätevältä, etten voinut vastustaa. True Tearsin ohjaaja on Simounin ohjaaja Junji Nishimura, ja käsikirjoittajana on nykyisin todella nousujohteisella uralla oleva Mari Okada. Molemmat ovat vastuussa useista suosikkisarjoistani ja kun sarjan ulkoasukin näytti promokuvien perusteella vallan nätiltä, uskalsin ottaa 13 jaksoa pitkän loikan tuntemattomaan.
True Tears on periaatteessa visual novel -adaptaatio, mutta pelistä on otettu mukaan ainoastaan nimi. Hahmot ja tarina ovat täysin uusia. Harmillisesti se ei näy missään. Päähenkilöpoika Shinichiro on aivan yhtä tylsä ja luonteenpiirteetön kuin kuka tahansa tusinaerogeadaptaation päähenkilö. Kolmiodraaman naispuoliset osapuolet Noe ja Hiromi eivät ole kovinkaan paljon mielenkiintoisempia. Hiromi on ~kaltoin kohdeltu~ ja Noe taas Tosi Outo ja Omaperäinen. Hiromin assertiivisuus ja luonne muistuttavat vanhaa tiskirättiä ja Noe tuntuu pakotetulta eriskummallisen tytön muottiin puheääntä ja ärsyttävää, aina Noen ilmestyessä soivaa musiikinpätkää myöten. Kun sarjassa ei ole mitään muuta koukkua tai juonta kuin tämän kolmikon ihmissuhdesotkut, pitäisi hahmojen oikeasti olla todella mielenkiintoiset ja moniulotteiset, jotta niistä sotkuista jaksaisi välittää. Nyt ei jaksa. Noen, päähenkilö Shinichiron ja Hiromin välillä ei ole mitään vetoa. Minulle ei edes varsinaisesti koskaan selvinnyt, miksi tytöt ihastuivat juuri tähän poikaan. Hohhoi.
Kaikkein huvittavinta on kuitenkin koko sarjan ajan toistuva kanametafora. Noe on äärimmäisen innostunut parista kanasta, ja hahmojen tunteita kuvaillaan sillä, oppiiko toinen näistä kanoista kenties lentämään. Kyllä, se on juuri niin naurettavaa kuin miltä kuulostaa – koskettava draama ja kanat eivät oikein sovi samaan lauseeseen. Kot kot.
Sarja on kyllä ulkoasultaan ja ohjaukseltaan moitteeton. Piirrostyyli ei ole liiallisuuksiin asti viedyn animemainen, vaan melko realistinen. Silmät eivät ole valtavia, ja hahmoissa on tiettyä maanläheisyyttä. Kaikilla on ruskeat tai mustat hiukset, ja vaatetus ja kodit ovat normaalin näköisiä. Silti tyyli on loppuun asti hiottu. Taustat ovat hienot, ja vuodenaikojen vaihtumiseen on kiinnitetty erityistä huomiota. Animaatio on tv-sarjojen kärkitasoa.
Junji Nishimuran ohjaustyyli on helposti tunnistettavissa. Melkein joka jaksossa on ainakin yksi kohtaus, jossa kuva muuttuu vesivärimaalaukseksi hahmosta. Nämä kohdat eivät ole animaatiosäästöä, vaan ohjaajan tyylijippo, joka löytyy Simounistakin (tosin siinä kuvat ovat enemmän pastelliväreillä tehdyn oloisia). Samoin hahmojen silmät saavat erityishuomiota. Silmiin rajaaminen nyt on aika vanha idea, mutta ainoastaan Nismuran sarjoissa silmät piirretään lähiotoksissa sellaisella tarkkuudella, että kikka on tunnistettava. Hiromin siniset ja Noen vihreät silmät ovat täysin erilaiset. Varsinkin Hiromin silmien sinisyys ja kylmyys korostuu.
Ohjaustyylillä on myös rajansa. Simounissa on joskus vaikea selkesäti sanoa, mitä yksittäinen hahmo tuntee tietyllä tarinan hetkellä, koska nyansseja on niin paljon. Se on realistista, sillä oikeassakin elämässä pään sisällä on samaan aikaan monia erilaisia tunteita, eikä itsekään tiedä, mihin tunteeseen aina luottaisi. True Tearsissa hienovarainen tunnekuvaus kuitenkin kääntyy itseään vastaan, koska kaukaiseksi jääviin hahmoihin on hyvin vaikea päästä sisään. Hahmot ovat liiaksi yhden luonteenpiirteen karikatyyrejä, jotka toisaalta eivät reagoi tilanteisiin tarpeeksi vahvasti tai selkeästi, jotta edes siitä yhdestä luonteenpiirteestä pääsisi selvyyteen. Sarjassa ei myöskään ole tarpeeksi vastakkaisia hahmoja tai erilaisia sivuhahmoja peilaamaan pääkolmikon tunteita ja päätöksiä Simounin tapaan.
Vertailun vuoksi voisin iskeä tähän samaan artikkeliin myös juuri päättyneen AnoHanan. AnoHana on myös Mari Okadan kynäilemä, ja parin vuoden lisäkokemus True Tearsin jälkeen näkyy. AnoHana on myöskin täysin hahmovetoinen sarja, jossa ei juuri ole juonta sen kummemmin. Lapsuuden kaveriporukka yrittää päästä menneisyydestä ja vanhoista ihastuksista yli, kun lapsena kuolleen Menman haamu ilmestyy yhdelle porukan jäsenelle. Menma pitäisi saada kunnialla taivaaseen ja vanhat kaunat selvitettyä, mutta aikuiseksi kasvaminen ei ole koskaan ollut helppoa.
AnoHana on True Tearsia paljon melodramaattisempi. Sarjaa auttaa myös se, että henkilökaartissa on mukana kaksi hahmoa, jotka näyttävät tunteensa avoimesti (Anaru ja Menma itse). Nyt huuto ja itku ovat selvästi kaikkien nähtävissä ja hahmojen pään sisään on helppo päästä. AnoHanan hahmoista oikeasti välittää, ja he tuntuvat myös kokonaisilta ihmisiltä pelkkien animkarikatyyrien sijaan. Lisäksi aikuiseksi kasvamisen teema on sellainen, johon kuka tahansa katsoja löytää omakohtaista tarttumapintaa. Rakkauskolmiodraamat ovat läsnä AnoHanassakin, mutta mukana on muitakin teemoja. Lisäksi rakkausjutut tuntuvat todellisemmilta. Ymmärrän, mitä Menma ja Anaru näkevät Jintanissa tai Tsuruko Yukiatsussa.
Melodramaattisuus, joka toisessa jaksossa parkuminen ja itkupotkuraivarit ovat tietysti kaksiteräinen miekka. Välillä AnoHanakin on naurettava. Lukioikäisiä on vähän vaikea ottaa tosissaan, kun nämä puhuvat ”aikuisuudesta”. Joo, olin minäkin lukion ekalla 16-vuotiaana omasta mielestäni ihan hurjan aikuinen, mutta nyt 9 vuotta myöhemmin tiedän, että olin silloin aika pentu vielä. Itkeminen kaikista ruumiinaukoista on ehkä ymmärrettävää, kun kerran kuitenkin on oikeasti aika traumaattisesta matskusta kyse, eli ystävän kuolemasta lapsena. Silti itku ja raivarit tahtovat välillä mennä hiukan juuston puolelle.
AnoHanassa on kuitenkin tarpeeksi sydäntä ja hahmoilla lihaa luiden ympärillä, jotta katsojan tarkoituksellinen itkettäminen toimii. Lisäksi se on yksi harvoja NoitaminA-slotin sarjoja, joka onnistuu kertomaan ehjän tarinan 11 jaksossa. Itsekin vähän vetistelin kymppijaksossa, joten AnoHana on sitten kolmas kerta, kun joku anime on saanut minut itkemään. Kohtuullisen suuri saavutus.
Meinasin ittekkin kirjoittaa Anohanasta pätkän mutten kahden yrityksen jälkeen saanut mitään järkevää aikaan, joten tyydytään kommentoimaan! Anohana oli tosi harvinainen tapaus siinä mielessä, että siinä oli kaikki ainekset peruspaskaan haaremikatastrofiin, mutta kaikkien odotusten vastaisesti se onnistui itse asiassa hyödyntämään genren perityypillisiä kliseitä. A-1 osoittaa kyllä tosi vahvaa lupausta sarjojensa kanssa, innolla odottaen mitä ne saa jatkossa aikaan.
Hauska yksityiskohta tossa Anohanassa oli kanssa sen endingi, mikä on seiyuuiden versiointi jostain kymmenen vuoden takaisesta tosi suositusta popkappaleesta, mikä siis tarinan kontekstissa olisi ollut pinnalla silloin kun hahmot olivat lapsia (ja nyt taas tulee tosi vanha olo kun nykypäivän animehahmot on myöhään 90-luvulla syntyneitä, haha).
Mutta erittäin oivallista tavaraa kaikinpuolin, ja toivottavasti onnistuu puhaltamaan vähän uutta henkeä todella pahasti paikallaan jämähtäneeseen seinendraamahömppägenreen.
Hm, en ehkä allekirjoita väitettä, että Menma näyttäisi tunteensa avoimesti. Toki hän tekee niin lopulta, kuten kaikki muutkin Anohanan hahmot, mutta mä koin sen jatkuvan yli-iloisuuden ja yltiöpäisen lapsekkuuden jonkinlaisena defenssimuurina, jonka takaa Menman oikeat tunteet näkyivät lähinnä yksittäisinä purkauksina (vrt. Anaru, jonka naamasta näkee kaikki mielenliikkeet jatkuvasti). No jaa, mulle Menma ylipäänsä oli aika merkityksetön hahmo (mikä on vähän huvittavaa), koska kaikki muut – yllättäen – tuntuivat paljon todellisemmilta.
Povaan AnoHanasta tuleviasuuden klassikkoa. Toivottavasti en ole väärässä!
Ainoa, mikä itseä jäi nyppimään, on kysymys siitä, miksi AnoHana on anime. Siinä ei ole animaation kannalta mitään ihmeellistä ja kerrontatyylin kannalta sen olisi suoraan voinut tehdä j-draamaksi minkään suuremmin kärsimättä. Animen edut median muotona jäivät aika pitkälti hyödyntämättä.
Menman yli-iloisuuden lukeminen defenssimuuriksi on validi tulkinta, itse vain näen Menman hahmon ”helpompaa” reittiä. Yritän hahmotulkinnoissa muutenkin päätyä siihen ilmiselvimpään vaihtoehtoon lipsahtamatta liikaa nojatuolipsykologiaan. Minusta Menma todella on vähän yksinkertainen tapaus, joka välittää muista enemmän kuin itsestään ja niin yksinkertaisesti unohtaa omat murheensa ja ongelmansa säätäessään muiden juttuja – Menman päähän tuntuu mahtuvan vain yksi juttu kerrallaan. Joten Menman todelliset itseään kohtaan kohdistuvat tunteet pulpahtavat pintaan vain joskus silloin, kun tämä ei ajattele vain Jintania ja muita kavereitaan ja perhettään koko ajan.