Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai? Lupasin joskus aikoja sitten kirjoittaa yhdestä lempisarjastani Mouryou no Hakosta. Sain viimeisenkin tölväisyn viimein kirjoittaa tästä kohtuullisen tuntemattomasta animen täysosumasta katseltuani joululomalla töllöstä Hercule Poirot -teeveeleffoja kaksin kappalein. Örkkimörkkien laatikosta on kuitenkin vähän vaikea kirjoittaa, koska pidempi analyysi sarjan juonen koukeroista tai hahmoista spoilaisi auttamatta, enkä halua pilata kenenkään katselukokemusta.
Mouryou no Hako on yliluonnollisilla teemoilla leikittelevä salapoliisisarja. Sarja sijoittuu 50-luvulle sodan jälkeiseen Japaniin, ja kiristyvä tunnelma sekä juonen rakenne muistuttavat minua valtavasti Agatha Christien kirjoista. Ensimmäiset seitsemän jaksoa näyttävät kaikki mysteerin palaset, ja sen jälkeen mysteeri selvitetään hitaasti kerien koko sotkuinen vyyhti auki. Sarja jopa huipentuu aivan kuten kaikki Poirot-keissit: kaikki tärkeät hahmot kerätään yhteen paikkaan ja mysteerin selvittänyt mestarietsivä kertoo, mitä todella tapahtui.
Mouryou no Hako on todellakin mysteeri. Olen katsonut sarjan kahdesti, ja ensimmäisellä kerralla olin osin auttamattomasti pihalla. Ensimmäisissä jaksoissa ei todellakaan selitetä mitään, ja erilaiset hahmot ja tapahtumat saattavat vaikuttaa täysin toisiinsa liittymättömiltä. Sarja kuluttaa useita jaksoja näennäisesti liittymättömiin kertomuksiin, kuten sivutarinaan selvänäkemisestä tai pitkällisiin keskusteluihin mouryou-termin alkuperästä. Kaikki kuitenkin oikeasti liittyy kaikkeen. Toisella katselukerralla tekstityksen kanssa pidin muistivihossa kirjaa kaikista mysteerin osista, päivämääristä ja henkilöhahmoista, ja harjoitin pieniä harmaita aivosolujani siinä samassa. Suosittelen samaa – mysteerin ratkaisu on vielä palkitsevampi, kun on yrittänyt selvittää sitä itsekin. Olennaiset ratkaisun avaimet näytetään kaikki jaksoissa 1-7; on eri asia, osaako kaivaa totuuden kaiken muun joukosta!
Mouryou no Hako nimittäin käyttää yliluonnollista hienosti. Mouryou-termi on koko sarjan ajan esillä ja sarja maalailee hyvinkin psykedeelisiä ja häiritseviä näkyjä. Ennen loppuhuipennusta ei kuitenkaan kerrota, onko Mouryou no Hakon maailmassa todella sijaa yliluonnolliselle vai ei; onko kaikki vain hahmojen päässä, illuusiota tai mielisairautta. Yksi päähenkilöistä, Sekiguchi, on kirjailija ja tämän kirjoittamat tai toisten kirjoista lukemat kauhunäyt limittyvät oudosti itse päätarinaan. Toinen päähenkilöistä, etsivä Kiba, kärsii yhä sodan jälkeisistä painajaisista. Lisänä sotkussa on vielä teini-ikäisiä tyttöjä ja näiden kuvitelmia, outo kultti, omituisia lääkäreitä, pelottava sairaala ja elokuvanäyttelijöitä, jotka kenties näyttelevät yhä. Mikä on totta ja mikä ei, sano se punaisella teks- äh, se onkin se yksi toinen yliluonnollisen ja tavallisen mysteerin erolla leikkivä juttu…
Itse tarinahan perustuu samannimiseen kirjaan, joka taas on osa pidempää kirjasarjaa. Ensimmäinen osa on saatavilla myös englanniksi. Mouryou no Hako on sarjan toinen sekä suosituin osa, ja tarinalla on myös live-elokuvasovitus. Hahmoja ei esitellä kovin perusteellisesti, varmaan koska japanilaisen yleisön oletetaan tuntevan hahmot ja heidän keskinäiset suhteensa jo ennalta. Tämä on hiukan hahnkalaa länsimaiselle katsojalle, joka heitetään heti alussa syvään päähän. Kaikki kuitenkin esitellään, joskin nopeasti – kuten itse mysteerin kanssa, katsojan pitää olla tarkkana kuin porkkana koko ajan. Mouryou no Hako ei ole erityisen anteeksiantava sarja.
Vaikka itse tarina on monisyinen, mielenkiintoinen ja yksi jännimmistä salapoliisijutuista, jonka olen eläissäni nähnyt, se ei kuitenkaan yksin riittäisi. Sarjasta tulisi helposti kuivahko vyörytys dialogia ja liian ilmiselviä vihjeitä. On pakko hehkuttaa noviisiohjaaja Ryousuke Nakamuraa. Sarja on ohjattu hienovaraisesti ja niin, että unenomainen raukeus ja häiritsevyys säilyy koko sarjan ajan. Nakamuran tyyliin kuuluu paljon dialogia ja puhuvia päitä. Verrattuna kuitenkin siihen toiseen päläpälätyyppiin (argh, Nisio Isin, älä vainoa minua joka kirjoitukseen), tyyli on erilainen. Nakamuran ohjaamissa jutuissa puhutaan myös Ihan Helskutisti, mutta täysin eri tyylillä. Nisio Isinin hahmoilla on tapana jauhaa samaa asiaa eri kulmista ikuisuus, kun taas Nakamuran hahmot puhuvat luonnollisemmin. Vain osa puheesta on merkityksellistä, loppu on hahmojen keskinäisten suhteiden näyttämistä ja hahmojen persoonan luontia varten. Mouryou no Hako onnistuu lähes mahdottomassa: sarjassa on kaksi peräkkäistä jaksoa, joissa ei tehdä tai näytetä mitään muuta kuin neljän hengen teoreettista keskustelua samassa huoneessa.
Nuo kaksi jaksoa ovat sarjan koetinkivi ja käännöspiste, jossa siirrytään palasten näyttämisestä itse ratkaisemiseen. Osa monisyisestä keskustelusta saattaa olla vaikeaa seurattavaa, jos Japanin mytologia ei kiinnosta yhtään. Onneksi sarjan ohjaus on kunnossa, eivätkä jaksot retkahda tylsään pelkkien puhuvien päiden näyttämiseen. Toinen kiitos kuuluu animaatiolle ja yleiselle visuaaliselle ilmeelle. Mouryou no Hakon hahmosuunnittelun teki CLAMP, ja ryhmä on pannut parastaan. Hahmot ovat kaikki kauniita, mutta ikäisensä ja asemansa näköisiä. Kaikki ovat myös helposti erotettavissa toisistaan. Animaatio taas on MADHOUSEn tyypillistä laatua. Kaikki liikkuu ja varsinkin hahmojen kasvonilmeet on tehty taidolla. Osa kohtauksista on lähestulkoon henkeäsalpaavan upeita. Normaalisti sarjassa värimaailma on realistisen ruskeansävytteinen, mutta joissain tärkeimmissä kohtauksissa käytetään muita värejä luomaan kontrastia ja vau-efektiä.
Vau-efektistä puheen ollen, Mouryou no Hakolle kuuluu vielä yksi kunnia. Sen ensimmäinen jakso on käytetännöllisesti katsoen täydellinen animejakso. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän, ja mysteerin käyntiin potkaiseva kahden tytön kohtalokas romanttinen ystävyys on kuvattu niin kauniisti kaikessa kieroutuneisuudessaan, että kaikenmaailman kököt fanservuyuristelut voisivat ottaa oppia, miten homma oikeasti tehdään.
Mikään sarja ei kuitenkaan ole täydellinen. Sen lisäksi, että Mouryou no Hako vaatii katsojaltaan täydellistä tarkkaavaisuutta, se vaatii myös sietokykyä. Jonkun neropatin mielestä oli ässä idea käyttää ääniraitana lähinnä kolmea biisiä. Oikeasti, varsinkin katsoessa koko sarjan putkeen se sama jaksosta toiseen toistuva hissipianonpimputus alkaa raastaa ja aiheuttaa väkivaltaisia purkauksia. Harvemmin voi sanoa, että jossain sarjassa on surkea OST, mutta Mouryou no Hako saa tämän kyseenalaisen kunnian.
Ei ole kovasti muuta sanottavaa, kuin että ehdin jo luulla, että tämä mieletön helmi on mennyt kaikilta ohi, kun kukaan ei ole siitä mitään sanonut. Kutsuisin sitä yhdeksi hämmentävimmistä ja palkitsevimmista katsomistani sarjoista. Ison osan ajasta ekalla katselukerralla olin aivan pihalla, mutta voi sen ahaa-elämyksen upeutta.
Soundtrack on tosiaan hieman meh, mutta muu kyllä korvaa. Rakastan sitä sairaalloisuutta ja raakuutta, joka ei kuitenkaan ole lainkaan groteskia, vaan jollain häiritsevällä tavalla eleganttia…
En tajunnu sarjasta mitään, mutta tykkäsin hirveesti. Täytyis varmaan joskus katsoa uudelleen, tällä kertaa kaikkeen siihen informaatiovyöryyn keskittyen. Ykkösjakson olen kyllä katsonut monesti, se on niin hieno. Ja hitto sitä silmäkarkin määrää *_* täytyy kyllä silti sanoa, että Hashire, Melos voittaa hra. ohjaajaherran töistä. Toivottavasti näemme joskus herralta uuttakin materiaalia.. vaikka Arakawan kakkoskauden OP olikin aika veikeä, se ei riitä. Tarvitsemme kokopitkää sarjaa.
Tää oli taas tän tyyppinen kirjotus, johon ei koskaan tule kommentteja, mutta nyt saitkin kaksi. Wolf ei petä koskaan. D:
Wolf: Omalta kannalta on hieman hankalaa kirjoittaa sarjasta, josta juuri kukaan muu ei ole kirjoittanut, ei englanniksi eikä suomeksi. Vaikka en yleensä suoraan katso kenenkään muun kirjoituksia kun kirjoitan omaa tekstiäni (kirjoitan yleensä luennoilla yms drafteja vihkoon, joten lolz mahdotonta se olisikin), on hankalaa kirjoittaa ”tyhjiössä” ilman mitään hatariakaan muistikuvia jonkun toisen ajatuksista. Ehkä se selittää hiljaisuutta? Yllättävän moni kun on sarjan tosiaan kuitenkin katsonut.
Kuvailit muuten toisessa kappaleessa yhdessä lauseessa aika lailla täydellisesti sen, miksi olen niin viehättynyt sarjaan. :D Minä yritän sönköttää jotain 600 sanan verran, ja joku muu tekee saman yhdellä lauseella, nyyh.
Tounis: Yritin ehdottaa ykkösjaksoa aikoinaan Desuconin animehuoneeseenkin (se on täydellinen!) mutta joku Pararin otti sinne sitten jotain mainstreamia kamaa >:O Hashire, Melos on juu kompaktimpi ja helpommin lähestyttävä. Itse en osaa laittaa näitä kahta paremmuusjärjestykseen. Uusi sarja olisi unelmien täyttymys, mutta mietityttää kyllä, osaako Nakamura tehdä muunlaisia juttuja – visuaalinen tyyli (ruskeaa, realismia, random kirsikanterälehtiä) on hyvin selkeä ja pelkään vähän shinboutumista. No, aika näyttää.
:D Olen jo useammalle bloggarille ragennut siitä, miten niihin pitkiin, hyviin juttuihin joita on sydänverellään vääntänyt, kukaan ei kommentoi. Toisaalta oma vika, en itsekään ikinä kommentoi muiden pitkiä vuodatuksia, vaikka niitä mielellään luenkin.
Kuuti tekee tästä puoliksi taidetta repimällä jotain SPUDIR ES TRÖLÖLÖ -juttuja kasaan 15 minuutissa ja aiheuttaen niillä aina myrskyjä kommenttiboksissa. Tarinan moraali: kirjoita lyhyesti jotain meemeilyä ja saa 50 kommenttia! Vielä parempi jos mukana on miljoona screenshottia… tai no, se menee jo episodiblogivihan puolelle. Parempi lopettaa ajoissa.
Mainostin aikanani Mouryou no hakoa Afurekon Hyakumonogatari-jutussani (siinä muuten yksi sydänverellä väännetty juttu, jota ei ole kommentoitu ;3) lähinnä siksi, että ajattelin, etten kuuna päivänä pysty tekemään siitä kunnon blogikirjoitusta. Myy näytti sen minulle aikanaan maratonina niin, etten tiennyt sarjasta etukäteen muuta kuin CLAMP + Kyougoku + Furuya Tooru, ja minusta se oli myös paras tapa katsoa se. Vähitellen hahmot käyvät tutuiksi, vyyhti aukeaa ja katsoja saa muhkean elämyksen. Se kohta lopussa, jossa sairaalan todellinen luonne paljastuu, on aina yhtä vaikuttava. Jokin siinä symboliikassa vetoaa aivan olemukseni syvimpiin syövereihin ja värähdyttää.
Hmm, olisiko paikallaan pitää ensi blogimiitissä Mouryou-keskustelutuokio? ((83
Kuten Nita jo mainitsikin, toissasyksynä tutustuin Mouryouhun itse mystisen hanskamiehen sitä minulle ekassa Desuconissa suositeltua. RAKASTIN. Ei vaan KUOLIN. Allekirjoitan kaiken sanomasi ja etenkin sen, kuinka lumiukkomaisesta asemasta ensimmäiset kymmenen jaksoa seurasin, ennen kuin viimeiset jaksot olivat yhtä leuanaukomista, henkimistä ja sanoinkuvaamattoman palkitsevaa – mutta myös ihollekäyvän karmivaa – heurekaa. Aivan viimeisen jakson jouduin katsomaan ilman tekstityksiä, koska niitä ei silloin vielä ollut saatavilla, mutta mysteeri oli sen verran aukikierretty siinä vaiheessa, että oleellisimmat asiat loppuhuipennuksestakin tajusi.
Erityisesti kaksi kohtaa Mouryoussa sävähdyttivät minua niin, että muistan niiden selkääni pitkin lähettämät väristykset yhä kuin jonkin lähtemättömän trauman; ensimmäinen on Sekiguchin monologi, joka on toisto sarjassa aiemmin käydystä keskustelusta, tämän kumppaneineen ajaessa sairaalalle pysäyttämään Kibaa. Toinen on aivan lopussa, kun kynnelle kykenevä Team Sekiguchi ryntää bahisten perässä sairaalan katolle kohtaamaan karmean ja omituisen näyn, ja Sekiguchi muistelee taas jo monta jaksoa sitten käytyä keskustelua Kyougokudoun puodissa. Juuri tapa, jolla sarja viljelee sivulausein aivan huomaamattomia vihjauksia loppuratkaisuun, sai polveni notkumaan. Aivan sikasiistiä.
Toisella katselukerralla alkoi myös yököttää kohdassa, jossa Sekiguchi haikeasti ihailee Kubon kykyä kirjoittaa unenkaltaista irrationaalisuutta. Just. Brrrr.
(Hirvee spoileri toi yks kuva D8)
Nita: Pidetään ihmeessä keskustelutuokio! Joskin minun on yhä välillä vaikea muistaa kaikkien hahmojen nimet. ”se-houko-kuwashima-joka-on-sen-yhden-sisko”
Myy: Oho, itse mystinen hanskamies! Huomasin sen muuten vasta toisella katselukerralla. Olen vielä olevinani suhteellisen hyvä tunnistamaan seiyuita, joten hakkasin päätäni seinään huomattuani tutun äänen. Syytän nyt vaikka sitä, että katsoin koko ekan rundin ilman tekstejä ja energiaa kului ehkä turhan paljon sanotun dekoodaamiseen, japanintaitoni kun joutuivat tosi tiukoille sarjan dialogin edessä.
Itselle jäi mieleen olikohan se kolmosjakson kohta, missä Yoriko menee katsomaan Kanakoa sairaalaan ja tämän kummallinen, hullun euforinen ilme lopussa. Toki miljöökin auttaa, se sairaala on oikeasti karmiva. Ja rakastan sitä laatikkosymbolismia, joka tulee esille ihan koko ajan ihan kaikessa. Utenassa yms saattoi mennä hermo niiden ruusujen kanssa, jostain syystä Mouryoun laatikot eivät ahdista ollenkaan.
(Ei sitä huomaa spoileriksi, jos ei ole katsonut sarjaa! Kai :D)
En voi käsittää, että pystyit katsomaan sarjan ilman tekstityksiä, itse menin sekaisin jopa tekstien kanssa kun Kyougokudou syventyi erittelemään mouryou-sanan eri merkityksiä. Huh! Laatikkometafora on tosi voimakas, ja ainakin minulle sillä hyvällä tavalla ahdistava, ja sarjan loppua kohden aloin itsekin nähdä laatikoita kaikessa. (TV:stä taannoin katselemani The Box -elokuvan boksimotiivit eivät sitten ihmetyttäneetkään yhtään, kun kaikki oli Mouryousta tuttua :) No, huono leffa muutenkin.) Hitsi, nyt on kutina katsoa koko sarja taas :D