Katsottuaan tarpeeksi animesarjoja jossain vaiheessa alkaa nyppiä se, miten ne kaikki ovat jotenkin … samanlaisia. Tylsiä. Tarkoitettu joko 12-15 -vuotiaille pojille (”musta tulee isona maailman paras leivänpaistaja/ninja/shamaani/go-pelaaja”) tai otakuille (”täs sarjassa ois söpöjä tyttöjä ja ne tekis jotain söpöö”). Siksi katson mielelläni sarjoja, jotka jo kuvauksen perusteella kuulostavat ihan erilaisilta kuin mikään, mitä siihen mennessä on nähty, tai joilla on erikoinen visuaalinen ilme. Aoi Bungaku on hieman molempia. Tämä kunnianhimoinen 12-jaksoinen sarja sovittaa 6 Japanin kirjallisuuden merkkiteosta animemuotoon: joka tarinassa on eri ohjaaja, eri seiyuut, eri hahmosuunnittelija ja eri tyyli. 12 jaksossa saa siis oikeastaan 6 eri sarjaa, ei minusta ollenkaan huono kauppa. Lähdemateriaalissakaan ei ole valittamista, taatusti hieman kypsempää settiä kuin ranobet tai manga.
Kirjoittaessani tätä postausta homma alkoi hiukan levitä kasaan ja kirjoituksen pituus saavutti kriittisiä mittoja, joten laitan tähän kommenttini vain kahdesta ensimmäisestä tarinasta, loput neljä seuraavat myöhemmin.
Sarjan ensimmäinen adaptaatio, Osamu Dazain kirjaan perustuva No Longer Human (Ningen Shikkaku) on myös pisin yksittäinen tarina neljällä jaksollaan. Kyseinen kirja on eräs Japanin arvostetuimmista ja luetuimmista kaunokirjallisista teoksista, ja sen teemat voi löytää myös muista sarjoista hieman kaivelemalla. Melkein voisi sanoa, että tämän tarinan katsominen tai lukeminen muodossa tai toisessa pitäisi kuulua otakun yleissivistykseen: tarinan tunteminen tuo ”ahaa”-elämyksiä vaikka Sayonara Zetsubou Sensein tai Neon Genesis Evangelionin katsomiseen.
No Longer Human kertoo miehestä, joka ei pysty elämään elämäänsä samalla lailla kuin muut ihmiset: hän tuntee itsensä jatkuvasti ulkopuoliseksi tavalla tai toisella, piiloutuu feikin (naisten)naurattajan rooliin, ei pysty näyttämään todellista minäänsä toisille ja aina saavuttaessaan jotain ”ihmismäistä”, säilyttämisen arvoista, kuvittelee itsensä liian huonoksi ja arvottomaksi pitämään siitä kiinni. Kyseessä on vahvasti aikuisten kertomus jos jotain; seksin, sodan, kuoleman ja hyväksikäytön teemat ovat vahvasti läsnä. Menemättä liikaa hölmöön kirjallisuusanalyysiin todettakoon vielä, että No Longer Human on myös vahvasti omaelämänkerrallinen kirja – kirjan julkaisun jälkeen kirjailija Osamu Dazai onnistui viimein viemään itseltään hengen.
Animeadaptaatiossa Madhousen animoima synkkä, ruskeasävyinen maailma ja Takeshi Obatan (Death Note) realistinen hahmosuunnittelu luovat tunnelman neljälle inhorealistiselle jaksolle. No Longer Human on tyylikkäästi ohjattu ja tarina on saatu mahtumaan hyvin vain neljään jaksoon, vaikka kirjasta olisi voinut tehdä hyvin ainakin 12-jaksoisen tarinan. Animeformaatin tarjoamaa visuaalisuutta on osattu käyttää hyvin hyödyksi – kolmosjakson lopun kohta, jossa lumessa makaavan päähenkilön luo ilmestyy tyttö punaisen sateenvarjon kanssa, jäi erityisesti mieleen. Joskus kuvakieli tosin lipsahtaa liikaa yrittämisen ja kliseisyyden tielle: pisaramotiivit (joihin kuuluu se kaikuva tippumisen ääni ja veteen leviävät renkaat, huoh), ”my hands are covered in blood” -tematiikka ja peilikuvan muuttuminen hirviöksi ovat kaikki melko kuluneita visuaalisia tapoja näyttää päähenkilön tunteita. Äänimaailma on minimalistinen, mutta hiottu, ja ääninäyttelijät ovat käytännössä kaikki tähtinimiä: Romi Paku, Mamiko Noto ja Aya Hisakawa näyttelevät päähenkilön eri naisia.
Psykologisen grimdark-tarinan jälkeen vuorossa on Under Cherries in Full Bloom (Sakura no Mori no Mankai no Shita), huomattavasti enemmän kieli poskessa huvitellen tehty yliluonnollinen satu. Kaksi jaksoa pitkässä tarinassa metsissä elävä maantierosvo Shigemaru kaappaa mukaansa naisen, josta haluaa tehdä vaimonsa. Vaimo ei kuitenkaan kenties ole aivan sitä, miltä näyttää.
Jos No Longer Human oli minulle jopa hiukan liian aikuinen ja synkkä – tunnistin kyllä sen laadun, mutta se ei varsinaisesti ikinä koskettanut – niin Under Cherries in Full Bloom räjäytti pankin. Ensimmäinen jakso näistä kahdesta on lähes täydellinen animejakso. Se on hienosti ohjattu, värikäs, täynnä hienoa animaatiota ja silmäkarkkitaustoja, hauska ja vielä kaupan päälle outo ja vähän pelottavakin. Tite Kubon (Bleach) hahmosuunnittelu sopii tähän satukauhuiloitteluun loistavasti. Madhouse näyttää absoluuttista parastaan animoinnissa ja Nana Mizuki loistaa vaimon roolissa: kerrankin Nana Mizukin laulutaidosta on otettu kaikki ilo irti!
Alkuperäinen tarina on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen ja näennäisestä keveydestä huolimatta Under Cherries in Full Bloom yrittää kertoa vakavista asioista allegorian kautta. Se, haluaako tarinan tulkita kertovan naisten ja miesten eroista ja lukkiutuneista sukupuolirooleista vai miehen vieraantumisena luonnosta, on varmaan maku- ja tulkintakysymys. Kumpikin tulkinta sopisi, kun miettii ajankohtaa, jolta tarina on peräisin. Ja voihan kertomuksen tulkita vielä misogynistisestikin kertovan naisten viettelysvoimasta ja siitä, miten naiset ovat miehille aina turmioksi…
Kiitos Bubu, kun kirjoitit sarjasta! Toivottavasti saisin mahdollisimman pian tilaisuuden tutustua tähän Aio Bungakuun, meni ehdottomasti anime to watch -listan ykköseksi!
Pari juttua pisti tekstistäsi kuitenkin silmään, jotka voisin kykyjeni mukaan koettaa nopeasti oikaista.
”Kyseinen kirja on eräs Japanin arvostetuimmista ja luetuimmista kaunokirjallisista teoksista”
Tarkoitatkohan, että Ei enää ihminen on arvostetuimpia ja luetuimpia romaaneja Japanissa? Dazai on edelleen melko tuntematon suuruus japanilaisille lukijoille – ja niin oikeastaan länsimaisillekin (sivistyneille!) lukutoukille, puhun kolmen vuoden kenttätutkimuksen kokemuksella. Jotkut ovat saattaneet lukea kouluikäisinä japanilaiseen kasvatusmalliin hyvin istuvan Run, Melos!’n, mutta hänen muu tuotantonsa – erityisesti novellikokoelma Bannen ja romaanit Ei enää ihminen ja Laskeva aurinko – ei ole edelleenkään järin hyvin sivistyksellisessä tiedossa eikä varsinkaan laajalti luettua. 2000-luvulla Dazain suosio on alkanut kuitenkin kasvaa – niin länsimaissa kuin Japanissa – kun erityisesti nuoret aikuiset ovat löytäneet hänen romaaninsa. Laskevaa aurinkoa pidetään edelleen hänen pääteoksenaan; olen kokenut Ei enää ihmisen itselleni monin verroin läheisemmäksi lukukokemukseksi.
Näin ollen en sanoisi, että Dazai kuuluisi otakun läksyihin – vaikka eihän kaunokirjallisuus otakulle pahaa tekisi! Ei enää ihmisessä on kyse niin monimutkaisista asioista (Dazai pakenee alati itsensä määritelmää niin kuin eräs kirjallisuudentutkija on osuvasti asian ilmaissut), että järkevintä on lähteä etsimään hengenheimolaisia kirjallisuuden historiasta. Mieleeni ei tule ainoatakaan Dazain veroista narria – jos hän sitä todella oli – mutta samankaltaisia kirjallisia teemoja ovat samankaltaisella kirjallisella habituksella kyntäneet ainakin Camus, Beckett, Dostojevski ja Kafka. Elokuvan puolelta on asiaan kuuluvaa mainita R. Bresson. Mielestäni on aika kaukaa haettua suositella Dazaita animesäväreihin, mutta jos animeltaan tai mangaltaan haluaa samansukuisia fiiliksiä, voisin omasta puolestani suositella Welcome to the NHK:ta.
”No Longer Human on myös vahvasti omaelämänkerrallinen kirja – kirjan julkaisun jälkeen kirjailija Osamu Dazai onnistui viimein viemään itseltään hengen.”
Niin on sanottu, että Ei enää ihminen olisi Dazain henkilökohtaisin teos, eräänlainen tunnustustarina – ellei sekin ole Dazaille ominaista ilveilyä vain äärimmilleen viritettynä. Mahdollisesti se on näitä molempia. Analogia omaelämäkerrallisuuden ja itsemurhan välillä on kuitenkin surullista (ja surullisen usein ilmentyvää) sattumaa, sillä Dazain oman elämän itsemurhayritykset eivät olleet enää lopulta harvinaisia sattumia. Itsemurha – tai ylipäätään pikimusta pessimismi – kuuluu hänen kirjallisen työnsä kuvastoon, mikä sattui hyvin usein vastaamaan myös hänen oman todellisuutensa tapahtumia. Ei enää ihminen ei ole tässä suhteessa poikkeuslaatuinen teos, valitettavasti.
Niin tai näin, Dazai rules ok. Liputan myös hyvien shonen-mättöjen puolesta, vaikka ne olisikin suunnattu 12-15-pojille! ;-)
Minulla ei kenttätutkimusta ole, joten menin tuon kanssa sen perusteella, mitä minua viisaammat ovat sanoneet ja kertoneet; olivat siis väärässä, pirhana!
Ei se minusta ole kovin kummallista verrata tätä animesovitusta muihin sarjoihin; samanlaisia teemoja kun löytyy hyvin monesta nykyanimesta ja Ei enää ihminen-sovituksen tarina tuntuisi itse asiassa varmaan vähän kuluneelta, jollei oikeasti tietäisi sen olevan uusia samankaltaisia animesarjoja vanhempi. En muutenkaan erottele korkeakulttuuria viihteestä millään ideologisella aidalla, joten en näe mitään ”väärää” siinä, että vertaan klassikkokirjoja ja piirrettyjä. Anime- ja mangapuolesta vielä, että Ei enää Ihminen ja Dazai löytyy aika monen tekijän lempparilistalta – Kohji Kumeta nyt ainakin myöntää napanneen epätoivoisen senseinsä suoraan Dazailta, joten Ei enää ihmisen kaikujen näkeminen muissa sarjoissa ei ole täysin perusteetonta. Jostain Annosta en tiedä, mutta voisin lähes lyödä vetoa tämän kahlanneen kirjan läpi jossain vaiheessa…
Olen itsekin lukenut Ei enää ihmisen (tosin siitä on jo useampi vuosi), enkä kyllä saanut siihen mitenkään NHK-henkistä huumoria. Animeversiossa ei ainakaan ole yhtään mitään sellaista parodista tai itselle nauramisen tuntua kuin NHK:ssa, se on hyvin tosikko ja synkkä. Ehkä minun pitäisi lukea kirja uudestaan ja katsoa, josko se näyttäytyisi eri valossa nyt vähän kypsempänä ja enemmän lukeneena.
Aoi Bungakun kertoja ainakin liputtaa kovasti lähes suoran omaelämänkerrallisuuden puolesta ja kertoilee lämpimikseen jaksojen esipuheissa jos mistäkin yhtäläisyydestä kirjailijan ja romaanihenkilön elämien välillä. Vaikken mikään Dazai-ekspertti olekaan, anime korostaa kirjailijan persoonaa ja yhtymäkohtia tämän elämään aika selkeästi, ja verrattuna myöhempään Melos-sovitukseen niin saa varmaan ollakin; pelkän Melos-animen perusteella Dazaista olisi saanut aika erilaisen kuvan!
Joka tapauksessa olen hiukan väärä ihminen puimaan kirjoja ja kirjallisuutta, joten yritin jättää lähdeteosten ruotimisen vähemmälle ja pitäydyin lähinnä animeversioista löytyvissä jutuissa; animesta voin väittää tietäväni jotain, kirjallisuudesta… no jaa, jätän homman siihen koulutetuille humanisteille ihan suosiolla.
”…viisaammat ovat sanoneet ja kertoneet; olivat siis väärässä, pirhana!
;-)
”Ei se minusta ole kovin kummallista verrata tätä animesovitusta muihin sarjoihin… vertaan klassikkokirjoja ja piirrettyjä…
Varsinaisen blogimerkintäsi jälkeen ajattelin, että vertaat nimenomaan kirjallista lähdeteosta erinäisiin animesarjoihin (vaikka paremmin sanottuna et tehnyt eroa kirjallisen lähdeteoksen ja animesovituksen välille, johon sinulla on ilmeisesti syysi), mutta nyt tipuin kärryiltä.
En ole edelleenkään nähnyt animesovitusta, joten en mene siitä puhumaan.
Kirjoitit: ” i] Ei enää ihminen-sovituksen tarina tuntuisi itse asiassa varmaan vähän kuluneelta, jollei oikeasti tietäisi sen olevan uusia samankaltaisia animesarjoja vanhempi… ii] … tarinan tunteminen tuo ”ahaa”-elämyksiä [erinäisten animesarjojen] katsomiseen.”
Samaa mieltä ensimmäisestä, vaikka Aoi Bungaku on käsittääkseni itsekin melko tuore tapaus. Toiseen kohtaan haluaisin muistuttaa, että Dazain teemat, joita varmasti animesarjoissakin näkee, eivät ole ainutlaatuisia. Jos haluaa saada tuttuudesta aiheutuvia ”ahaa”-elämyksiä, olisi varmaan järkevintä lukea Dazaita vanhempia kirjailijoita, kuten em. Dostojevskia ja Kafkaa. Molemmat ovat käsitelleet sivullisuutta kymmeniä vuosia ennen Dazaita. Jos haluaa lukea lemppareidensa lempparikirjoja, arpomalla Dostojevskilla ja Kafkalla on Japanissakin suuremmat ”voittokertoimet” kuin Dazailla. Eri asia ovat tietysti tekijät, jotka myöntävät ”Dazain” suoraan jonkun animehahmonsa esikuvaksi.
Huumori on toki tärkeä osa Welcome to the NHK:ta. Ei enää ihmisessä sitä ei ole. Käsittääkseni Welcome to the NHK kertoo kuitenkin pääasiassa eriytymisestä, itsensä ja muiden ihmisten kohtaamisen vaikeudesta, merkityksettömyydestä ja merkitysten poissaolosta, ja siinä suhteessa Ei enää ihmisen ja Welcome to the NHK:n teemoista löytyy jotakin samanhenkistä. Jos Ei enää ihminen uppoaa kirjana, suosittelisin silti ennemmin em. kirjoja tai erinäisiä näytelmäelokuvia, esimerkiksi Taskuvarasta.
”Aoi Bungakun kertoja ainakin liputtaa kovasti lähes suoran omaelämänkerrallisuuden puolesta ja kertoilee lämpimikseen jaksojen esipuheissa jos mistäkin yhtäläisyydestä kirjailijan ja romaanihenkilön elämien välillä”
Se täytyy kuitenkin ymmärtää, että ”Aoi Bungakun kertojalla” on luultavasti jokin aivan toinen missio kuin kirjallisuudentutkijana/-harrastajana esiintyminen. Sekin täytyy ymmärtää, että yhtäläisyydet todellisen henkilön ja fiktiivisen henkilön välillä eivät merkitse omaelämäkerrallisuutta; muuten sorrutaan kehäpäätelmään. Jos Dazain elämä ja teosten analyysi kiehtoo enemmän, suosittelen lukemaan Dazai-osion Donald Keenen kirjasta ”Landsscapes and portraits : appreciations of Japanese culture”. Suomeksi löytyy mm. Jan Blomstedtin ja Kai Niemisen esseitä Dazaista: suosittelen jälkimmäisiä (jotka ovat paremminkin esipuheita kuin varsinaisia esseitä). Suosittelen myös omaa esseetäni Dazaista nimeltään ”Hiljaisuuden ääni”, jonka voi lukea Japan Popin numerosta 05/2009.