Kategoria: Cosplay (Page 5 of 9)

…on oikea, ja on väärä! Paitsi että ei. Väitän kuitenkin, että tämä on vallitseva näkökanta Suomen cosplay-skenessä – ”se tapa, millä minä cossaan, on Ainut Oikea Tapa ja ehdottomasti kaikkien pitää käyttää clip-on-ponnareita lyhyiden peruukkien kanssa eikä tehdä omia” tai ”missään tapauksessa ei kannata suoristaa peruukkia kuumalla vedellä vaan suoristusraudalla ja hiuslakalla” tai ”kaikkien cossaajien pitää ehdottomasti käyttää meikkiä!”

Paitsi että se ei ole näin, koska ihmiset eivät edes pyri cossaamisessa samaan lopputulokseen. Kaikki cossaajat tietysti lähes poikkeuksetta toteavat pyrkivänsä näyttämään hahmolta mahdollisimman paljon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näiden näkemys ihannecosplaysta olisi sama, sillä on useita tapoja näyttää hahmoltaan. Toinen panostaa pukuun, toinen meikkeihin, toinen hahmon yleiseen luonteeseen ja niin edespäin.

Ongelma on siinä, että se, miltä hahmo oikeasti näyttää reaalimaailmassa on hyvinkin monitulkintainen asia. Toisessa ääripäässä on se, että pyrkii näyttämään reaalimaailmaan siirretyltä animehahmolta (animehahmopää), toisessa se, että pyrkii näyttämään siltä miltä animehahmo näyttäisi, jos se olisi oikea (realismipää). Ja kyllä, ne ovat eri asioita. Eri päihin kuuluvat ihmiset ymmärtävät toisiaan varsin huonosti, koska animehahmolta näyttäminen merkitsee näille aivan eri asioita.

Äärimmäisenä animehahmopäässä on animegao-kigurumit. Näitä puoltaa se, että animehahmoilla on usein suorastaan valtavat silmät, jollaisia yhdelläkään ihmisellä ei ole ja jollaisia ei saa aikaan edes meikkaamalla. Jos tarkoituksensa on näyttää suurisilmäiseltä animehahmolta, ei juuri ole muita vaihtoehtoja! Tarkoituksena animehahmopään ihmisillä on siis luoda hahmosta mahdollisimman tarkka kopio; siirtää piirroshahmo reaalimaailmaan. Jos animegao-kigurumia ei käytetä, on vahva meikki ehdoton: silmien tulee olla vahvasti rajatut, koska animehahmojenkin silmien ympärillä on mustat ääriviivat. Peruukit ovat valtavia ja animehahmolla oleva keltainen tukka tarkoittaa keltaista peruukkia.

Äärimmäisenä realismipäässä taas on peruukkien käyttämättömyys ja pukujen melko vapaa soveltaminen; tässä ollaan jo lähempänä teatteripuvustusta tai jonkinlaista ”real world”-tulkintaa. Tämän pään ihmisillä on kantavana ajatuksena ”miltä hahmo näyttäisi, jos se olisi oikea ihminen”. Pukuihin saatetaan tehdä realistisena pidettäviä muutoksia, esimerkiksi sotilashahmolla oleva maastopuku vaihdetaan sarjan ympäristöön paremmin soveltuvaan maastokuvioon; kylmässä säässä kulkeva naishahmo vaihtaa korkosandaalit nahkasaappaisiin ja niin edelleen. Keltainen tukka muuttuu enintään tavalliseksi blondiperuukiksi.

On sanomattakin selvää, että näiden ääripäiden väliin mahtuu paljon. Esimerkiksi Suomen suosituin träppi Krautti tuntuu olevan melko pitkällä animehahmopäässä todetessaan, että jopa Kuragehimen Tsukimia cossatessa pitää ehdottomasti olla meikkiä naamassa. Siitä huolimatta, että sarjassa tehdään hyvin selväksi, että Tsukimi nimenomaan EI meikkaa tai ei panosta ulkonäköönsä. Sinällään meikkaamiskanta on perusteltu, koska animesarjassa tämän iho on kuitenkin virheettömän tasainen kuten animehahmolla yleensä – tämän posket eivät siis ole aknen peitossa tai kuiva iho lohkeile. Jopa ”rumaa” hahmoa cossatessa pitää olla meikatun ja huolitellun näköinen, koska animehahmot näyttävät aina huolitelluilta ja näillä on täydellinen iho! Realismipään ihminen taas jättäisi tässä tilanteessa kulmakarvansa nyppimättä eikä naamaan todellakaan laitettaisi meikkiä – tai enintään äärimmäisen neutraalit ja huomaamattomat valokuvameikit.

Eri päihin kuuluvien ihmisten on siis vaikea ymmärtää toisiaan – toisen mielestä toinen ottaa liikaa erivapauksia tai on vain laiska laistaessaan meikkaamisesta mikä tällaisen ihmisen mukaan ehdottomasti kuuluu cossaamiseen; toisen mielestä toinen taas ylipakkeloi ja puuteroi naamaansa Tikkurila-tyyliin kuin mikäkin diiva, vaikka hahmo on viidakossa elävä sotilas.

Animehahmot ovat kuitenkin representaatioita – tavallaan tarinankerronallisia symboleja, samoin kuin shakkinappulat ovat jonkinlaisia sotilaiden tai joukko-osastojen symboleita. Tuskin kukaan uskoo, että ”ratsu” on sotatantereella laukkaava hevosen pää ja kaula, tai että sotilas on pelkkä pieni pökkelö jolla on täydellisen pyöreä, musta tai valkoinen pää. Toiselle ratsu voi olla ritari kiiltävässä haarniskassa, toiselle mudassa, veressä ja paskassa ratsastanut, maailmaa nähnyt veteraanisoturi. Ehkä havainnollistava esimerkki on taikatytöt: harva kiltti ja tavallinen 11-vuotias meikkaa, joten tällaista cossatessa ei minun nähdäkseni pitäisi olla hirveästi meikkiä, tekoripsistä puhumattakaan, vaikka tällä normaalisti animessa näkyisikin viiden sentin mittaiset silmäripset. Sen sijaan kun tämä muuttuu taikavoimillaan Oikeuden Puolustajatar Perhostytöksi, tulisi naamasta löytyä tekoripset, puoli putkiloa ripsaria, puoli kiloa muuta meikkiä ja glitteriä päälle. Tämä siitä huolimatta, että luultavasti mangassa tämän tytön normaalinaaman ja taikatyttönaaman välillä ei olisi paljoakaan eroa (ks. Sailor Moon -kuva). Tietysti jos sarjassa käy ilmi, että hahmo panostaa ulkonäköönsä tai on jopa turhamainen, tulee tällä olla meikit naamassa normaalistikin. Mutta minusta on vähän epäuskottavaa, että pikkutytöllä olisi maalit naamassa koko ajan. Tällaisia esimerkkejä löytyy varmasti pilvin pimein. Tai onko uskottavaa, että kovan demoninmetsästäjän nahkatakki kiiltelee uutuuttaan, vai pitäisikö siinä olla naarmuja, kulumia ja muita taistelun jälkiä, kun animessa niitä ei näytä olevan?

En suoraan sanoen tiedä. Mutta onko tällä mitään merkitystä? Onko sillä mitään väliä, jos itseään huomiohuoraavat cossaajat väittelevät riitelevät netissä siitä, mikä on Se Oikea Tapa cossata? Tekisi mieli sanoa, että ei – paitsi, jos kyse on esimerkiksi cosplay-kisasta. Ei välttämättä tunnu hyvältä, jos häviää vain siksi, että ei meikannut kun hahmokaan ei meikkaa, mutta tuomari olisi tätä edellyttänyt, tai jos on laittanut luonnollisen blondin peruukin, mutta tuomari olisikin tahtonut nähdä kirkkaankeltaista. Vähintään tuomareiden pitäisi olla tietoisia siitä, että eri ihmisillä voi olla erilaisia tapoja cossata ja nämä voivat pyrkiä ilmentämään hahmoa tosielämässä eri tavalla.

Ja jos laajempaa kontekstia haluaa, useille cossaajille voisi tehdä hyvää nähdä maailmaa vähän laajemmin eikä pelkästään sitä omaa lokeroa. Minusta on jotenkin hassua, kun cossaajat nauravat lolitoille jotka askartelevat sydämenmuotoisia voileipiä – vaikka molemmat ihmisryhmät kuuluvat normaaleiden ihmisten mielestä kategoriaan ”pukeudunhassusti.com”. :-D

Kuten on jo käynyt ilmi, tuli tosiaan käväistyä Finnconissa pari viikonloppua sitten. Olen myös scifi- ja fantasianörtti, vaikka animesta onkin viime vuosina tullut minulle se ykkösjuttu. Silti melkein kaikki lukemani kirjat ovat yhä nuortenfantasiaa ja televisiostakin katson Survivorin lisäksi lähinnä scififantsuhömppää – joskin sitä tulee telkkarista nykyään harmittavan vähän, muistelen kaiholla Klaania, Xenaa, Star Trekiä ja muita… homostelut Walesissa ja vampyyrit syvässä etelässä kun eivät oikein nappaa.

Tämän vuoden Finnconissa minulla oli viimeinkin aikaa käydä kuuntelemassa myös ohjelmaa ja näin usemman kirjahyllystäni löytyvän kirjan kirjoittajan ihan livenä, hämmentävää. Silti kaikkein hämmentävintä Animeconittomassa Finnconissa oli kuitenkin conikansan ulkonäkö. Olen ennenkin maininnut, että minulle suuri osa conikokemusta on muiden conittajien puuhien ja erityisesti pukujen tarkkailu. Traconissakin vietin useamman tunnin vain kävellen pihalla ympyrää ja katsellen ihmisten touhuja ja asuja. Mutta Finnconissa ei ollut mitään katsottavaa! Kaikilla oli tylsät, tavalliset vaatteet ja nörttiyttään julkisesti juhli lähinnä vain muutama jedi. Pihalla oli keskipäivälläkin ihan kuollutta ja karnevaalitunnelma oli kaukana.

Olin jo valmis rankkaamaan scifi-ihmiset tylsiksi ihmisiksi, jotka eivät ymmärrä pukuilun viehätystä. Pääsalin naamiaiset muuttivat kuitenkin mielipiteeni, ja olinkin sitten yhtäkkiä puulla päähän lyöty. Scifipuoli kun näyttää käyttäytyvän täysin vastakkaisella tavalla animefandomiin nähden. Finnconin naamiaisissa oli aivan erilainen tunnelma kuin ”meidän” puolen cosplaykisoissa. Naamiaisten taso oli kirjava ja keskimäärin nykyisten cosplaykisojen tason alle (Farscapet ja lotrelffit pois lukien) ja järjestely vähän amatöörimäistä, mutta fiilis oli mahtava. Yleisö oli täysillä mukana ja aidosti innoissaan ihan jokaisesta kisaajasta ja asusta.

Animepuolella taas pukuilusta on tullut normi ja eräänlainen pakko, joka on myös johtanut ihmisten kyynistymiseen. Cosplaykisoissa yleisö taputtaa velvollisuudesta ja keskittyy liian usein vain ihmisten asujen ja esitysten virheiden etsimiseen – kaikkien meidän viereen on varmasti cossikisan yleisössä eksynyt porukka, joka kritisoi ihan jokaisen kisaajan asuja ollen ah niin elitistisiä ja cooleja. En ole itsekään mikään pyhimys, sillä minäkin istun usein kisayleisössä jo valmiiksi nyrpeällä naamalla ”kun se on kuitenkin sitä samaa paskaa ja samat naamat voittaa ja se on kuitenkin joku Trinity Blood joka voittaa ja sitten ne tyrnivitsit ja pakolliset yaoikortit, mä en kestä”.

Kaikki animefandomissa pukuilevat. Okei, ei oikeasti kaikki, mutta tarpeeksi moni, jotta cosplaysta on tullut tylsää. Ketään ei enää oikeasti kiinnosta mikään yksittäinen asu; ihmiset eivät enää ole aidosti innoissaan löytäessään conimassasta oman lempihahmonsa, päinvastoin: ”No olihan siel se yks Suzaku mut sil oli ruma peruukki ja se käveli lanteet heiluen kuin nainen, bläh!” Cosplay on animetapahtumien arkipäivää, ja se heijastuu siihen, miten me suhtaudumme pukuihin ja kisoihin. Finnconissa olet awesome jo sillä, että ylipäänsä viitsit pukeutua, koska se on harvinaista ja siistiä. Animetapahtumassa pukuilija on laumasielu, joka tekee samaa kuin kaikki muutkin, ja siis tylsä ja tyhmä. Ja sitten vielä tietysti se, että feimi pukuilija x teki tuonkin hahmon paremmin, ettäs tiedät, sinä siellä, ruma ja läski perunanaama! Vielä pahempi, jos kehtaa pukuilla jotain massasarjaa. Hyvä kun ei saa polttomerkkiä otsaan ja porttikieltoa, et ole tervetullut jos viitsit vielä pukuilla jotain yök Narutoa tai Kingdom Heartsia (Hetalia ei kelpaa, koska sitä pukuilevat skenefeimitkin, eli se ei ole noloa). Mihin jäi se reaktio, että omg tuolla on tosi siisti Sasuke, en oo nähny pre-timeskip Sasuke-asua pitkään aikaan, meenpä pyytämään kuvan?

Samaa ilmiötä voi lähestyä toiselta reunalta, kun menee selaamaan Anikin cosplayosiota. Suosituin ketju on se, jossa ihmiset pyytävät epätoivoisesti vinkkejä siihen, minkä asun he voisivat seuraavaksi tehdä. Samaan aikaan monet pukuilevat monimutkaisen ja hankalan näköisiä pelihahmoja pelaamatta itse peliä ollenkaan, tai katsovat jotain keskivertoa surkeampaa animesarjaa vain siksi, että siinä on joku hankalan ja haastavan näköinen asu. Ihan vielä en sentään ole törmännyt siihen, että pukuilija ei edes tiedä hahmonsa perusluonnetta tai nimeä (eli wikitys on jäänyt tekemättä), mutta olemme varmaan pian matkalla sinne. Jossain vaiheessa monet cossarit muuttuivat animeharrastajista pelkiksi cosplayharrastajiksi.

Periaatteessahan tässä ei pitäisi olla mitään pahaa. Harmittavasti pukujen sisäsaumoja tuijotellessa hc-cosplayharrastajilta näyttää unohtuvan nörttiytensä juhlistaminen ja hauskan pitäminen. Finnconissa pukuilu oli juuri tätä: hei mä tykkään sarjasta x ihan hurjasti, halusin tehdä siitä asun, tällanen tulos, tein niin hyvin kuin pystyin vaikken ookaan mikään superompelija. Tätä cosplay oli silloin animeskenessäkin, kun itse aloitin harrastuksen. Nyt hommasta on tullut kunnianhimoisempaa ja fokus on siirtynyt omista lempihahmoista ja lempisarjoista haastavien ja hankalien pukujen tekemiseen mahdollisimman hyvin. Ok, mutta mitä tekemistä cosplaylla on silloin enää animefandomin kanssa, kun mielenkiinto kohdistuu vain käsityöpuoleen ja siinä skillien parantamiseen? Eikö kyseessä silloin ole asuharrastus, eikä enää animeharrastus?

Pelottavin tulevaisuuden skenaario onkin, että joku päivä näen conissa tosi hyvin tehdyn lempihahmoni x, ja menen tälle riehumaan sarjan erinomaisuudesta ja mielenkiintoisesta juonenkäänteestä jaksossa 15, ja saan vastaukseksi ”Mitä? Mä vaan googletin tän kuvan, en mä tiedä mistä sä puhut…” Arkipäivää jenkeissä, mutta ei ihan vielä täällä.

Joku voisi sanoa, että olen ilkeä ja syrjin cosplayn harrastajia karsinoimalla nämä erikseen ”oikeista” animeharrastajista, joille puvut tulevat kakkosena ja anime/manga ensimmäisenä. Valitettavasti vain näen niin, että cosplayharrastuksen muuttuminen siihen suuntaan, että ihmiset eivät halua tehdä lempihahmojaan, koska näillä on tosi tylsät vaatteet daa, vie harrastuksesta hiukan sitä hauskanpitoa. Finnconissa kaikilla oli hauskaa, animetapahtumissa meillä on nyrpeää, kyräilyä ja elitistisyytöksiä riittää. Hauskanpito cosplayasussa tarkoittaa animepiireissä nykyään jotain nyyppämäistä hetaliariehuntaa ja pusupiirejä ja muuta yleistä huonoa käytöstä. Tämä ei varmaan ole mikään kovin ideaalinen tilanne; hauskanpidolla cosplayasussa on huono maine ja monet harrastajat korostavat touhun vakavuutta vähän naurettavastikin. Finncon muistutti minua siitä, että pukuillessa voi olla hauskaa olematta huonokäytöksinen teini. Eikä aina tarvitse tai pidä olla niin hirveän vakava miettien koko ajan, etteihän omat hiukset vain vilku niskasta peruukin takaa tai onhan sukat varmasti suorassa unohtaen iloita siitä, että tänään ja vain tänään saan kerrankin olla se siisti sankari siitä sarjasta, josta olen tykännyt viisivuotiaasta asti.

Cosplay oli tekemässä minustakin ilkeää kyynistä ihmistä, millainen en halua olla, joten näin parhaaksi vaihtoehdoksi ottaa joksikin aikaa etäisyyttä koko touhuun. Finncon valoi minuun hiukan uutta toivoa, sillä se näytti, että pukuilu voi yhä olla aidosti hauskaa nörttijuhlaa eikä tiukkapipoista pukuompelua, jossa kyräillään ja kytätään ja jauhetaan paskaa kaikista muista, jotka eivät satu kuulumaan omaan posseen.