Kuten on jo käynyt ilmi, tuli tosiaan käväistyä Finnconissa pari viikonloppua sitten. Olen myös scifi- ja fantasianörtti, vaikka animesta onkin viime vuosina tullut minulle se ykkösjuttu. Silti melkein kaikki lukemani kirjat ovat yhä nuortenfantasiaa ja televisiostakin katson Survivorin lisäksi lähinnä scififantsuhömppää – joskin sitä tulee telkkarista nykyään harmittavan vähän, muistelen kaiholla Klaania, Xenaa, Star Trekiä ja muita… homostelut Walesissa ja vampyyrit syvässä etelässä kun eivät oikein nappaa.
Tämän vuoden Finnconissa minulla oli viimeinkin aikaa käydä kuuntelemassa myös ohjelmaa ja näin usemman kirjahyllystäni löytyvän kirjan kirjoittajan ihan livenä, hämmentävää. Silti kaikkein hämmentävintä Animeconittomassa Finnconissa oli kuitenkin conikansan ulkonäkö. Olen ennenkin maininnut, että minulle suuri osa conikokemusta on muiden conittajien puuhien ja erityisesti pukujen tarkkailu. Traconissakin vietin useamman tunnin vain kävellen pihalla ympyrää ja katsellen ihmisten touhuja ja asuja. Mutta Finnconissa ei ollut mitään katsottavaa! Kaikilla oli tylsät, tavalliset vaatteet ja nörttiyttään julkisesti juhli lähinnä vain muutama jedi. Pihalla oli keskipäivälläkin ihan kuollutta ja karnevaalitunnelma oli kaukana.
Olin jo valmis rankkaamaan scifi-ihmiset tylsiksi ihmisiksi, jotka eivät ymmärrä pukuilun viehätystä. Pääsalin naamiaiset muuttivat kuitenkin mielipiteeni, ja olinkin sitten yhtäkkiä puulla päähän lyöty. Scifipuoli kun näyttää käyttäytyvän täysin vastakkaisella tavalla animefandomiin nähden. Finnconin naamiaisissa oli aivan erilainen tunnelma kuin ”meidän” puolen cosplaykisoissa. Naamiaisten taso oli kirjava ja keskimäärin nykyisten cosplaykisojen tason alle (Farscapet ja lotrelffit pois lukien) ja järjestely vähän amatöörimäistä, mutta fiilis oli mahtava. Yleisö oli täysillä mukana ja aidosti innoissaan ihan jokaisesta kisaajasta ja asusta.
Animepuolella taas pukuilusta on tullut normi ja eräänlainen pakko, joka on myös johtanut ihmisten kyynistymiseen. Cosplaykisoissa yleisö taputtaa velvollisuudesta ja keskittyy liian usein vain ihmisten asujen ja esitysten virheiden etsimiseen – kaikkien meidän viereen on varmasti cossikisan yleisössä eksynyt porukka, joka kritisoi ihan jokaisen kisaajan asuja ollen ah niin elitistisiä ja cooleja. En ole itsekään mikään pyhimys, sillä minäkin istun usein kisayleisössä jo valmiiksi nyrpeällä naamalla ”kun se on kuitenkin sitä samaa paskaa ja samat naamat voittaa ja se on kuitenkin joku Trinity Blood joka voittaa ja sitten ne tyrnivitsit ja pakolliset yaoikortit, mä en kestä”.
Kaikki animefandomissa pukuilevat. Okei, ei oikeasti kaikki, mutta tarpeeksi moni, jotta cosplaysta on tullut tylsää. Ketään ei enää oikeasti kiinnosta mikään yksittäinen asu; ihmiset eivät enää ole aidosti innoissaan löytäessään conimassasta oman lempihahmonsa, päinvastoin: ”No olihan siel se yks Suzaku mut sil oli ruma peruukki ja se käveli lanteet heiluen kuin nainen, bläh!” Cosplay on animetapahtumien arkipäivää, ja se heijastuu siihen, miten me suhtaudumme pukuihin ja kisoihin. Finnconissa olet awesome jo sillä, että ylipäänsä viitsit pukeutua, koska se on harvinaista ja siistiä. Animetapahtumassa pukuilija on laumasielu, joka tekee samaa kuin kaikki muutkin, ja siis tylsä ja tyhmä. Ja sitten vielä tietysti se, että feimi pukuilija x teki tuonkin hahmon paremmin, ettäs tiedät, sinä siellä, ruma ja läski perunanaama! Vielä pahempi, jos kehtaa pukuilla jotain massasarjaa. Hyvä kun ei saa polttomerkkiä otsaan ja porttikieltoa, et ole tervetullut jos viitsit vielä pukuilla jotain yök Narutoa tai Kingdom Heartsia (Hetalia ei kelpaa, koska sitä pukuilevat skenefeimitkin, eli se ei ole noloa). Mihin jäi se reaktio, että omg tuolla on tosi siisti Sasuke, en oo nähny pre-timeskip Sasuke-asua pitkään aikaan, meenpä pyytämään kuvan?
Samaa ilmiötä voi lähestyä toiselta reunalta, kun menee selaamaan Anikin cosplayosiota. Suosituin ketju on se, jossa ihmiset pyytävät epätoivoisesti vinkkejä siihen, minkä asun he voisivat seuraavaksi tehdä. Samaan aikaan monet pukuilevat monimutkaisen ja hankalan näköisiä pelihahmoja pelaamatta itse peliä ollenkaan, tai katsovat jotain keskivertoa surkeampaa animesarjaa vain siksi, että siinä on joku hankalan ja haastavan näköinen asu. Ihan vielä en sentään ole törmännyt siihen, että pukuilija ei edes tiedä hahmonsa perusluonnetta tai nimeä (eli wikitys on jäänyt tekemättä), mutta olemme varmaan pian matkalla sinne. Jossain vaiheessa monet cossarit muuttuivat animeharrastajista pelkiksi cosplayharrastajiksi.
Periaatteessahan tässä ei pitäisi olla mitään pahaa. Harmittavasti pukujen sisäsaumoja tuijotellessa hc-cosplayharrastajilta näyttää unohtuvan nörttiytensä juhlistaminen ja hauskan pitäminen. Finnconissa pukuilu oli juuri tätä: hei mä tykkään sarjasta x ihan hurjasti, halusin tehdä siitä asun, tällanen tulos, tein niin hyvin kuin pystyin vaikken ookaan mikään superompelija. Tätä cosplay oli silloin animeskenessäkin, kun itse aloitin harrastuksen. Nyt hommasta on tullut kunnianhimoisempaa ja fokus on siirtynyt omista lempihahmoista ja lempisarjoista haastavien ja hankalien pukujen tekemiseen mahdollisimman hyvin. Ok, mutta mitä tekemistä cosplaylla on silloin enää animefandomin kanssa, kun mielenkiinto kohdistuu vain käsityöpuoleen ja siinä skillien parantamiseen? Eikö kyseessä silloin ole asuharrastus, eikä enää animeharrastus?
Pelottavin tulevaisuuden skenaario onkin, että joku päivä näen conissa tosi hyvin tehdyn lempihahmoni x, ja menen tälle riehumaan sarjan erinomaisuudesta ja mielenkiintoisesta juonenkäänteestä jaksossa 15, ja saan vastaukseksi ”Mitä? Mä vaan googletin tän kuvan, en mä tiedä mistä sä puhut…” Arkipäivää jenkeissä, mutta ei ihan vielä täällä.
Joku voisi sanoa, että olen ilkeä ja syrjin cosplayn harrastajia karsinoimalla nämä erikseen ”oikeista” animeharrastajista, joille puvut tulevat kakkosena ja anime/manga ensimmäisenä. Valitettavasti vain näen niin, että cosplayharrastuksen muuttuminen siihen suuntaan, että ihmiset eivät halua tehdä lempihahmojaan, koska näillä on tosi tylsät vaatteet daa, vie harrastuksesta hiukan sitä hauskanpitoa. Finnconissa kaikilla oli hauskaa, animetapahtumissa meillä on nyrpeää, kyräilyä ja elitistisyytöksiä riittää. Hauskanpito cosplayasussa tarkoittaa animepiireissä nykyään jotain nyyppämäistä hetaliariehuntaa ja pusupiirejä ja muuta yleistä huonoa käytöstä. Tämä ei varmaan ole mikään kovin ideaalinen tilanne; hauskanpidolla cosplayasussa on huono maine ja monet harrastajat korostavat touhun vakavuutta vähän naurettavastikin. Finncon muistutti minua siitä, että pukuillessa voi olla hauskaa olematta huonokäytöksinen teini. Eikä aina tarvitse tai pidä olla niin hirveän vakava miettien koko ajan, etteihän omat hiukset vain vilku niskasta peruukin takaa tai onhan sukat varmasti suorassa unohtaen iloita siitä, että tänään ja vain tänään saan kerrankin olla se siisti sankari siitä sarjasta, josta olen tykännyt viisivuotiaasta asti.
Cosplay oli tekemässä minustakin ilkeää kyynistä ihmistä, millainen en halua olla, joten näin parhaaksi vaihtoehdoksi ottaa joksikin aikaa etäisyyttä koko touhuun. Finncon valoi minuun hiukan uutta toivoa, sillä se näytti, että pukuilu voi yhä olla aidosti hauskaa nörttijuhlaa eikä tiukkapipoista pukuompelua, jossa kyräillään ja kytätään ja jauhetaan paskaa kaikista muista, jotka eivät satu kuulumaan omaan posseen.
Juuri tuon saman olen huomannut – kuitenkin toisten osalta.
Itse valitsen cossattavat hahmot sen mukaan, kenestä pidän ja mistä sarjasta pidän. Esimerkiksi Haruhia aloin katsoa suht myöhään, mutta tykästyin sarjaan ja tottakai halusin cossata siitä! Ja puku tulikin tehtyä, mutta ainoa kommentti muiden puolelta oli ”vanha, mikset keksi jotain jostain uudesta sarjasta?”. Uudet sarjat kun ei oikein ole minua innostaneet, miksi tekisin? Tai miksi edes katsoisin yhden puvun takia kun oikeasti ei kiinnosta?
Itse innostuin cosplaysta alun perin ehkä käsillä tekemisen takia, mutta jaksoin pitäytyä harrastuksessa siksi, että se yhdistää niin paljon asioita joista pidän. Voisin pitää cosplayta myös jonkinlaisena kunnioituksenosoituksena lähdeteokselle – tykkään hahmosta, sen ulkomuodosta tai parhaassa tapauksessa molemmista niin paljon, että tahdon jäljentää ne itse. Vähän kuin tekisi kolmiulotteista fanitaidetta.
Vaikka kuinka sanoisin, että painotan nykyään enemmän asun ulkonäköä ja etsin haasteita, joudun ennen asun varsinaista tekemistä kahlaamaan läpi niin paljon taustatietoa, että yleensä hahmoonkin ihastuu prosessin aikana. Jopa sen kura-animen avuttomin likka alkoi kaikessa ääliömäisyydessään kuumottaa myös itse hahmon kannalta, kun aloin tarkemmin miettiä, miten saisin derppailla hyvällä tekosyyllä. Idiooteissa on oma viehätyksensä… tai sitten vain samaistun niihin helposti. ’D
Mutta hei, kiitos kirjoituksesta! Sait minutkin ajattelemaan omia motiivejani vähän enemmän. c:
Nea: No öh, aika ikävää kommenttia tullut, ihmiset taas selkeästi ajattelevat mitä suustaan päästävät…? Haruhi-koulupuvun hame ei minusta edes ole mitenkään kovin helppo tehdä nätin näköisesti, vaikeampi se on kuin monen muun koulupuvun hame!
Wepi: Toivottavasti teksti ei ollut liian syyllistävä, tasapainoilen aina kärjistyksen kanssa vaarallisilla vesillä.
Minullekin cosplay on se viimeinen kunnianosoitus sarjalle – siinä vaiheessa kun DVD:t tai mangat (jos länsijulkaisu on olemassa…) ovat hyllyssä, kirsikka ”fandomkakun” päällä on cossiasun tekeminen. Ja kyllä, hahmon valitseminen on monisyisempi asia kuin tämän kirjoituksen puitteissa pohdin (näkökulma keskittyi lähinnä yhteen asiaan). Olen tehnyt muutaman asun, koska ne olivat minusta niin ihanan rumia ja muutaman asun, koska en osannut päättää, vihaanko vai rakastanko hahmoa. :D Yllättävästi varsinkin ryhmäillessä aluksi mitäänsanomattomaan ja tylsähköön itselle osuneeseen hahmoon alkaakin sitten puvunteon aikana muodstua jonkinlainen syvempi suhde.
Niin kauan kuin ihmiset vielä katsovat animea / pelaavat pelejä / lukevat mangaa eivätkä vain wikitä kaikkea, ei varmaan ole mitään hätää.
Todella hyvä aihe kirjoittaa, koska itsekään en ole tullut ajatelleeksi sitä, miksi koen tietynlaisia paineita tehdessäni jotain pukua. Ja kiitos kirjoituksesi, sain poistettua näitä paineita aika rutkasti. :)
Itseäni en oikein vielä laske aktiiviseksi cosplay-harrastajaksi, koska opiskelijana en oikein pysty tekemään kuin yhden puvun vuodessa ja se onkin sitten keskitettävä siihen tapahtumaan, johon minulla on kerran vuodessa varaa mennä (joka on muuten Desucon). Kuitenkin, koska puvun tekeminen on vielä niin vähäistä, itse mietin melko tarkkaan minkä puvun teen. Minulla suurin motivaatio tehdä pukua onkin se, että jollain tavalla arvostan valitsemaani hahmoa enemmän kuin muita hahmoja tai tunnen jonkinlaista yhteenkuuluvuutta hahmon kanssa. Ja siksi on jotenkin sääli kuulla, etteivät ihmiset halua löytää minkäänlaista ”yhteyttä” cossattavaan hahmoonsa, sillä jos itse valitsisin hahmoni vain puvun tai jonkun ehdotuksen perusteella, olisin paljon nyreämpi cossaaja ja se tietty ilo katoaisi omasta cosplaystani.
Ja itsekin olen mennyt liikaa massan mukana siinä, että arvioin pukuja, enkä vain ole hyvillä fiiliksillä siitä, että ihmiset cossaavat ja pidetään hauskaa. Siksi jännitän ennen conia sitä, että nyrpistääköhän joku nenäänsä nähdessään pukuni ja herätänkö ärtymystä jollekulle, jos pukuni ei olekaan tietyn standardien mukainen. Mutta nytpä päätin, että asenteeni saa muuttua ja koitan ottaa mallia Finncon- tyyppisestä tunnelmasta. Ja pyrin tekemään pukuni niin hyvin kuin osaan ottamatta siitä sen enempää paineita. :)
Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki Rudolf Koivusta.
”Eikä aina tarvitse tai pidä olla niin hirveän vakava – – unohtaen iloita siitä, että tänään ja vain tänään saan kerrankin olla se siisti sankari siitä sarjasta, josta olen tykännyt viisivuotiaasta asti.”
Tästä ilosta minulla on kyse juuri nyt, kun parin vuoden ja monen monituisen conin jälkeen olen saanut taas innostuksen cossata. Siitä, että tämä kyseinen sarja on niin loistava ja kyseinen hahmo niin siisti, että uskallan olla välittämättä siitä, että inhoan käsitöitä ja feilaan vääjäämättä tietyissä yksityiskohdissa ja että pro-cossari x on tehnyt tämän puvun jo paljon paremmin kuin minä tulen ikinä tekemään.
Tunnistan itsestäni tuon kyynistymisen, etten enää ryntää hihkuen ottamaan kuvaa suosikkihahmoani cossaavasta tyypistä, saati edes jaksa innostua (ellei hahmo ole sitten tosi harvinainen). Aika kauheaa, kun sitä ajattelee. Voiko sen cossaajien ja cossaamisen aikaansaaneen riemun saada vielä takaisin?
Todella hieno, mielenkiintoinen ja itselleni vieläpä ajankohtainenkin postaus! :) Kiitos suuresti!
T: nimim. Animecon V:n silmälasipäinen ja pitkähiuksinen Luffy, joka ei ollut koskaan kuullutkaan bindauksesta.
Kiitoksia kommenteista, kiva jos onnistuin rohkaisemaan/herättämään ajatuksia :3 Ja Rudolf Koivu nyt vaan on paras!
Teksti on kuin omasta suustani sönkötettyä, en voi lisätä oikein muuta kuin komppausta. Harrastus on ruvennut maistumaan kieltämättä puulta pääpisteen keskittyessä nimenomaan kisailuun ja huomion saamiseen, henkilökohtaista hauskanpitoa pidetään lähinnä nolona. Olen jo törmännyt pari kertaa kyllä Suomessa näihin ”no emmä tiiä täst hahmost oikee mitää mut cossaan silti koska pelidesignin joulukuusi”-tapauksiin, mutta niitä toistaiseksi on kyllä ihmeen vähän.
Melkoisen moni cossaaja on nykytilanteessa palanut lievästi sanottuna loppuun harrastuksensa kanssa, kerran kun sen kisan on voittanut ja huomiota saanut niin maan —keleesti niin siitä on vaikea palata takaisin. Ja sitten kun seuraavat puvut eivät ole yhtä suuria menestyksiä, yritetään angstisena tehdä vielä jättimäisempi herucossi. Koska huomio.
Itse tuppaan cossaamaan obscuresarjoista joita harva tietää – mutta kieltämättä ryhmäpaineen vuoksi on välillä tehnyt mieli tehdä jotain herutusta, heikkoina hetkinä kun nimenomaan tuntuu siltä ettei ole tarpeeksi hyvä cossaaja jos ei saa tarpeeksi huomiota. Ilmiö on vähän sama kuin taidepiireissä, sillä ei ole mitään väliä vaikka potentiaalia olisi ja halua kehittyä, aloittelija harvoin saa kannustusta tai lempeää ohjausta. Onhan sille syynsä, miksi /cgl/ on nykyään /drama/.
Obscuresarjoissa toisaalta on se mainio puoli, että conissa ei varmasti ole toista samaa pukua, ja se yksi samanhenkinen, sarjaa seurannut fani korvaa ne 50 ”saanx mä ottaa kuvan/halin” teiniä moninkertaisesti. Itse olen Ragnarok onlinesta cossatessani jäänyt juttelemaan n. puoleksi tunniksi pelin ominaisuuksista ja kokemuksista täysin randomin tyypin kanssa, joka oli tunnistanut pukuni. Tätä kokemusta suosittelen myös niille, jotka itku silmässä kyttäävät curessa, deviantartissa ja galtsussa saamiaan kommentteja.
Pakko kyllä tunnustaa, lapsenomaista iloa en kyllä ole pitkään aikaan saanut coneissa cosplaysta, kameraa en ole ottanut mukaan sitten v. 2009 animeconin. Eikä tarvetta ole oikein edes tullut, paitsi viime Traconissa kohdatessani Saber Marionette J:stä cossanneen Limen. Obscuresarjoissa on tämä kolmaskin hyvä puoli, nähdessäni jonkun ysärisarjasta/ei-niin-suosittua hahmoa cossaavan menen täysin pähkinöiksi ja hyvä etten sentään liiveihin ui. Toinen esimerkki on 2009 animeconin Giovanni. Ah, paljon rakkautta sinne suuntaan!
”Jossain vaiheessa monet cossarit muuttuivat animeharrastajista pelkiksi cosplayharrastajiksi.”
Tiivistit muuten asian täydellisesti. Tätä olen itsekin kironnut moneen otteeseen. On käsittämätöntä, miten ihmiset, jotka käyttävät vapaa-aikansa ja rahansa pukeutuakseen ANIMEHAHMOIKSI dissaavat kaikista eniten animea ja mangaa, vannoten sitten vain westernin sekä pelien nimeen. O tempora o mores jne.
Oi Reggy, ihanaa tl;drää ja täyttä asiaa. Aamen x 3000.
Lapsenomainen ilo on muuten jännä juttu. Olen luoteeltani sen verran jäykkis (joku voisi tylsäksikin väittää), että kaikenlainen iloittelu lähtee minulta jotenkin nihkeästi. Yritän kuitenkin koko ajan ottaa rennommin ja pakolla muistutan itseäni, että ehkä tämä sarjakuvahahmoiksi pukeutuminen ei ole niin supersrs.