…on oikea, ja on väärä! Paitsi että ei. Väitän kuitenkin, että tämä on vallitseva näkökanta Suomen cosplay-skenessä – ”se tapa, millä minä cossaan, on Ainut Oikea Tapa ja ehdottomasti kaikkien pitää käyttää clip-on-ponnareita lyhyiden peruukkien kanssa eikä tehdä omia” tai ”missään tapauksessa ei kannata suoristaa peruukkia kuumalla vedellä vaan suoristusraudalla ja hiuslakalla” tai ”kaikkien cossaajien pitää ehdottomasti käyttää meikkiä!”
Paitsi että se ei ole näin, koska ihmiset eivät edes pyri cossaamisessa samaan lopputulokseen. Kaikki cossaajat tietysti lähes poikkeuksetta toteavat pyrkivänsä näyttämään hahmolta mahdollisimman paljon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näiden näkemys ihannecosplaysta olisi sama, sillä on useita tapoja näyttää hahmoltaan. Toinen panostaa pukuun, toinen meikkeihin, toinen hahmon yleiseen luonteeseen ja niin edespäin.
Ongelma on siinä, että se, miltä hahmo oikeasti näyttää reaalimaailmassa on hyvinkin monitulkintainen asia. Toisessa ääripäässä on se, että pyrkii näyttämään reaalimaailmaan siirretyltä animehahmolta (animehahmopää), toisessa se, että pyrkii näyttämään siltä miltä animehahmo näyttäisi, jos se olisi oikea (realismipää). Ja kyllä, ne ovat eri asioita. Eri päihin kuuluvat ihmiset ymmärtävät toisiaan varsin huonosti, koska animehahmolta näyttäminen merkitsee näille aivan eri asioita.
Äärimmäisenä animehahmopäässä on animegao-kigurumit. Näitä puoltaa se, että animehahmoilla on usein suorastaan valtavat silmät, jollaisia yhdelläkään ihmisellä ei ole ja jollaisia ei saa aikaan edes meikkaamalla. Jos tarkoituksensa on näyttää suurisilmäiseltä animehahmolta, ei juuri ole muita vaihtoehtoja! Tarkoituksena animehahmopään ihmisillä on siis luoda hahmosta mahdollisimman tarkka kopio; siirtää piirroshahmo reaalimaailmaan. Jos animegao-kigurumia ei käytetä, on vahva meikki ehdoton: silmien tulee olla vahvasti rajatut, koska animehahmojenkin silmien ympärillä on mustat ääriviivat. Peruukit ovat valtavia ja animehahmolla oleva keltainen tukka tarkoittaa keltaista peruukkia.
Äärimmäisenä realismipäässä taas on peruukkien käyttämättömyys ja pukujen melko vapaa soveltaminen; tässä ollaan jo lähempänä teatteripuvustusta tai jonkinlaista ”real world”-tulkintaa. Tämän pään ihmisillä on kantavana ajatuksena ”miltä hahmo näyttäisi, jos se olisi oikea ihminen”. Pukuihin saatetaan tehdä realistisena pidettäviä muutoksia, esimerkiksi sotilashahmolla oleva maastopuku vaihdetaan sarjan ympäristöön paremmin soveltuvaan maastokuvioon; kylmässä säässä kulkeva naishahmo vaihtaa korkosandaalit nahkasaappaisiin ja niin edelleen. Keltainen tukka muuttuu enintään tavalliseksi blondiperuukiksi.
On sanomattakin selvää, että näiden ääripäiden väliin mahtuu paljon. Esimerkiksi Suomen suosituin träppi Krautti tuntuu olevan melko pitkällä animehahmopäässä todetessaan, että jopa Kuragehimen Tsukimia cossatessa pitää ehdottomasti olla meikkiä naamassa. Siitä huolimatta, että sarjassa tehdään hyvin selväksi, että Tsukimi nimenomaan EI meikkaa tai ei panosta ulkonäköönsä. Sinällään meikkaamiskanta on perusteltu, koska animesarjassa tämän iho on kuitenkin virheettömän tasainen kuten animehahmolla yleensä – tämän posket eivät siis ole aknen peitossa tai kuiva iho lohkeile. Jopa ”rumaa” hahmoa cossatessa pitää olla meikatun ja huolitellun näköinen, koska animehahmot näyttävät aina huolitelluilta ja näillä on täydellinen iho! Realismipään ihminen taas jättäisi tässä tilanteessa kulmakarvansa nyppimättä eikä naamaan todellakaan laitettaisi meikkiä – tai enintään äärimmäisen neutraalit ja huomaamattomat valokuvameikit.
Eri päihin kuuluvien ihmisten on siis vaikea ymmärtää toisiaan – toisen mielestä toinen ottaa liikaa erivapauksia tai on vain laiska laistaessaan meikkaamisesta mikä tällaisen ihmisen mukaan ehdottomasti kuuluu cossaamiseen; toisen mielestä toinen taas ylipakkeloi ja puuteroi naamaansa Tikkurila-tyyliin kuin mikäkin diiva, vaikka hahmo on viidakossa elävä sotilas.
Animehahmot ovat kuitenkin representaatioita – tavallaan tarinankerronallisia symboleja, samoin kuin shakkinappulat ovat jonkinlaisia sotilaiden tai joukko-osastojen symboleita. Tuskin kukaan uskoo, että ”ratsu” on sotatantereella laukkaava hevosen pää ja kaula, tai että sotilas on pelkkä pieni pökkelö jolla on täydellisen pyöreä, musta tai valkoinen pää. Toiselle ratsu voi olla ritari kiiltävässä haarniskassa, toiselle mudassa, veressä ja paskassa ratsastanut, maailmaa nähnyt veteraanisoturi. Ehkä havainnollistava esimerkki on taikatytöt: harva kiltti ja tavallinen 11-vuotias meikkaa, joten tällaista cossatessa ei minun nähdäkseni pitäisi olla hirveästi meikkiä, tekoripsistä puhumattakaan, vaikka tällä normaalisti animessa näkyisikin viiden sentin mittaiset silmäripset. Sen sijaan kun tämä muuttuu taikavoimillaan Oikeuden Puolustajatar Perhostytöksi, tulisi naamasta löytyä tekoripset, puoli putkiloa ripsaria, puoli kiloa muuta meikkiä ja glitteriä päälle. Tämä siitä huolimatta, että luultavasti mangassa tämän tytön normaalinaaman ja taikatyttönaaman välillä ei olisi paljoakaan eroa (ks. Sailor Moon -kuva). Tietysti jos sarjassa käy ilmi, että hahmo panostaa ulkonäköönsä tai on jopa turhamainen, tulee tällä olla meikit naamassa normaalistikin. Mutta minusta on vähän epäuskottavaa, että pikkutytöllä olisi maalit naamassa koko ajan. Tällaisia esimerkkejä löytyy varmasti pilvin pimein. Tai onko uskottavaa, että kovan demoninmetsästäjän nahkatakki kiiltelee uutuuttaan, vai pitäisikö siinä olla naarmuja, kulumia ja muita taistelun jälkiä, kun animessa niitä ei näytä olevan?
En suoraan sanoen tiedä. Mutta onko tällä mitään merkitystä? Onko sillä mitään väliä, jos itseään huomiohuoraavat cossaajat väittelevät riitelevät netissä siitä, mikä on Se Oikea Tapa cossata? Tekisi mieli sanoa, että ei – paitsi, jos kyse on esimerkiksi cosplay-kisasta. Ei välttämättä tunnu hyvältä, jos häviää vain siksi, että ei meikannut kun hahmokaan ei meikkaa, mutta tuomari olisi tätä edellyttänyt, tai jos on laittanut luonnollisen blondin peruukin, mutta tuomari olisikin tahtonut nähdä kirkkaankeltaista. Vähintään tuomareiden pitäisi olla tietoisia siitä, että eri ihmisillä voi olla erilaisia tapoja cossata ja nämä voivat pyrkiä ilmentämään hahmoa tosielämässä eri tavalla.
Ja jos laajempaa kontekstia haluaa, useille cossaajille voisi tehdä hyvää nähdä maailmaa vähän laajemmin eikä pelkästään sitä omaa lokeroa. Minusta on jotenkin hassua, kun cossaajat nauravat lolitoille jotka askartelevat sydämenmuotoisia voileipiä – vaikka molemmat ihmisryhmät kuuluvat normaaleiden ihmisten mielestä kategoriaan ”pukeudunhassusti.com”. :-D
Miksi cossaajat eivät vaadi, että heidät otetaan huomioon? Esimerkiksi: proppisääntöihin vaikuttaa se, kuinka ahdasta tapahtumassa on. Jos tilaa on enemmän, voidaan proppien mukana pitämiseen suhtautua iisimmin kuin tungoksessa – tungoksessa kun on oikeasti vaara siitä, että jonkun siipi on jonkun silmässä. Cossajien etu olisi siis vaatia tapahtumiin lisää tilaa joko isompien tilojen muodossa tai kävijämäärää alentamalla (esimerkiksi tapahtuman hintaa korottamalla tai yksinkertaisesti myymällä rajoitettua määrää lippuja). Proppien hajoaminen on kieltämättä ikävää, mutta siihenkin vaikuttaa kävijöiden määrä. Sen lisäksi, jos cossaaja olisi aktiivinen ja kiinnostunut muidenkin cossajien asioista kuin omistaan, tämä voisi esimerkiksi ehdottaa, että coneihin järjestettäisiin vaikkapa cosplayasujen korjaushuone. Asussa matkustamiseen taas auttaa cosplay-pukuhuoneet – useimmissa paikoissa on olemassa jonkinlaisia tiloja, jonne pukuhuoneen saa järjestettyä. Cosplay-pukuhuoneeseen on toki myös hyvä laittaa peili, silityslauta ja -rauta sekä muuta härpäkettä, mitä cossaaja voi tarvita (esimerkiksi hiuslakkaa, hakaneuloja, jesaria, erivärisiä lankoja sekä neuloja, ehkä kuumaliimapyssy ja jopa ompelukone, jos oikein villeiksi ryhdytään).
Ja jos joskus jotain on saavutettukin ja tapahtumassa on kuin onkin cosplay-pukuhuone, niin raportti on tasoa ”Joo cosplaypukuhuone oli”. Mutta jos se seuraavasta tapahtumasta puuttuu, niin ketään ei kiinnosta. ”Jaa tällä kertaa ei ollu cosplaypukuhuonetta mikä oli vähän huono juttu”. Cossaajat, ei jumalauta! Jos te ette vaadi oikeuksia itsellenne, niin ei kukaan niitä tule teille antamaankaan! Ja jos ette pidä saavutetuista eduista kiinni kynsin ja hampain, niin ne lähtevät teiltä pois! Varsinkin tapahtumissa, joissa valta on ihmisillä, jotka eivät joko a) ymmärrä cosplaysta mitään tai b) suhtautuvat siihen nuivasti, eivät varmasti ota cossaajien etuja huomioon, jos se vain voidaan välttää. Cossaajille annetut tilat ovat nimittäin lähes poikkeuksetta pois jostain muusta. Sen takia cossaajien olisi tärkeää pitää ääntä, jotta heidät otettaisiin huomioon.
Sen lisäksi, että ajattelu pysähtyy useimmiten omaan napaan, cossaajat ovat myös suurelta osin kaksinaamaisia. Kukaan ei uskalla arvostella cossaajia tai cosplay-skenen tilannetta Suomessa julkisesti, mutta annas olla kun 4chanin /cgl/:ään ilmestyy Suomi-ketju, niin eiköhän siellä olla heti nauramassa ties kenelle. Kun kentän ääni kertoi, että Suomi kaipaa anonyymiä cossauslautaa, ja 
Yaoi-setittelyn jälkeen porukkamme lähti MENEE ja suuntasi syömään. Tuli muuten syötyä jossain Stockan lähellä olevassa kebulassa elämäni paskin kebab, mutta niinhän kaikki Tampereen kebabit ovat, koska ne ovat Tampereella. Turussa sijaitseva 
Menin paikalle muutaman minuutin myöhässä haettuani signeerauksen Fingerpori 2 -albumiini, mutta ilmeisesti en ollut menettänyt mitään erityisen tärkeää, sillä paneelinpitäjä oli feidannut jonnekin ja edessä oli porukka sekalaista, ilmeisesti pääosin Hidoin aktiiveista (=valistunut arvaus joka ei pohjaa mihinkään) koostuva koalitio, joukossa mm. Kyuu Eturautti. Mitenköhän tämän nyt ilmaisisi diplomaattisesti? Hyvä yritys eikä varmaan johdu teistä, että paneelinpitäjä feidasi, mutta… ei. Tällaisenaan ohjelmanumero oli nyt lähinnä opetus siitä, miten ohjelmanumeroa ei tule järjestää. Siitä puuttui koheesio ja se olikin lähinnä satunnaista jutustelua – mikä on tietysti sinällään ymmärrettävää kun mitään suunnitelmaa ei ollut! Nyt vaan jäi lähes kokonaan käsittelemättä kliseen ja ominaispiirteen väliset tärkeät erot.Esityksen tasoa kuvaa hyvin erään esittäjän kommentti ”Tää on aika paha klisee tää että useat sarjat sijoittuvat kouluun” – no yllätys, kun kohderyhmä ovat (japanilais)nuoret ja mikäpä (japanilais)nuorten elämässä olisi merkityksellisempi asia kuin koulu? Hoh hoijaa. Kyse ei ole kliseestä vaan ominaispiirteestä. Paneelin aikana yleisöstä tullut lappu, jonka sisältö taisi olla ”
Seuraavana meillä oli vuorossa Tiina Uusi-Rasin ”Shounen, poikien mangaa(ko)?”, jota kohtaan minulla oli suhteellisen korkeat odotukset Uusi-Rasin edeltävien, ihan mallikkaiden suoritusten (Nekoconin paneelien puheenjohtajana toimiminen) pohjalta. Harmillisesti puheenjohtajakokemus ei suoraan korreloinut sisällöntuottamisen taidon kanssa. Nyt ohjelmanumero koostui lähinnä ”shoujossa on isoja ja pyöreitä silmiä, shounenissa kapeampia ja kulmikkaampia silmiä ja muutenkin shounenissa piirrostyyli on yleensä kulmikkaampi” -tasoisista itsestäänselvyyksistä. Ei etteikö asia useimmiten näin olisi, mutta luento olisi ehkä kaivannut jotain muutakin, varsinkin kun mitään oheismateriaalia ei fläppitaulun lisäksi ollut. Luennosta jäikin vähän väljähtynyt olo, ihan kuin ohjelmanumeron pitäjä olisi tehnyt homman mahdollisimman puolihuolimattomasti. Voi äh :(
Sinällään on tietysti ymmärrettävää, että esimerkiksi ladattuja airsoft-aseita ei saa pitää mukana, koska sellaisella saa helposti toiselta silmät puhki. Sen sijaan selvien cosplay-proppien mukanapitämisen kieltäminen on mielestäni liioittelua, kun kaikki tietävät, ettei kukaan sellaisella voi alkaa ampua. Metallisten miekkojen – teroittamattomienkin – mukanapito lienee järkevää kieltää, koska tällaisillakin saa helposti vahinkoa aikaan: teroittamattomallakin miekalla pystyy kyllä murtamaan luita ja huhut kertovat, että joku olisi saanut sellaisella itseltään kämmenen auki iaido-harjoituksissa. Sen sijaan muovisten tai vaneristen mukanapitokielto on järjetön; ei kukaan sellaisella saa toista tapettua.