Kategoria: Cosplay (Page 4 of 9)

Olen tehnyt tänä vuonna enemmän cosplaypukuja kuin harrastukseni aikana koskaan aiemmin. En ole koskaan ollut kovin ahkera cossaaja ja tämä tarkoittaa minulle hurjaa KAHDEKSAA eri pukua (huh!). Yksikään näistä puvuista ei kuitenkaan ole ollut sellainen iso sirkustelttapuku, joka päällä ei voi istua tai mennä vessaan. Siis sellainen monimutkainen ja hieno puku, jota pyydetään hall cosplay -kisaan ja jota kaikki kuolaavat Metsähallissa pylvään takaa (tai pyydettäisiin kisaan, mikäli en olisi conjärjestänä ollut muutenkin jäävi tuollaisten suhteen ;___; Okei toiveajattelua).

Kanaverkkojen ja riikinkukkojen sijaan ompelin vuoden aikana kolme vekkihametta, enkä häpeä mitään. Yksi näistä kolmen euron ja yhden viikon cosseista on rehellisesti sanottuna paras puku, jonka olen koskaan tehnyt. Siinä ei ole yhtään virhettä, se on siisti sisältä ja ulkoa enkä muuttaisi siinä mitään, jos alottaisin alusta. Harjoitus siis tekee mestarin, vekkihameissakin. Yhtäkään cosplaykisaa ei tietenkään voiteta hame + paita -combolla, mutta tuli kyllä hyvä fiilis kun tajusin ensimmäistä kertaa ikinä olevani työni jälkeen täysin tyytyväinen.

Tämä on hame. Se on palvellut minua hyvin neljässä eri cosplayssa!

Tein aikoinaan, joskus 2008-2009 useamman ison ja suuritöisen puvun. Lopputuloksena kyllästyin koko cossaamiseen ja olin valmis vannomaan koko harrastuksen alimpaan helvettiin. Mikään puku päällä ei ollut kiva olla, niiden tekeminen oli rasittavaa ja vei liian kauan sekä rahaa että aikaa eikä itse conissa saatu huomio ollut mitenkään nähdyn vaivan tasolla. Minulla oli koko ajan hiki ja ikävä olo ja binditkin puristivat.

Joo, vuonna x välitin vielä jostain mystisestä huomiosta. Elin harhassa, jonka mukaan ollakseni joku tärkeä tai sellainen, jonka mielipiteestä välitetään, minun pitäisi tehdä isoja pukuja, joista jokainen conikävijä olisi OOH VAU. En niinkään välitä omaan ulkoiseen habitukseeni kohdistuvasta huomiosta sinällään  – sen takia en ole koskaan liittynyt vaikka Deviantartiin sun muihin ja suurinta osaa cosplaysivuja käytän lähinnä henkilökohtaiseen organisointiin. (Droppasin cosplay.comin ja siirryin Worldcosplayn käyttäjäksi, koska cosplay.com on nykyisin niin kuraa.) Sen takia myös suurin osa kuvista, joita puvuistani on olemassa, on otettu itselaukaisijan avustuksella jossain olkkarin nurkassa vuoden 2006 digipokkarilla, jota parempi kamera on nykyisin lähes kaikissa käynnyköissä…

Ui saakeli äiti ois ylpee mun photoshoptaidoista.  Tai siis gimptaidoista.

Pinta on vain pintaa, se ei ole minulle tärkeää. Isot puvut olivat tie jonnekin muualle, tai yritys sinne. Halusin ja haluan edelleen, että minua pidetään fiksuna tyyppinä, jolla on järkevää sanottavaa. Ajattelin että cosplaypiireissä tie fiksuksi tyypiksi vie skillien ja pukujen kautta. Mitä isompi puku, sitä fiksumpi tyyppi.

Osin totta ja kyllähän kisavoitoilla katu-uskottavuus nousee. Kuitenkin kasvettuani ihmisenä kuin reikihoitoterapeutti tai enkeleiltä viestejä saava iskelmälaulaja, huomasin olevani myös vähän vakavemmin otettava. Luovutin auliisti naurettavan diivailun ja cosplayangstin muille skenen toimijoille. Yhtäkkiä minua pyydettiin myös mukaan sellaisiin juttuihin, joista en ennen oikein osannut edes haaveilla. Cosplaryhmät? Cosplaypaneeli? Tuomari? What? Karma on ikävä eukko ja kenties on niin, että elämässä saa sen mitä haluaa vasta silloin, kun lakkaa yrittämästä hampaita kiristellen 45-senttinen pippeli otsassa.

Ok mikäs filtteri tämä on? Jännää.

Löysin myös sen todellisen kutsumukseni puheohjelman pitämisestä. Minun ei tarvitse olla cosplayskenessä joku tärkeä, koska se ei ole ”se” juttu minulle kuitenkaan. Ehkä hassut puvut ovat tärkeyslistan #2 puheohjelman ja burgeripätemisen jälkeen! #3 olisi lolita ja kimonot, mutta se on jo sitten ihan toinen kirjoitus.

Cosplaysta olen puhunut conissa vain kerran –  ja jännitti ihan törkeästi – mutta kokemus olisi joskus hauska toistaa. Tykkään yhdistää minulle tärkeitä mielenkiinnon kohteita, ja puheohjelman pitämisessä olen jo valmiiksi ihan ok. Väitän härskisti, että suurta osaa nykyisistä cosplaypuheohjelmista vaivaa tietty mielikuvituksettomuus ja rölläämisen pelko. Puheohjelmissa valitettavasti kun kärjistys ja mielipiteet ovat yleensä hyvästä (vielä enemmän kuin kirjoitetussa tekstissä), sillä puhe ilman omia mielipiteitä on yleensä aika tylsää. Tämän takia yliopistoluennoilla on vaikea pysyä hereillä, ne kun yleensä ovat aika pitkälti wikipastea ilman vitsejä ja omia ajatuksia.

No nyt alkoi jo mopo keulia… tämä on muuten eka lens flare, minkä olen koskaan shopannut mihinkään!

Aion toki edelleen huudella täältä Bubukuutista käsin vääriä mielipiteitä ja postata jokaiseen cgl:ään ilmestyvään suomilankaan som satan. Sillä aikaa kun internetissä ei ole mehukkaita draamoja, ajattelin kuluttaa vapaa-aikani ommellen lisää vekkihameita ja helppoja sekä mukavia pukuja, jotka päällä voin istua conissa kuuntelemassa puheohjelmaa. Tai joissa voi hengailla baarissa juomassa kevytkolaa. Mieluiten tietysti molemmat.

Enkä muuten ole yhtään liian vanha. Minua on siviili-osa-aikaduunissani luultu jatkuvasti nuoremmaksi kuin olen, uusin ennätys on tämän vuoden abiturientti. Jotain hyötyä pyöreästä naamasta sentään on.

Joo. Oltiin tosiaan jossain Animeconissa käymässä, mutten kyllä rehellisesti sanoen ole yhtään inspiroitunut kirjoittamaan asiasta oikein mitään. Conissa oli kuuma, vähän liikaakin ihmisiä ja ihan kivat portaat joilla istua. Viikonlopun kilpaileva tapahtuma saunalla ja järvellä varustettuna taisi kuitenkin olla useita kymmenen potensseja parempi.

Sen sijaan voisin kirjoitella vähän hassuista pukuleikeistä. Muutama vuosi sitten kirjoittelin kauhukuvia siitä, miten cossaajat ovat alkaneet eriytyä animeskenestä eivätkä enää ole animeharrastajia. Kuva on muuttunut todellisuudeksi ja tällä hetkellä suuri osa (ainakin puolet, varmaan ylikin) cossikisoja organisoivista ja tuomaroivista henkilöistä eivät ole animeharrastajia laisinkaan. Joko animea ei katsota enää käytännössä yhtään tai ole koskaan katsottukaan. Tämä luo tietysti mielenkiintoisia tilanteita vaikkapa ihan kisaajien oikeusturvan kannalta – on tuomarin oman omantunnon varassa, miten paljon hän tutustuu lähdemateriaaliin. Sanan anime voi tässä yhteydessä korvata mangalla tai j-peleillä, idea on sama ja tilanne myös.

On tietysti hyvä kysymys, mitä tällaiset ihmiset oikeastaan animetapahtumissa tekevät? Jos piirretyt eivät nappaa, Suomessa on x muutakin tapahtumaa Fanfestista Ropeconin kautta jopa Finnconiin asti, joihin voi mennä puku päällä. Takaan, että edes Finnconissa ei saa cossaamisesta turpaan. Pelkkiin pukuihinkin keskittyviä tapahtumia on ollut ja uusia ollaan organisoimassa, tällä kertaa jopa itselleni rakkaaseen Suomen Turkuun.

Syyhän on tietenkin tottumuksessa. Kuopion Animecon varsinkin tuntui vetävän paikalle ihmisiä, joita ei anime kiinnosta. Paikalla oltiin, koska Animeconissa nyt on aina käyty ja koska kaverit. Tällä kertaa vielä itselleni täysin tuntemattomat ja animeen täysin liittymättömät kunniavieraat vetivät paikalle lisää kävijöitä, jotka omien sanojensa mukaan ovat kasvaneet animesta yli ja ympäri ja kiinnostus japanilaisia juttuja kohtaan lähestyy pyöreää nollaa. Animecon-nimi olisi ehkä sovelias muunlaiselle tapahtumalle…

Omalta kannaltani tilanteen kehitys tähän pisteeseen tarkoittaa tietenkin sitä, että minulla ei ole juuri mitään yhteistä cosplayskenen kanssa. En ole toisaalta koskaan erityisesti kokenut siihen kuuluvanikaan, joten en ole kokenut menetystä tai traagista elämän tuskaa. Animea katsovia ihmisiä löytää vaikka Twitteristä pilvin pimein. Joskus olen tietysti vähän yksinäinen, kun pitäisi lähteä vaikka porukalla syömään kesken conin ja olen ainut, jolla on kirkkaansininen tukka ja hassut vaatteet. Ihanasti elämääni asteli kuitenkin animea katsovia neitokaisia, jotka pyytävät mukaan cossiryhmiin. Enää ei tarvitse olla yksin se nuija ja dorka, joka haluaa edelleen pukeutua lukiolaiseksi, vaikka on vanhempi kuin taivas ja maa yhteensä.

Cosplayn eriytymisen animeharrastuksesta on huomannut jo pidemmän aikaa vaikkapa siitä ulinasta, mikä syntyi aina ECC-karsinnan alla. Nythän kisassa on myös länsihahmot sallittu. Väitän edelleen, että animesta ja mangasta löytyy ihan yhtä näyttäviä pukuja kuin länsiviihteestä tai peleistä. Niitä japanipiirrettyjä ja -sarjakuvia pitäisi vain vähän katsoa (muitakin kuin Trinity Bloodia), jos haluaa löytää mielekkäitä pukuja ja hahmoja. Saatoin vähän nauraa partaani, kun länsipukujen sallimisesta huolimatta voittaja oli mangapuku – ja siitä mangasta ei ole edes animeakaan.

Desucon-palautteissa oli valitusta siitä, miten conissa oli vähän näyttäviä cosplaypukuja. Syitä ilmiölle on varmaan ties kuinka monta ja cossaamisen suosio yleensäkin tuntuu olleen mututuntumalla laskussa lähivuosina. En pidä tätä kovin harmillisena asiana, vaikka hienoja pukuja tykkäänkin ihailla pylvään takaa. Jos cossaajien väheneneminen tarkoittaa sitä, että Desu myy enemmän ydinkohderyhmälleen, sehän on vain hienoa. Ydinkohderyhmäähän ovat ne ihmiset, jotka istuvat luennoilla! Tänä vuonna tosin liput menivät jollekin ihan muulle porukalle kuin cossaajille tai animeburgerikomeroille. Madutounis-akselin superluennoilla oli väljää, mikä on merkki jostain melko ikävästä. Toivottavasti Desucon saa nyt ongelman fiksattua ja kohderyhmät kuntoon.

Surullisin asia cosplayn ja animeharrastuksen eriämisessä on leimaaminen. Nörttipiirit ovat tässä yhtä pahoja kuin yläaste, elleivät vielä pahempia. Monesti olen saanut melko suoraankin kuulla, että edelleen animen katsomisessa on jotain hassua ja noloa. ”Vieläks sä katot noita”, tämä siis muilta coneissa käyviltä ja hassuja pukuja pitäviltä ihmisiltä. Asenne on aika ikävä ja saa ainakin minut kääriytymään yhä syvemmälle vilttiin kauas kaikista niistä muista, joita voinen tässä yhtä pilkkaavasti nimitellä vaikkapa normikekeiksi tai kuvainnollisesti jääkiekkoharrastajiksi. Samalla mitalla takaisin ja silleen.

Kun viimeksi niin kovasti väitin, että häistä voi selvitä käyttämällä maalaisjärkeä, priorisointikykyä ja ennalta kerrytettyä tapahtumanjärjestelykokemusta, niin mikä sitten teki koko hommasta niin stressaavaa? Eihän tässä pitäisi olla mitään ongelmaa saada väsättyä kohtuullisen fiksut häät kohtuullisella vaivalla, eihän?

Suurin murheeni olivatkin ~muut ihmiset~. Tähän ikään mennessä olen suunnilleen varma siitä kuka olen, mitä haluan ja mistä asioista pidän, ainakin noin suurinpiirtein. Tykkään japanilaisista piirretyistä ja pukeudun vähän hassusti. En juo alkoholia. En meikkaa ja hiukseni ovat olleet samanmalliset suunnilleen aina, mitä nyt väri on vaihdellut blondin ja hyvin vaalean ruskean välillä (häähetkellä ja nykyisyydessä väri on vakiintunut luonnolliseen tilaansa eli perus maantienväriin). En tanssi enkä laula, mutta julkinen esiintyminen noin muuten ei haittaa.

Ei-niin-yllättävästi häiden alla yhtäkkiä suunnilleen kaikilla olikin joku mielipide, millainen minun pitäisi olla. Olisi pitänyt meikata enemmän, vähintään ripsiväriä laittaa. Häävalssi olisi pitänyt saada. Alkumaljoissa olisi pitänyt olla alkoholia, vaikka tietääkseni kukaan vieras ei edes pidä skumpasta erityisesti. Aloin menettää tähän hermoni todella pahasti, sillä en ymmärtänyt enkä edelleenkään ymmärrä, miksi minun pitäisi muuttaa itseäni yhtä juhlatilaisuutta varten joksikin muuksi. Hääkakkusuunnitelma sentään meni läpi ilman vastustusta: kenelläkään ei tullut mieleen valittaa kermakakun puutetta (en pidä kermavaahdosta).

Lopulta kaikki meni suunnilleen kuten halusin enkä joutunut tekemään ikäviä kompromisseja sukulaisten painostuksesta, mutta tie sinne ei ollut kovin helppo. Kuuti-sulho pääsi helpommalla rennomman suvun (?) ansiosta! Kaverit olivat tosin ilmeisesti vähän ihmetelleet, kun ketään ei pyydetty bestmaniksi. Ei vaan kuulu tällaisten itserakkaiden ja itsetietoisten kakkojen tyyliin, haluttiin hoitaa kaikki itse :D.

Kaikista perinteistä en tietenkään halunnut luopua, koska vanhoilla tavoillakin on arvoa. Hääkimppu heitettiin ja pukuni oli perinteisen valkoinen. Kakku leikattiin yhdessä – ei polkaistu, mutta kinasteltiin kakkulapion asennosta parin minuutin ajan… Häämarssikin oli, nimittäin Pokémon-pelien aloitusruudussa soiva teema. Jos häistä poistaa kaiken tutun ja turvallisen ihan vain ollakseen erilainen, ei siinäkään ole kovin paljoa järkeä.

Häämarssin lisäksi yksi ensimmäisiä lukkoon lyötyjä juttuja oli, että päätin ommella oman häämekkoni. Vanha viisaus ilmeisesti on, että morsian ei saisi ommella pukuaan itse. Minua ei kauheasti taikauskoinen hömppä liikuta, ja niinpä tilasin interwebseistä kymmenisen metriä kimonon vuoriksi tarkoitettua silkkiä ja ison kasan ihan tavallista sifonkia. Suhtauduin alusta asti hääpukuuni kuin cosplayasuun, koska sitähän se loppujen lopuksi on. Asua pidetään tasan se yksi päivä ja jos se sen ajan kestää ja näyttää hyvältä, niin hienoa, homma suoritettu. Kertakäyttöisen prinsessapuvun ostaminen isolla rahalla tuntui ihan hölmöltä. Kankaat mekkooni taisivat maksaa ehkä viisikymppiä.

En kyllä silti suosittele hääpuvun itse tekemistä heikkohermoiselle tyypille. Pukuun kohdistuu paljon odotuksia monelta taholta ja se näkyy sitten hääkuvissa ihmisten kirjahyllyissä vuosikaudet. Oman työn jälkeen pitää siis pystyä olemaan tyytyväinen! Lisäksi pukua tehdessä ei kannata ryhtyä opettelemaan uusia tekniikoita. Olen tietysti tässä taas paras esimerkki tyhmistä työtavoista: en omista mallinukkea, joten drapeerasin yläosan puoliksi itseni päälle, puoliksi käyttäen sohvatyynyä oman keskivartalon sijaisena (onneksi, onneksi olen niin lättänä, että sohvatyyny oli oikein hyvä vastine!). Älkää tehko ainakaan näin, vaan vaikka lainatkaa kaverin mallinukkea…

Projekti hääpuvussa auttoi toki myös se, että makuni on yksinkertainen. Pukeudun siviilissä edelleen japaniernusti ja isot alushameet kuuluvat ihan arkiasuunkin, joten en halua juhla-asuilta enää samaa. Pitäähän juhlan erota arjesta jotenkin. Häissä halusin olla lähinnä tyylikäs ja ehkä vähän keijumainen. Toisaalta pitää myös olla realisti. Meikkaamaton naama ja nörttitukka näyttäisivät lähinnä hölmöiltä jonkun valtavan satiinihääpuvun kanssa.

Lopulta mekko toimi suunnilleen kuten pitikin: kukaan ompeluprojektistani tietämätön ei arvannut sitä ensivilkaisulla itse tehdyksi ja se kesti koko päivän ehjänä ja likaantumatta pahasti. Sen verran energiaa ompeluprojekti kyllä vei, että varsinaiset cosplayasut jäivät puoleksi vuodeksi telakalle. Ainakaan mikään Princess Serenity -cosplay tai muu vastaava valkoista sifonkimekkoa vaativa viritys ei houkuta tällä hetkellä yhtään. :D