…on oikea, ja on väärä! Paitsi että ei. Väitän kuitenkin, että tämä on vallitseva näkökanta Suomen cosplay-skenessä – ”se tapa, millä minä cossaan, on Ainut Oikea Tapa ja ehdottomasti kaikkien pitää käyttää clip-on-ponnareita lyhyiden peruukkien kanssa eikä tehdä omia” tai ”missään tapauksessa ei kannata suoristaa peruukkia kuumalla vedellä vaan suoristusraudalla ja hiuslakalla” tai ”kaikkien cossaajien pitää ehdottomasti käyttää meikkiä!”
Paitsi että se ei ole näin, koska ihmiset eivät edes pyri cossaamisessa samaan lopputulokseen. Kaikki cossaajat tietysti lähes poikkeuksetta toteavat pyrkivänsä näyttämään hahmolta mahdollisimman paljon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näiden näkemys ihannecosplaysta olisi sama, sillä on useita tapoja näyttää hahmoltaan. Toinen panostaa pukuun, toinen meikkeihin, toinen hahmon yleiseen luonteeseen ja niin edespäin.
Ongelma on siinä, että se, miltä hahmo oikeasti näyttää reaalimaailmassa on hyvinkin monitulkintainen asia. Toisessa ääripäässä on se, että pyrkii näyttämään reaalimaailmaan siirretyltä animehahmolta (animehahmopää), toisessa se, että pyrkii näyttämään siltä miltä animehahmo näyttäisi, jos se olisi oikea (realismipää). Ja kyllä, ne ovat eri asioita. Eri päihin kuuluvat ihmiset ymmärtävät toisiaan varsin huonosti, koska animehahmolta näyttäminen merkitsee näille aivan eri asioita.
Äärimmäisenä animehahmopäässä on animegao-kigurumit. Näitä puoltaa se, että animehahmoilla on usein suorastaan valtavat silmät, jollaisia yhdelläkään ihmisellä ei ole ja jollaisia ei saa aikaan edes meikkaamalla. Jos tarkoituksensa on näyttää suurisilmäiseltä animehahmolta, ei juuri ole muita vaihtoehtoja! Tarkoituksena animehahmopään ihmisillä on siis luoda hahmosta mahdollisimman tarkka kopio; siirtää piirroshahmo reaalimaailmaan. Jos animegao-kigurumia ei käytetä, on vahva meikki ehdoton: silmien tulee olla vahvasti rajatut, koska animehahmojenkin silmien ympärillä on mustat ääriviivat. Peruukit ovat valtavia ja animehahmolla oleva keltainen tukka tarkoittaa keltaista peruukkia.
Äärimmäisenä realismipäässä taas on peruukkien käyttämättömyys ja pukujen melko vapaa soveltaminen; tässä ollaan jo lähempänä teatteripuvustusta tai jonkinlaista ”real world”-tulkintaa. Tämän pään ihmisillä on kantavana ajatuksena ”miltä hahmo näyttäisi, jos se olisi oikea ihminen”. Pukuihin saatetaan tehdä realistisena pidettäviä muutoksia, esimerkiksi sotilashahmolla oleva maastopuku vaihdetaan sarjan ympäristöön paremmin soveltuvaan maastokuvioon; kylmässä säässä kulkeva naishahmo vaihtaa korkosandaalit nahkasaappaisiin ja niin edelleen. Keltainen tukka muuttuu enintään tavalliseksi blondiperuukiksi.
On sanomattakin selvää, että näiden ääripäiden väliin mahtuu paljon. Esimerkiksi Suomen suosituin träppi Krautti tuntuu olevan melko pitkällä animehahmopäässä todetessaan, että jopa Kuragehimen Tsukimia cossatessa pitää ehdottomasti olla meikkiä naamassa. Siitä huolimatta, että sarjassa tehdään hyvin selväksi, että Tsukimi nimenomaan EI meikkaa tai ei panosta ulkonäköönsä. Sinällään meikkaamiskanta on perusteltu, koska animesarjassa tämän iho on kuitenkin virheettömän tasainen kuten animehahmolla yleensä – tämän posket eivät siis ole aknen peitossa tai kuiva iho lohkeile. Jopa ”rumaa” hahmoa cossatessa pitää olla meikatun ja huolitellun näköinen, koska animehahmot näyttävät aina huolitelluilta ja näillä on täydellinen iho! Realismipään ihminen taas jättäisi tässä tilanteessa kulmakarvansa nyppimättä eikä naamaan todellakaan laitettaisi meikkiä – tai enintään äärimmäisen neutraalit ja huomaamattomat valokuvameikit.
Eri päihin kuuluvien ihmisten on siis vaikea ymmärtää toisiaan – toisen mielestä toinen ottaa liikaa erivapauksia tai on vain laiska laistaessaan meikkaamisesta mikä tällaisen ihmisen mukaan ehdottomasti kuuluu cossaamiseen; toisen mielestä toinen taas ylipakkeloi ja puuteroi naamaansa Tikkurila-tyyliin kuin mikäkin diiva, vaikka hahmo on viidakossa elävä sotilas.
Animehahmot ovat kuitenkin representaatioita – tavallaan tarinankerronallisia symboleja, samoin kuin shakkinappulat ovat jonkinlaisia sotilaiden tai joukko-osastojen symboleita. Tuskin kukaan uskoo, että ”ratsu” on sotatantereella laukkaava hevosen pää ja kaula, tai että sotilas on pelkkä pieni pökkelö jolla on täydellisen pyöreä, musta tai valkoinen pää. Toiselle ratsu voi olla ritari kiiltävässä haarniskassa, toiselle mudassa, veressä ja paskassa ratsastanut, maailmaa nähnyt veteraanisoturi. Ehkä havainnollistava esimerkki on taikatytöt: harva kiltti ja tavallinen 11-vuotias meikkaa, joten tällaista cossatessa ei minun nähdäkseni pitäisi olla hirveästi meikkiä, tekoripsistä puhumattakaan, vaikka tällä normaalisti animessa näkyisikin viiden sentin mittaiset silmäripset. Sen sijaan kun tämä muuttuu taikavoimillaan Oikeuden Puolustajatar Perhostytöksi, tulisi naamasta löytyä tekoripset, puoli putkiloa ripsaria, puoli kiloa muuta meikkiä ja glitteriä päälle. Tämä siitä huolimatta, että luultavasti mangassa tämän tytön normaalinaaman ja taikatyttönaaman välillä ei olisi paljoakaan eroa (ks. Sailor Moon -kuva). Tietysti jos sarjassa käy ilmi, että hahmo panostaa ulkonäköönsä tai on jopa turhamainen, tulee tällä olla meikit naamassa normaalistikin. Mutta minusta on vähän epäuskottavaa, että pikkutytöllä olisi maalit naamassa koko ajan. Tällaisia esimerkkejä löytyy varmasti pilvin pimein. Tai onko uskottavaa, että kovan demoninmetsästäjän nahkatakki kiiltelee uutuuttaan, vai pitäisikö siinä olla naarmuja, kulumia ja muita taistelun jälkiä, kun animessa niitä ei näytä olevan?
En suoraan sanoen tiedä. Mutta onko tällä mitään merkitystä? Onko sillä mitään väliä, jos itseään huomiohuoraavat cossaajat väittelevät riitelevät netissä siitä, mikä on Se Oikea Tapa cossata? Tekisi mieli sanoa, että ei – paitsi, jos kyse on esimerkiksi cosplay-kisasta. Ei välttämättä tunnu hyvältä, jos häviää vain siksi, että ei meikannut kun hahmokaan ei meikkaa, mutta tuomari olisi tätä edellyttänyt, tai jos on laittanut luonnollisen blondin peruukin, mutta tuomari olisikin tahtonut nähdä kirkkaankeltaista. Vähintään tuomareiden pitäisi olla tietoisia siitä, että eri ihmisillä voi olla erilaisia tapoja cossata ja nämä voivat pyrkiä ilmentämään hahmoa tosielämässä eri tavalla.
Ja jos laajempaa kontekstia haluaa, useille cossaajille voisi tehdä hyvää nähdä maailmaa vähän laajemmin eikä pelkästään sitä omaa lokeroa. Minusta on jotenkin hassua, kun cossaajat nauravat lolitoille jotka askartelevat sydämenmuotoisia voileipiä – vaikka molemmat ihmisryhmät kuuluvat normaaleiden ihmisten mielestä kategoriaan ”pukeudunhassusti.com”. :-D
Usein kuuleekin toistettavan väitettä, että mangassa ja animessa ei ole vahvoja naishahmoja. Tämä ei suoraan sanoen pidä täysin paikkaansa, kuten 
Tässä kohtaa tietysti voi sanoa, että onhan vahvoja naishahmoja olemassa – usein mainitaan esimerkiksi Claymoren tytöt sekä Revy ja Balalaika Black Lagoonista. Sinällään ihan kiva, mutta kun sekä Claymore että Black Lagoon ovat seinen-sarjoja. Tai ehkäpä seinen-ikäryhmään kuuluvat pojat ja miehet eivät enää pelkää vastakkaisen sukupuolen voimaa, mene ja tiedä.
Kuviossa on kuitenkin toinenkin puoli, joka tekee tilanteen äärimmäisen nurinkuriseksi. Koska naishahnmojen tulee käyttäytyä naisellisesti, jotta näitä pidettäisiin naisina, tämä johtaa siihen, että kaikille naisille tulee lisätä stereotyyppisen naisellisia piirteitä, jotta hahmo ”myönnetään” naiseksi. Se johtaa siis siihen ilmiöön, että mangassa naisten päässä ei pyöri muuta kuin meikit, vaatteet ja ”mistä löydän itselleni sopivan aviomiehen, uguu ;_;”. Valinnaisia repliikkejä ovat myös ”Ei kai mun takapuoleni näytä tässä isolta” ja ”Kai mun tukka on hyvin”.
On toki sarjoja, joissa naiset ovat rautaa ja miehet puuta. Näissä sarjoissa tosin on se ongelma, että yleensä ne on suunnattu tytöille, ja niissä sarjan sisäiset säännöt on ”kirjoitettu” niin, että ne suosivat tyttöjä. Yleensä tämä tarkoittaa sitä, että sarjan supervoimat syntyvät vain tytöille tai sitten supervoimat aktivoidaan ”rakkauden voimalla”, joka on jostain syystä tyttöjen yksinoikeus. Tulos on tavallaan suorastaan irvokas heijastellessaan freudilaista, feminismin toitottamaa 
Tilanne on hämmentävä. Yleensä jo se, että tunnistan jonkin tällaisen ristiriidan, riittää ratkaisemaan siihen liittyvän problematiikan. Mutta jostain syystä minulla on silti tunne, että naisen täytyy ”todistaa” olevansa nainen. Sarjakuvissahan vaikuttaa hyvin pitkälti show, don’t tell -sääntö, kuten tietysti missä tahansa muussakin tarinankerronnassa: pelkästään siksi, että hahmo näyttää joltain tai tämän kerrotaan olevan jotain, ei tämä vielä tarkoita että hahmo oikeasti olisi sitä. Esimerkiksi Kenshinin Kaoru on kuulemma Japanin voimakkain kendoka, mutta ottaa pataansa jotakuinkin jokaiselta sarjassa vastaan tulevalta mieshahmolta. Voidaan hyvin perustein kyseenalaistaa se, onko Kaoru oikeasti kaikista voimakkain, kun tämä ottaa pataan jokaiselta. Ja toisaalta en silti haluaisi, että kaikki naiset ovat stereotyyppisen naisellisia, koska ylläri ylläri, naisiakin on erilaisia. Tietysti hahmoille voi laittaa esimerkiksi käytöstapoja, jotka ovat naisille tyypillisempiä – esimerkiksi miehet selvittelevät riitansa vetämällä toisiaan turpaan minkä jälkeen riita on selvitetty, ja sitten mennään yhdessä kaljalle; naiset taas yleensä haluavat puhua asioista ja vatvoa niitä ja ovat usein alttiimpia käyttämään sosiaalista kähmintää kuin miehet. Voidaan tosin hyvin perustein kysyä, onko tämä yhtään vähempää sterotyyppistä toimintaa kuin ripsarin valikointi ja aviomiehestä unelmointi?
