Blogin yksivuotissynttäri kiisi ohi kenenkään sitä erityisemmin noteeraamatta, mutta mainitaan nyt sitten jälkijunassa, että vuosi ollaan jo porskutettu! Jokin aika sitten saimme arvosteltavaksemme Serial Experiments Lainin suomijulkaisun, ja aikaa turhaantui sekä sarjan katsomiseen sekä siitä kiistelyyn, kumman pitäisi tästä kirjoittaa. Loppujen lopuksi juttu luiskahti minulle, vaikka protestoinkin, että joskus joku muu kuin minä voisi kirjoittaa näistä taidehomo/mindfuck-sarjoista…
Ensin pikaisesti julkaisu itse. Paketti on aika riisuttu, mitään Lainin yöpaitaa tai johdonpätkiä ei mukana ekstroina tule Lucky Star -boksien tapaan. Joka DVD:ssä on sama takakansiteksti ja itse levyekstrat ovat vähäiset. Boksi on kuitenkin ihan tyylikkään näköinen hyllyssä. Käännös on mukiinmenevä, typoja tulee vastaan silloin tällöin ja joskus sananvalinnat ovat hassuja, mutta käännös onkuitenkin pääosin toimiva ja sen perusteella pysyy sarjassa kärryillä.
Sarja itse on jo kymmenisen vuotta vanha ja se näkyy. Teema on jo melkolailla vanhentunut; Wowittamisen ja mesettämisen aikakaudella netin kiemurat ovat monelle arkielämää, eikä sarjassa esiintyvä tietoverkko Wired siksi enää tunnu ajatuksena niin mullistavalta kuin silloin, kun nopein kuviteltavissa oleva netti oli ISDN ja videoiden katsominen striimaamalla oli lähinnä kaunista utopiaa. Kysymys nettimaailman todellisuudesta ja siitä, mikä on se oikea maailma, on toki yhä pohdittavissa – nykyään sitä vain ei enää jakseta pohtia, koska kaikki on jo netissä – eroa ei tarvitse tehdä, minun sukupolvelleni ja nuoremmille netti on jo sama asia kuin oikea maailma.
Vaikka siis sarjan tarina siitä, miten nuori koulutyttö Lain Iwakura tutustuu Wiredin salaisuuksiin on jo hieman aikansa elänyt, sen kerrontatapa ei ole. Lain ei ole helppo sarja – se on kenties yksi hankalimpia, jonka olen katsonut – ja vaatii katsojaansa pysymään hereillä joka hetki, täyttämään itse aukot ja yhdistämään juonenpätkät. Lain ei kerro tarinaansa suoraan, se on unenomainen, höyryinen ja katsojallaan leikkivä sarja. Tarina ei loppujen lopuksi ole kovin monimutkainen, mutta se kerrotaan niin, että torkkumalla TV:n ääressä Lainin hienoudet eivät takuulla aukea.
Animaatiohan sitten on mitä on. Lainissa on aina joko pimeää tai silmiäsärkevän valoisaa, animaatio on joskus olematonta ja joka jaksosta noin neljäsosa kuluu sähköpylväiden stillkuviin BZZZZT-äänen kera. Budjetti ei ole ollut suuren suuri ja nykyisin tekniikan kehityttyä huonoinkin narutofilleri sisältää enemmän liikettä. Lain itse on kuitenkin tarkasti animoitu, hänen kasvoistaan näkee hyvin, mikä Lain milloinkin puhuu (pieni spoileri, Lain on hieman jakautunut persoona) ja Yoshitoshi ABen kuuluisuuten singonnut hahmosuunnittelu on vieläkin tyylikkään näköistä.
Seiyuut pitänee vielä mainita. Äänimaailma Lainissa on muuten lähinnä sitä BZZZT-ääntä, taustamusiikkia ei sarjassa nimittäin ole oikeastaan ollenkaan, mutta seiyuut tekevät erinomaista jälkeä. Lainin seiyuu Kaori Shimizu osaa loistavasti muuttaa puhetyyliään sen mukaan, mitä juoni vaatii. Lain voi olla ujo ja epäselvästi puhuva tai itsevarma, kirkkaalla haastavalla äänellä puhuva nuori nainen, tilanteen mukaan.
Serial Experiments Lain on klassikkosarja, joka on jo hieman vanhentunut, mutta kannattaa katsoa jo siksi, että siitä näkee hyvin, miten ja miksi on päädytty tänne, missä tällä hetkellä ollaan. Uudemmista sarjoista voi bongailla lainauksia Lainin teemoista ja kerrontatavasta, ja Lain on yksi niitä sarjoja, jotka lopullisesti mursivat länsimaisen streotypian siitä, että kaikki anime on jonkinlaista pehmopornoa, jossa on paljon äksöniä ja isotissisiä beibejä.
Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että kyseessä on pintapuolisesti katsottuna tavallinen supersankarisarjakuva. Tällä ei tietenkään pitkälle pötkitä, koska maailmassa on niin paljon muitakin supersankarisarjakuvia. Mikä sitten tekee Watchmenistä niin ihmeellisen, että se on “maailman paras”? Vitsi on siinä, että Watchmenin maailmassa “supersankarit” ovat itse asiassa (yhtä lukuunottamatta) tavallisia ihmisiä, jotka ovat supersankarisarjakuvia lukemalla saaneet idean puolustaa Laillista Yhteiskuntajärjestystä pahiksia vastaan. Yksi heistä murhataan, ja jäljelläolevien on tietysti saatava tietää, kuka oli kaiken takana, koska ketään muuta ei kiinnosta. Kullakin “sankarilla” on omat ongelmansa, jopa siihen pisteeseen asti, että kyseessä on lähinnä superantisankarisarjakuva. Asiaan tietysti sotkeutuu vielä salaliitto ja ydinsodan uhka.
En ole varsinaisesti koskaan harrastanut länsimaista sarjakuvaa, jos Aku Ankan ja Korkeajännityksien (sekä serkkupojan satunnaisia Hämähäkkimiehiä) lukemista joskus ala-asteikäisenä ei lasketa. Tätä taustaa vasten Watchmenin lukeminen oli mielenkiintoinen kokemus. Länsimainen sarjakuva on tunnetusti käsikirjoittajavetoista, manga piirtäjävetoista ja Watchmenia lukiessa tämän huomaa – siinä, missä mangan lukeminen on suureksi osaksi kuvien katsomista tekstin tukemana, Watchmen on tekstin lukemista. Kuvat ovat useimmiten “turhia” eikä niihin kiinnitä juurikaan huomiota, poislukien ne muutamat kohdat, joissa kukaan ei puhu mitään.
Watchmen on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tarinan kuljetus on siinä nimittäin aivan eri tasolla kuin mangassa yleensä ja useat henkilöt vaikuttavat jopa siltä, että heillä on luonne – mangassa kun hahmot ovat – hahmokeskeisyydestään huolimatta – hyvin usein yhteen luonteenpiirteen karikatyyrejä. Watchmenissä myös uskalletaan käsitellä asioita vähän syvällisemmin kuin I MUST PROTECT MY NAKAMA (Translator’s note: nakama is Japanese and means friends) -tason latteuksilla, mihin manga usein jää.
