Kategoria: Arvostelu (Page 4 of 10)

Sarjan loppu saattaa olla monille se suurin rölli nelosjakson jälkeen, en tiedä. Itse onnistuin spoilaantumaan siitä kauan sitten ja sen jälkeen näinkin sarjan eräänlaisena tienä väistämätöntä kohti.  Togamen ajatusmalli elämästä yhteen päämäärään johtava isona pelinä, jossa kaikki ovat pelattavissa oman mielen mukaan kun on lopultakin väärä. Ei elämä kuitenkaan voi olla pelkkää isoa ihmissuhde- tai valtapeliä, silloin nimittäin unohtaa todella elää eikä koskaan tee niitä asioita, jotka todella tekevät elämästä elämisen arvoisia.  Togamessa on paljon piirteitä ja käyttäytymismalleja, jotka tunnistan myös itsessäni – omituista, että niin sattui käymään hahmon kanssa, johon ihastuin alun perin pelkän ulkonäön perusteella! Togame ei ole kovin empaattinen, ei häntä kiinnosta, kuinka monta tyyppiä pitää listiä 12 miekan keräämiseksi, mutta Togame on kuitenkin hyvin vahvaluonteinen ja helposti tunteiden vietävissä. Huolimatta ajoittaisesta sokeudesta Togame on hyvä lukemaan tilanteita, tekemään päättelyketjuja ja lukemaan ihmisiä. Valitettavasti kaikkien kähmintöjensä ja valtapeliensä viidakossa Togamelta kuluu liikaa aikaa muiden syyttelyyn omasta kurjuudestaan. Eeppiset kostosuunnitelmat lohduttavat toki silloin, kun tuntuu kaikista kurjimmalta ja koko maailma tuntuu olevan itseä vastaan, mutta niitä punoessa uhraa oman mahdollisuutensa onnellisuuteen, koska kosto ei koskaan ole hedelmällistä tai luo mitään uutta tai kestävää. Mieluummin kuin muiden elämän tekemistä kurjaksi, tulisi miettiä oman elämän tekemistä onnelliseksi.

Silti, en voi olla kuin tykkäämättä lopultakin itsekkäästä ja hölmöstä Togamesta. Ehkä kauneinta ikinä oli viimeinen jakso ja mikä minun näkökulmastani oli Togamen viimeinen juoni: syöttää Shichikalle tarpeeksi pajunköyttä omista motivaatioistaan ja tunteistaan, jotta Shichika ei vuorostaan jumittuisi koston kierteeseen ja unohtaisi elää. Söpöä ja niin Togamea, juonija sarjan loppuun asti, ei koira karvoistaan pääse… tai ikuinen juonija käärmeestä hihassaan.

En ole tämän huushollin ainut, joka löysi Katanagatarista jotain itselleen läheistä. Kuuti ei yleensä kiinny hahmoihin vaan pitää sitä lähinnä tyttöjen fanikulttuurin hapatuksena, mutta Shichikan mukapöljä ja suorasukainen lähestymistapa elämään herätteli jotain uinuvia fanityttöyden osia ja Kuuti innostui ihkuttelemaan paidatonta miekkamiestäa aika tavalla. Omana henkilökohtaisena voittonani pidän sitä, että Kuuti päätyi vertaamaan Katanagatarin loppua Code Geassin vastaavaan. Olemme keskustelleet pitkästi siitä, kuinka homo Code Geass sitten lopulta on, ja näin sain jonkinlaisen sivulauseessa otetun erävoiton siitä, että suzalulu on kuin onkin Kuutinkin mielestä truu, kun kerran Togamen ja Shichikan välinen vastaava raburabukin on!111

Asiaan täysin kuulumattomat homolustit  sikseen, Katanagatarin lopusta voi olla monta mieltä – viimeinen jakso oli ehkä heikoiten ohjattuja ja animoituja koko sarjassa, sellainen syö tunnelmaa – mutta eivät ainakaan kaksi päähahmoa käyttäytyneet luonteelleen epätyypillisillä tavoilla. Togamen pääkilpailijan, Hiteihimen motivaatiot sen sijaan menevät minusta lähinnä asspullin iloiseen maailmaan. Välillä neiti tahtoo yhtä, ja seuraavassa kohtauksessa toista.  Tylsin hahmo koko sarjassa tämä ainakin oli, sillä Hiteihime oli lähinnä togameklooni, jonka sisäistä maailmaa ei avattu juuri yhtään. Haluaisin edelleen tietää, oliko Hiteihimen mitään pakko toteuttaa shogunin käsky ninjapalvelijansa Emonzaemonin välityksellä siellä portailla vai ei. Ottaen huomioon viimeisen jakson paljastukset Hitein lopullisesta päämäärästä, väitän, että mitään pakkoa ei ollut, vaan syyt olivat tasan henkilökohtaiset, motiivina jokin epämääräinen ”voitto”, joka on minusta kohtuullisen ontto ja kulunut motiivin yritelmä, varisnkin, kun Hitehime ihan oikeasti tykkäsi Togamesta kuitenkin.

Voisin toki kirjoittaa muistakin hahmoista pitkän pätkän. Maniwa-ninjat voittivat monen katsojan sydämen puolelleen, ja varsinkin sen nelosjakson kolmikon ja Penginin taistelut myöhemmin olivat sydäntäsärkevää seurattavaa. Harvoin tällaiset ”pikkupahis per jakso” -hahmot ovat jaksaneet herättää minussa mitään tunteita, en ymmärrä Akatsuki- tai Organization XIII -fanitusta. Ehkä tapa, jolla Katanagatari on sadistisen julma hahmoilleen, tuo sivuhahmoistakin esiin enemmän kuin keskiverrot shounenrymistelyt. Toki myös jatkuva puhuminen auttaa; kun hahmot puhuvat paljon, näihin tutustuu paremmin. Joskus toki pölötys toimii lähinnä vain tylsistyttävänä elementtinä, kuten edellä ranttasin…

Seiyuille tällainen pölinäsarja on varmasti kultakaivos, usein kun seiyuut saavat palkkaa sanamäärien perusteella. Togamea esittävä Yukari Tamura vetää roolinsa kokemuksen tuomalla varmuudella, mutta suoritus ei kuitenkaan mielestäni ole mitenkään erityisen mieleenpainuva. Shichikan seiyuu on Yoshimasa Hosoya, joka ei ole ennen tehnyt oikeastaan mitään merkittävää ääninäyttelyn saralla. Sen huomioon ottaen tämän ääninäyttely on todella vakuuttavaa seurattavaa, varsinkin lopussa. Kaikki nyanssit tulevat esille ja Hosoya osaa muuttaa ääntään tilanteen mukaan, joskin pitäen Shichikan aina hieman monotonisen tai vaihtoehtoisesti tyhjäpään kuuloisena. Hosoyan ääni on myös mukavalla tavalla tuore, on joskus mukava kuulla ääntä, jonka maneereihin ei ole vielä ehtinyt tottua.

Musiikit on saatu säveltämään Taku Iwasaki, joten ne ovat -tietenkin- kohtuullisen kovaa laatua. Varsinkin taisteluiden aikana soiva, aavemaisen kaunis ja Ghost in the Shellin teeman mieleeni tuova biisi on loistokas. Harmi, ettei se ehdi melkein koskaan soida kokonaisuudessaan. Koska puhetta on paljon, taistelut ovat ohi liiankin äkkiä. Toki syytä on muuallakin… nimittäin animaatiobudjetti Katanagatarilla on ollut luokkaa absoluuttinen nollapiste. Sarjassa käytetään tuhottoman paljon stillkuvia ja joskus taistelutkin ovat pelkkää yhtä vauhtiviivaa ja animaatiosäästöä ”hän on niin nopea, etten ehtinyt nähdä!”. Sääli, sillä sarja olisi ollut kunnon budjetilla todella huimaa katsottavaa.

En ole vielä maininnut sarjan ulkoasusta mitään, spämminyt vain niitä näteimpiä screenshotteja kappaleiden väliin. Katanagatarin tyylihän veti minut mukaansa siitä ensimmäisestä promokuvasta lähtien, ja nekin, jotka vihaavat alkuperäistä kirjasarjaa, myöntävät Taken kuvitusten olevan sekä omaperäisiä että tyylikkäitä. Anime on säilyttänyt hienon ja omaperäisen ilmeen. Hahmosuunnittelu on mielikuvituksekas ja ehdottoman omaleimainen olematta kuitenkaan millään tavalla luotaantyöntävä. Sarjassa on joskus erittäin hienoja yksittäisiä otoksia; on  mielenkiintoista geometrisia muotoja, kuvakulmia ja huippuunsa viritettyä värisuunnittelua. Joskus sarja myös kikkailee onnistuneesti visuaalisella kerronnalla – Nanami-jakson peleistä ja yhdessä kohtauksessa visual noveleista ammentavaa kerrontaa ei voinut olla huomaamatta. Valitettavasti sarja ei kuitenkaan kokonaisuutena ole niin tyylikäs ja visuaalisesti huippuunsa viritetty kokonaisuus kuin vaikka Aoi Bungaku tai Casshern Sins; jokaista tyylikästä otosta kohti on myös täysin mielikuvituksettomia dojonseiniä, muita boretaustoja sekä zoomeja hahmon silmiin tai suuhun ja muuta tylsää peruskauraa. Animaation laatukin vaikuttaa – Katanagatari ei kerta kaikkiaan aina liiku niin paljon kuin sen pitäisi.

En voi sanoa vuoden ajan katsoneeni mitään eeppistä parasta shittiä evörr!!!, mutta tykkäsin Shichikasta ja Togamesta. Joskus ihan vain hahmoista tykkääminen riittää siihen, että piti vaivihkaa pyyhkiä kyyneleitä vikassa jaksossa – vaikkakin se Togamen kohtaus oli Ihan Liian Pitkä ja vei dramaattisuudesta noin  75% kun lätinä vain jatkuu jatkuu jatkuu jatkuuuuuu. Vähemmän puhumista ja enemmän tapahtumia seuraavalla kerralla, kun joku animoi Nisio Isiniä, jookos.

En oikein tykkää Nisio Isinistä. Olen sitä koulukuntaa, jonka mielestä teoksissa pitää näyttää eikä kertoa, ja kyseinen herra tykkää kertoa ja kertoa ja kertoa ja kertoa ja… vihasin Bakemonogataria, joskin siitä voi syyttää myös osin Shinboa. En erityisesti välittänyt niistä Nisio Isinin kynäilemistä xxxHolic ja Death Note -sivutarinoista, joita joskus yritin lueskella. Zaregotoon en ole perehtynyt koska opin jo, että herran tyyli ei nappaa, ja aluksi meinasin jättää Katanagatarin animeversionkin väliin johtuen siitä uskomattoman puisevasta mukafiksusta turhanjauhannasta, mitä mikä tahansa Nisio Isinin tekemä on täynnä. Lopulta kiinnostuin mielenkiintoisen formaatin takia – yksi tunnin pituinen jakso kerran kuukaudessa – ja siksi, että tekijänä oli joku muu kuin SHAFT.

Sarjan alkuasetelmassa strategi Togame haluaa kerätä legendaarisen miekantekijän Shikizaki Kikin 12 eriskummallista miekkaa. Tehtävä osoittautuu hankalaksi, kunnes Togame lyöttäytyy yhteen Yasuri Shichikan, miekatonta Kyotooryuu-miekkatyyliä käyttävän jampan kanssa. Seuraa kävelyä ympäri Japania ja tahdilla yksi voitettu miekka per kuukausi tapahtuvaa hiljaista naureskelua shounen-kliseille. Shichika tosin on aluksi hieman vähemmän innokas lähteämään tällaiseen mittavaan hengenvaaralliseen hommaan mukaan, mistä ei edes itselle saa mitään muuta kuin ehkä kyseenalaista kunniaa, kunnes Togamella strategina on ratkaisu tähänkin pulmaan: ”rakastu minuun”.

Katanagatari kärsii ihan samasta ongelmasta kuin muutkin Nisio Isinin teokset. Siinä puhutaan liikaa. Aivan liikaa.  Animeadaptaatio on tehty kirjoja hyvin tarkkaan mukaillen ja usein olisi ollut tarkoituksenmukaista hieman parannella alkuteosta jättämällä sitä täysin turhaa ja saman asian ympärillä pyörivää länkytystä pois, pyrkien napakkaan ja oivaltavampaan dialogiin. Toki animaatiostudio White Foxilta pilkuntarkka adaptaatio oli varma keino päästä edes keskinkertaiseen lopputulokseen; kyseinen studio kun ei ole mikään erityisen tunnettu pelkkiä hittejä ulos sylkevä paja, kaikkea muuta. Tunnin jaksoihin mahtuu puhumista enemmän kuin tarpeeksi, ja hiukan puheita leikkelemällä ja tiivistämällä taistelukohtauksille olisi saanut enemmän tilaa ja aikaa, eivätkä jatksot tuntuisi ihan niin pitkiltä kuin nyt.

Katanagatarin tarina on näennäisen yksinkertainen ja ilmiselvä, kaikki tärkeä on jopa nimetty sen ominaisuuksien mukaan ilmiselvimmällä mahdollisella tavalla (tarina päättyy Owarin linnaan, seitsemännen polven jälkeläisten nimet ovat Nanami ja Shichika, ja niin edelleen). Tarinan simppeli kehys mahdollistaa hienon tarinallisen rölläämisen, kun tällaisessa hyvin tyypillisessä rpg/shounen/fantasiatarina a la eddings – ”kerää 12 miekkaa ja voita tyttö” -skenaariossa juuri mikään ei menekään niin kuin ennalta arvaisi. Nelosjakson isohko rölli aiheuttaa ilmeisesti vinetystä ja ragea yhä, vaikka jakso tuli ulos huhtikuussa. Monesti katsoessa nauroin ääneen, kun asiat tapahtuivat täysin päinvastaisella tavalla, kuin miten ne animessa tarinoissa yleensä toimivat. Pidän siitä, kun minut yllätetään, joskin Katanagatari ei aina tee sitä loppuun asti loogisesti pyrkiessään rölläämään ja shokeeraamaan vähän turhan paljon. Nanamin motiiveista tai viimeisten kahden jakson tapahtumien logiikasta minulla olisi jonkun verran kanaa kynittävänä – aina hahmot eivät tunnu toimivan loogisessa järjestyksessä ja uusia ”ei, motivaationi olikin alusta alkaen tämä, eli täysin vastakkainen verrattuna kaikkeen, mitä olen tähän mennessä sarjassa tehnyt!!! Sinä vain luulit että olen puolellasi, vaikka kyllä autoin sinua koko ajan, mutta oikeasti en auttanutkaan, vaikka selvästi kyllä autoinkin!!!!1 Oikeasti vihaan sinua!!!! Muahahahaaa!!!1” -käänteitä vedellään pyllystä vähän turhan nopeaan tahtiin.

Minulla on hassu sisäinen hahmokompassi. Se toimii ensimmäisten promokuvien perusteella. Lähes jokainen animehahmo, josta tykkään todella paljon, on kiinnittänyt huomioni jo jossain promoskannissa ennen, kuin olen tiennyt hahmon persoonasta tai edes sarjan tarinasta mitään. Minulle kävi näin myös Katanagatarin Shichikan ja Togamen kanssa, kun näin ensimmäisen kerran promokuvan Katanagatarista joskus viime vuonna.

Moni on sanonut Katanagataria Nisio Isinin heikoimmaksi kirjasarjaksi. Oli miten oli, oli se sitten animestudion luoma ihme tai mitä lie, Katanagatari on ensimmäinen Nisio Isinin kynästä lähtenyt tekele, jonka hahmoista olen todella pitänyt. Togame ja Shichika toimivat sarjan ajan yhteen loistavalla tavalla. Heidän suhteensa kehittyy luonnolisesti ja on samalla uskomattoman söpö. Shichikan kasvu ihmisyyteen limittyy hienosti parisuhteen kehittymiseen. Hahmot käyttäytyvät kuin pitkässä parisuhteessa oikeasti käyttäydytään – ei mitään itkemistä jokaisesta ruumiinaukoista ja suuria ikuisia rakkaudenjulistuksia a la Key, vaan pieniä eleitä ja … keskinäistä kinastelua ja naljailua, sekä satunnaisesti Shichika esittämässä vielä ilmapäisempää pöllöä kuin oikeasti on Togamen saadessa mustasukkaisuuskohtauksen. Yhteen kasvetaan hiljalleen, kunnes kumpikaan ei oikein tiedä, mitä tapahtuisi ilman toista. Lopulta Togamen ensimmäisessä jaksossa esittämä käsky toimi, vaikka silloinen Shichika (no, elä itse saarella eristyksissä ja katso, mitä se tekee tunne-elämälle)  ei ihan rakastumisen käsitettä tajunnutkaan.

Shichikan kasvu ihmisyyteen ja moraalisuuteen on sarjan aikana paljon esillä ja helposti nähtävissä, vaikkei sitä niin tikulla kaivaisikaan. Alkujaksoissa Shichikaa ei haittaa naisten ja lastenkaan tappaminen, eikä tämä oikein edes tiedä, miksi taistelee. Myöhemmin Shichika kehittää ensin syyn jatkaa miekkojen hakureissua ja sittemmin myös moraalin. Togame sen sijaan on hieman vaikeammin tulkittavissa. Yleensä näemme Togamea lähinnä kahdessa moodissa – ensinnäkin hölmöilemässä ja käyttäytymässä kuten kaikki tytöt joskus, siis se mustis tsun tsun punast punast noemmänytsitä -Togame. Toisaalta on strategi-Togame, joka kertoo kylmäpäisesti taistelusuunnitelman kulloisenkin miekan voittamiseen. Näiden välissä sarja näyttää hyvin vähän todellista Togamea. Togame kertoo syynsä jo ensimmäisessä jaksossa:  ”haluan valtaa ja kerätä kaikki 12 miekkaa osoittaakseni shogunille, mihin minusta on.” Siinä on kuitenkin vain osatotuus, kuten myöhemmin opimme, ja senkään jälkeen Togame ei auliisti puhu mistään itseään koskevasta tai omista tunteistaan. Edes kymmennennessä, lähinnä Togamen taustatarinaa koskevassa jaksossa Togame ei avaa tunteitaan kuin muutamalla sanalla, ja nekin tulevat lähinnä silloin, kun Shichika ei ole kuulemassa. Hyvin mielenkiintoista ottaen huomioon, että Katanagatarissa puhutaan Ihan Helvetisti noin yleensä.

Syynä hiljaisuuteen on tietenkin se, että Togame on laskelmoiva eukko ja niin ollen kaikki, mitä Togamen suusta tulee ulos, on tarkoin harkittua halutun päämäärän saavuttamiseksi. Kaikki on Togamelle peliä tai vain yksi iso shakkilauta, jolla palaset liikkuvat haluttuun lopputulokseen. Tietysti joskus Togame erehtyy eikä ole ihan niin fiksu kuin luulee olevansa, mutta nämä hetket sarja käyttää lähinnä irtovitseihin, eikä Togame ikinä lipsu tai lipsahda, kun kyse on jostain tärkeästä Isoon Suunnitelmaan liittyvästä. Kontrasti vasta itseään etsivän, tunteidensa kanssa hapuilevan ja niitä auliisti näyttävän ja ääneen pohdiskelevan Shichikan kanssa on suuri.

Avaruusmaniani jatkuu, ja selatessani MyAnimeListiä osuin siellä sellaiseen sarjaan kuin Starship Operators. Tämä jo useamman vuoden vanha sarja oli jotenkin mennyt minulta ilmestyessään täysin ohi. Käsittämätöntä ottaen huomioon, että juonisynopsis suorastaan kirkui tämän olevan kuin pelkästään minua varten tehty sarja – avaruustaisteluita ja tositv:tä samassa paketissa!

Kibi-planeetan uusi lippulaiva Amaterasu palaa harjoitusmatkalta kyydissään upseereiksi pian valmistuvia kadetteja. Amaterasun ollessa muilla mailla paikallinen supervalta Henrietta Alliance on tuhonnut toisen Kibin avaruuslaivan, Maizurun, ja julistanut ottavansa planeetan hallintaansa. Kibin hallitus antautuu ja käskee Amaterasun miehistöä poistumaan aluksesta. Kouluttajina toiminut upseeristo tottelee käskyä mukisematta. Viimeisinä alukseen jääville kadeteille rauhaomainen antautuminen ei sovi, vaan kadetit päättävät nuoruuden innolla jatkaa taistelua ylimielistä Henriettaa vastaan. Yhden aluksen yksityinen sota vaatii rahaa ja tarvikkeita, jotka saadaan mediayhtiö Galactic Networkilta kaiken aluksella tapahtuvan televisiointioikeuksia vastaan. Syntyy Starship Channel ja Amaterasuun asennetaan kameroita pitkin poikin.

Miljuuna hahmoa

Sarjan idea tuntuu vähän pikkunäppärältä, mutta Starship Operators on yllättävän fiksu sarja. Tositv-ilmiötä käsitellään herkullisen realistisesti. Tuotantoyhtiö lisää avaruustaisteluihin ääniefektit yleisöä varten, mikä risoo Amaterasun miehistöä aika tavalla. Tuotantoyhtiön vaatimuksesta myös Amaterasun kolme komentosiltaa (komento, asekontrolli ja navigaatio) miehitetään pääasiassa näteillä tyttökadeteilla, sillä kun saadaan paremmat katsojaluvut. Myöhemmin sarjassa Amaterasun miehistön ilmeet ovat näkemisen arvoiset, kun nämä löytävät itsensä galaktisesta ostos-tv:stä kaupittelemassa kuntolaitteita – avaruusalusten aikakaudella kuvankäsittelykin on kehittynyt niin, että shoopaamalla saadaan tietokoneella tehtyyn malliin liitettyä oikean tyypin naama ja ääni saadaan sekin kätevästi syntetisoitua.

Sarjan yllättävä realismi ei rajoitu vain töllöjuttujen käsittelyyn. Avaruustaistelut Henrietta Alliancen ja Amaterasun välillä onnistuvat välttämään käytännössä kaikki scifitaisteluiden kliseet ja sudenkuopat. Tietenkin mukana on se pakollinen FTL-systeemi, joka rikkoo fysiikan lait, mutta avaruusoopperaa on puolimahdoton tehdä ilman valoa nopeampaa matkustamista, joten en puutu Amaterasun warp driveen sen enempää. Mutta sarjassa laseraseita ei voi väistää, vaan ne osuvat käytännössä samalla hetkellä, kun ne on ammuttu. Taisteluita ei todellakaan käydä lähekkäin alusten raapiessa toistensa maalipintaa, vaan alukset ovat jopa satojen tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Miehistön saama informaatio tulee aivan muita reittejä kuin näköhavainnolla, eikä komentosilloilla edes ole ikkunoita. Ilman infrapuna- yms. sensoreitaan Amaterasu onkin taistelukyvytön. Avaruusaluksilla ei ole maksiminopeutta, vaan pelkästään maksimikiihtyvyys. Ja mikä hienointa: Amaterasulla ei ole keinotekoista painovoimaa kuin pyörivässä aluksen keskiosassa ja joissain huoneissa (mm. suihkussa), joten komentosiltojen tuoleissa on turvavyöt. Live action -scifissä aluksilla ei yleensä koskaan olla painottomassa tilassa ja keinotekoinen painovoima ei edes koskaan mene rikki, tietenkin sellaisen tilanteen astronomisten kuvauskustannusten takia. Animaatiossa painottomuuden kulut ovat nolla, mutta jostain syystä animessakaan painottomuutta ei nähdä juuri koskaan alusten sisällä, ilmeisesti koska asiaa ei osata edes ajatella. Amaterasu on muutenkin realistinen purkki – se on vain kolmisensataa metriä pitkä eikä todellakaan turhan tilava 46 hengen miehistölleen, jopa komentosilloilla istutaan kuin sillit suolassa. Liian usein avaruusalukset ovat naurettavan tilavia. Miksi kukaan rakentaisi oikeasti aluksiin tyhjää tilaa viemään kallisarvoista happea, lämpöä ja polttoainetta?

Avaruustaisteluiden lisäksi Starship Operators tarjoilee myös kohtuullisen realistista politiikkaa, jossa ei ole hyviksiä tai pahiksia. Kähmintää riittää erityisesti sarjan loppupuoliskolla, ja sarjan loppu on erittäin herkullinen. Harvoin sarjoissa on näin toimivia loppuratkaisuja, jotka sekä pohjaavat kaikkeen aiemmin tapahtuneeseen että sarjan kantaviin teemoihin ja vielä onnistuvat yllättämään katsojan täysin.

Jos tässä olisi kaikki, mitä minulla on sanottavaa Starship Operatorsista, sarja olisi takuulla pompannut suoraan suosikkilistalleni. Valitettavasti mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä ja Starship Operatorsissa on sössitty joitain aika tähdellisiä osa-alueita.

Sarja on vain 13 jaksoa pitkä. Juoni on hieman liian pitkä näin lyhyeen sarjaan ja varsinkin ensimmäinen jakso on aivan liian täyteen ahdettu. Sarjassa ei ole tyhjää tilaa tai kohtauksia, joiden aikana katsoja voisi hengähtää tai käsitellä juuri näkemäänsä, vaan koko ajan tapahtuu. Tämä tekee joistain koskettaviksi tarkoitetuista kohdista jopa vähän koomisia, kun mitään ei ehditä käsitellä kunnolla: ”oho jaa, sekin kuoli”. Hahmoja on valtavasti näin lyhyeen sarjaan: Starship Operatorsissa on parisenkymmentä tärkeää nimettyä hahmoa. On aika selvää, että monien ”hahmonkehitys” on summattu muutamalla parin minuutin kohtauksella – jos sitäkään. Liian moni hahmo on pelkkä statisti tai tarinankerronnan funktio. Nekin hahmot, joissa on yritystä, lätsähtävät liian nopeaan juonenkehitykseen, kun romansseja ilmestyy lähes tyhjästä ja hahmojen taustat summataan parilla lauseella. Ainoa todellinen ja mielenkiintoinen henkilö sarjassa on sen päähenkilö ja Amaterasun ensimmäinen operaattori Sinon Kouzuki, jonka epävarmuuksia ja mietteitä kuvataan ilman kiirettä ja uskottavasti.

Budjetilla ei myöskään ole juhlittu. Animaatio on usein vähän kökönpuoleista ja varsinkin painottomassa tilassa koostuu usein taustaa vasten leijuvista hahmo-paperinukeista, joissa liikkuu ehkä suu jos sekään. Avaruustaisteluiden CG on vähän mitäänsanomatonta. Taustat ovat tylsähköjä, onneksi sentään hahmosuunnittelu on tehty kunnolla ja hahmot ovat mielenkiintoisen näköisiä ja helposti erotettavissa toisistaan. Varsinainen rimanalitus on alkutunnarin animaatio, animaatio on tylsä, efekteiltään amatöörimäinen ja koostuu lähinnä kierrätetyistä kuvista itse sarjasta. Onneksi biisin sentään on väkertänyt KOTOKO, jotain hyvää edes.

Enemmän kuin animaation puutteet minua kuitenkin nakertaa mielikuvitukseton ohjaus. Starship Operatorsia kökömmällä budjetilla on tehty vaikka mitä mielenkiintoista kamaa animaatiosäästön kultaisella ajalla ysärillä, kaikki ovat varmaan nyt ainakin NGE:n ja Utenan nähneet. Starship Operatorsin ohjausratkaisut ovat tylsiä. Kuvakulmat noudattavat samaa puisevaa linjaa, ja jopa avaruustaisteluista on saatu harvinaisen tylsiä käyttämällä aina samoja kuvakulmia ja otoksia. Ongelma liittyy myös yllä mainitsemiini hahmoihin – kun ohjausratkaisuissa tunnutaan etenevän kaikkein helpoimmin ja ilmiselvimmin ratkaisuin, hahmojen tärkeät kohtauksetkaan eivät saa sitä fiilistä, mikä pitäisi tulla. ”Tähän voitais laittaa se kattomassa kaihoisasti avaruusaluksen ikkunasta keskellä yötä, pannataan ylhäältä jaloista ylös kasvoihin. Sit kasvokuvaa ja näytetään kun se alkaa itkeä, ja oisko hei tosi hyvä tätsi laittaa siihen soimaan sarjan tunnari pianoversiona ja sit kans näytetään painottomana leijuvia kyyneleitä”. Tuli vähän hölmö fiilis, kun minäkin osaisin vääntää mielikuvituksekkaammat storyboardit… Eivätkä musiikitkaan auta kohottamaan tunnelmaa. Erilaisia biisejä OSTilla on ehkä neljä, eikä se eeppisinkään niistä ole likimainkaan tarpeeksi eeppinen. Seiyuilla sentään on nimeä, sarjassa pyörii muutamankin repliikin rooleissa sellaisia nimiä kuin Ayako Kawasumi, Mamiko Noto ja Miyu Irino, muutaman mainitakseni.

Starship Operatorsia suosittelen, jos politiikka ja hc-avaruusscifi kolahtavat. Realistista hahmodraamaa tai upeaa animatiota etsivien kannattaa suunnata muualle. Sarjan tiiviyden takia en suosittele maratoonaamaan sarjaa, sillä pitämällä vähän tuumaustaukoa jaksojen välissä sarja toimii huomattavan paljon paremmin. Ja skipatkaa se kamala alkuanimaatio!