Kategoria: Arvostelu (Page 4 of 4)

Moi kaikki, kuulin että täällä on joku tämmönen animeblogi mitä ei oo hetkeen päivitetty :) Syytän Bubua, nythän olisi Bubun vuoro kirjoittaa. Tämä vaan sattui kuluttamaan koko loppukesän kääntäen jotain Avaruushomo-audiocrack-pätkiä kavereilleen, mikä kuulemma tappoi tämän kirjoitushalut. Periaatteen miehenä minun on kuitenkin pitänyt koettaa saada Bubua kirjoittamaan, mutta ei – ja sitten iski itsellenikin päälle vähän muut kiireet. No, täällä taas, koetetaan nyt pitää vauhtia yllä.

Kuten aiemmin tuli kerrottua, Code Geass oli mielestäni aika Kovaa Kamaa. Vaikka se ei nyt ehkä vuoden 2006 Paras, Innovatiivisin ja Taiteellisin Anime ollutkaan, siinä oli menevää meininkiä ja juonitteluineen onnistui olemaan varsin hyvää viihdettä, joka tarjoili toimintaa ja juonittelua hyvässä suhteessa. Ja tissejä ja perseitä.

Tissejä ja perseitä ei puutu myöskään R2:sta. Huomatkaa myös oikealla olevan mafiamiehen loistelias ilme.

Ensimmäisen kauden cliffhanger-lopun jälkeen odotinkin toista kautta ns. muna pystyssä. Ja kun se vihdoin tämän vuoden huhtikuussa alkoi, olo oli kuin olisi vanhan ystävän tavannut. Valitettavasti tästä ystävästä hyvin nopeasti selvisi, ettei tämä ollut todellakaan entisensä. Sen sijaan, että Code Geass R2 olisi jatkanut siitä, mihin ykköskausi jäi, se veti kaiken uusiksi. Jostain sarjaan oli vieläpä revitty Lelouchille pikkuveli – joka ei siis tietenkään oikeasti ole tämän pikkuveli – jonka tehtävänä oli vakoilla Lelouchia ja kertoa tämän toimista Britannian keisarille. Käytännössä Rolon ainoana tehtävä oli kuitenkin vain tarjoilla fujosheille jotain virikettä minkä tahtiin sormettaa itseään; Rolon kommunikointi kun koostui lähinnä ”onii-san, please fuck me in the ass nao plox” -tyylisistä vinkumisista ja muutenkin hieman homoseksuaalisista lähestymisyrityksistä. Tai katsokaa itse alta.

”I will never leave you” – lue ”Pane minua perseeseen, onii-san”

Noh, vaikka ensimmäinen jakso olikin hieman heikko, eihän se mitään todista, tietenkään – yli parinkymmenen jakson sarja voi hyvinkin parantua hyvin nopeasti! Valitettavasti Code Geass R2 vaan EI parannu. Kauden alkupuoli käytetään kymmenien uusien sivuhahmojen ja muuttuneen tilanteen esittelemiseen ja – voi saatana – karkkivärjättyjen mechojen esittelyyn, jotka tietysti lentävät ja kaikki ampuvat tuhosäteitä. Teki mieli vääntää KIVEKSET RUSETILLE kuten eräässä Puolustusvoimien toimintaa hyvin kuvaavassa vaha-animaatiossa.

Heikon alun jälkeen sarja alkaa saada vanhaa hohtoaan takaisin jossain 12. jakson tienoilla. Valitettavasti siinä alkaa näkyä Geass R2:n toinen huono puoli: hahmot. Ehkä pitkitetystä alusta tai paskasta ohjauksesta johtuen hahmojen motiiveja ei saada oikeastaan missään vaiheessa selvitettyä, ja kun saadaan, nämä tekevät vaikka minkälaisia Face-Heel (tai Heel-Face-) -turneja kuin mitkäkin. Face-Heel-turn ja sen vastine voivat olla dramaattisia ja vaikuttavia kohtauksia, mutta R2 jättää ne puolivillaisiksi; asenteen muutos tulee toisaalta liian yllättäen, toisaalta aivan liian laimeasti. Ja siinä vaiheessa, kun äärilojaalit sotilaat saa vaihtamaan puolta vain sanomalla heille ”johtajanne valehtelee teille!!”, alkaa päässä napsua. ”Suomen pojat, tulkaa hakemaan leipää!” ”Okei me tullaan :))” Eiku mitäs vittua. Positiivisena seikkana voi kuitenkin mainita, että Lelouchin hahmo pysyy vahvasti mukana (yllättäen) ja tämä kyllä kehittyy. Harmillisesti se tapahtuu kaikkien muiden hahmojen kustannuksella.

Kannon (kuvassa) sanoo sarjan aikana ehkä jopa 10 repliikkiä – ja se on paljon. Onneksi Kannonilla on sentään kiva hattu.

Kaiken kaikkiaan Code Geass R2 on melkoinen antikliimaksi. Alkaa heikosti, näyttää vähän paranevan mutta vetääkin maton alta – sillä huonolla tavalla. Uusia mechoja on liikaa ja useimmat niistä ovat rumia, hahmot eivät pysy rooleissaan vaan tekevät aivan ihmeellisiä roolikeikauksia, yhteenkään hahmoon Lelouchin lisäksi ei paneuduta kunnolla. R2:ssa myös tapahtumien rytmiys jaksoihin tökkii: kun asioita on sössitty hitaasti eteenpäin koko alkukausi, menee R2 loppua kohden hektiseksi: asiat niputetaan yhteen parissa viimeisessä jaksossa ja aivan liian kovalla kiireellä. Positiivisena yllätyksenä kauden lopetusjakso ei ole niin huono kuin se voisi olla, vaan jopa säädyllinen repäisy, ottaen huomioon kuinka paljon huonommin se olisi voitu tehdä. Se ei kuitenkaan riitä pelastamaan Code Geass R2:ta väljähtyneisyydeltä ja alemman keskikastin animen tuomiolta.

Shinkiroun panostus nettimeemeihin.

Code Geassin kakkoskauden heikko keskinkertaisuus on harmi, sillä R2:lla olisi voinut olla potentiaalia vaikka mihin. El Grande Failandoon on tosin syynsäkin, sillä Geassin esityspaikkaa vaihdettiin, mikä ainakin Japanissa tuntuu vaihtavan koko perusteen jolla sarjaa tehdään. Kuuleman mukaan ohjaajana toiminut Taniguchi Goroo oli ollut aika paskana tämän uutisen kuultuaan, mutta kun kyseessä on Japani, ei edes sarjan ohjaaja voi todeta että ”pitäkää tunkkinne”, vaan homma täytyy hoitaa kotiin. Lisää täällä.

Itse toivon, että Code Geass R2:sta tulee joskus Director’s Cut, että pääsemme näkemään, miten homman PITI mennä, vaikka toivo onkin luultavasti turha.

Suomalaisia yleensä huvittaa ylenpalttinen patrioottisuus, ja varsinkin freedomia ja democracya hehkuttaville jenkeille on kiva naureskella. Kauas eivät tosin jää suomalaiset itsekään, kun lähestulkoon ollaan vaatimassa kuolemantuomiota sille, joka uskaltaa vihjata Mannerheimin olevan homo, saati sitten että tämä olisi pitänyt korsettia (toinen näistä jutuista on muuten totta). Kolmas patrioottisuuden kärkimaa on luonnollisesti NIPPON BANZAI. Siitä kertoo Code Geass: Britannian keisarikunta on vallannut maailmasta kolmasosan hyödyntymällä uudenlaisia, knightmare frameiksi kutsuttuja humanoidirobotteja (lue: mechoja). Vallattuihin alueisiin kuuluu myös Japani. Britannian keisarin rautaisen ikeen alla Japanilta viedään sen vapaus, kaikki sen oikeudet ja nimikin muutetaan Area 11:ksi. Pahaksi onnekseen Britannian keisari on poliittisena peliliikkeenä joskus menneisyydessä lähettänyt yhden jalkavaimonsa pojan, prinssi Lelouch vie Britannian (lol mikä nimi) Japaniin. Lelouchilla on tietysti dramaattinen menneisyys, sillä mystinen henkilö palkkamurhautti tämän äidin ja samassa hässäkässä Lelouchin pikkusiskokin rampautui ja sokeutui. ”Viha, se on asia jota olen täynnä”, toteaa Lelouch.

Useat Code Geassia katsoneet ovat verranneet sitä Death Noten ja Full Metal Panicin risteytykseksi; eikä vertaus ole kaukana totuudesta: Raito Light Lelouch saa shinigamilta mystiseltä beibeltä C.C.:ltä Death Noten Geassin, voiman, jolla tämä pystyy kohdetta silmiin katsomalla antamaan Absoluuttisen Käskyn, jota kohde tottelee ja vaikka tappaa itsensä, jos niin on käsketty. Geass tuleekin tarpeeseen, jotta Lelouch pystyy luomaan uuden maailman tuhoamaan Britannian keisarikunnan. Kuten Light, Lelouchkin päättää ryhtyä muuttamaan maailmaa lähes hetken mielijohteesta. Jostain Lelouch hankkii viitan ja kypärän (ilmeisesti siksi, koska masked avenger on aina kovempi kuin non-masked avenger) ja ryhtyy Zeroksi – johtajaksi, joka yhdistää Japanin keskenään kahinoivat pienet kapinallisryhmät isoksi itsenäisyysliikkeeksi, Mustaksi Ritarikunnaksi.

Death Note -fiiliksiä ei yhtään vähennä myöskään Lelouchin persoonallisuus: sekä Death Noten Light että Lelouch ovat molemmat erittäin älykkäitä ja laskelmoivia, eikä kumpikaan kaihda käyttää muita ihmisiä pelinappuloinaan. Lähestulkoon kaikki on uhrattavissa Suuremman Asian hyväksi. Ainoa asia, josta Lelouch ei tingi, on Auran sinapp… hänen pikkusiskonsa, mikä tuo Lelouchin muuten niin antisankarimaisesta hahmosta esiin sen ”inhimillisen puolen”. Temppu on tietysti laskelmoitu, mutta toimii. Dramaattisena Käänteenä käy ilmi, että Lelouchin ilmeisesti ainoa Japanin-lapsuudenystävä Suzaku Kururugi (joka on tietysti Japanin antautumisilmoituksen antaneen PETTURIPÄÄMINISTERIN poika), onkin liittynyt Britannian armeijaan ja kertoo muuttavansa Britannian sisältäpäin – tehokkuuden ja idealismin ikiaikainen konflikti on valmis. Drama ensues.

Perusasetelman ja päähenkilön lisäksi Code Geassin perustoiminta on sekin hyvin paljon Death Noten kaltaista; lähes puolet koko sarjan ideasta on siinä, onnistuuko Lelouch manipuloimaan tai harhauttamaan vastustajiaan ja meneekö kaikki JUST AS PLANNED – Lelouchin suosikkitemppu tuntuu olevan kokonaisten viholliskomppanioiden tuhoaminen vetämällä matto näiden jalkojen alta, eli tuhoamalla Area 11:n katujen alla olevat rakenteet, jolloin ne sortuvat ja britannian mecha-armeijat lakoavat kuin teinitytöt YAOI_SHOW’n nähdessään.

Full Metal Panic -vaikutteet taas näkyvät ensinnäkin siinä, että Code Geass on jaksotettu samalla tavalla kuin se: noin puolet jaksoista hoidetaan koulussa ihmissuhteita, sekoillaan ja koetetaan pitää huolta siitä, etteivät muut saa tietää, että Lelouch onkin itseasiassa kapinaliikkeen johtaja. Toinen puoli jaksoista hoidetaan vallankumouspolitiikkaa ja tuhotaan vihollisjoukkoja. Reservin upseeri itkee sinivalkoisia kyyneliä ilosta, kun mechoja käytetään kerrankin joukkueittain tai ryhmittäin sodankäynnin välineinä eikä sooloilla ja härvätä. Melko vähään tosin on tyytyminen, eikä sarjassa käytettävillä ”taktiikoilla” luonnollisestikaan kovin pitkälle pötkittäisi, mutta ainakin se luo edes jonkinlaista illuusiota siitä, että nyt toimitaan sotilasjoukkona eikä sekoilevina angstiteineinä.

Code Geass on pojille suunnattu toimintasarja ja se näkyy: tissejä ja perseitä tarjoillaan molempia riittämiin. Kallen tissimiehille, C.C. persemiehille. C.C.:n perse onkin melko eeppistä tasoa – ”You can’t spell Code Geass without ass”. Fanipalvelulle uhrataan melko paljonkin ruutuaikaa, mikä on hyvä tai huono asia riippuen omista mieltymyksistä.

Fanipalvelu ei kuitenkaan sarjaa pelasta, jos kaikki muu häröttää kuin alokkaan punkka ensimmäisellä inttiviikolla. Onneksi Code Geass hoitaa homman kotiin: käsikirjoittaja Ichirou Ookouchi (mm. Azumanga Daiou, Planetes, Eureka Seven) osaa rakentaa mielenkiintoisia ja näennäisen mahdottomia tilanteita, jotka Lelouch joutuu jotenkin selvittämään, Geassin ja kapinalliskumppaneiden kanssa tai ilman. Ohjaamisesta on huolehtinut Gorou Taniguchi (mm. Scryed, Planetes) – tämä näkyy erityisen selvästi taistelukohtauksissa, joihin on selvästi panostettu: animaatio on sulavaa, vaikka ruudulla on vaikka minkälaista räimettä, mechoja räjähtelee ja ihmiset panikoivat. Myös muu ohjaus on hyvää tasoa, ja meininki välittyy katsojalle asti.

Toisaalta tämä onkin se asia, mitä useimmiten Code Geassissa arvostellaan: kaikki tehdään 110% pelissä, myös muu kuin taistelukohtaukset. Tämä synnyttää melkoisia melodramaamaviboja, joita CLAMPin henkilöhahmot nuudelivartaloineen eivät ainakaan erityisesti vähennä. Ja uskomatonta mutta totta, myös animessa ylinäyttely on mahdollista muunkin kuin äänen tasolla: Code Geassin ilmeetkin ovat samaa 110%-tasoa kuin kaikki muu.

Useissa Code Geass -arvosteluissa tunnutaan myös nillittävän siitä, että kaikkea tulee liian nopeasti, varsinkin muutaman ensimmäisen jakson aikana. Mitään ei selitetä, mutta silti puhutaan henkilöistä ja tapahtumista, joita ei ole koskaan näytetty. En sitten tiedä olenko minä jonkinlainen übermensch, mutta ainakaan itseäni tämä ei häirinnyt; yleensä tapahtuman merkitys selviää jo kontekstista, äänensävystä ja tavasta, jolla siitä puhutaan. Kuinka moni suomalainen osaa kertoa Tali-Ihantalan taistelujen tarkan kulun? Ei varmaan kovinkaan moni, mutta huomattavasti useampi tietää, että kyseessä on yksi (tai oikeastaan kaksi) jatkosodan tärkeimmistä taisteluista. Ts. kaikkea ei tarvitse tietää ymmärtääkseen, että kyse on jostain tärkeästä.

Oli miten oli – jos Death Note ja/tai Full Metal Panic vetosivat, kannattaa Code Geassiin ainakin tutustua. Muutoinkin Code Geassia voi suositella kaikille hämäämis- ja harhautustaktiikoiden sekä mechojen ystäville. Varoituksen sana tosin: Code Geass on täynnä Pizza Hutin tuotesijoittelua, joka voi aiheuttaa pakko-oireita.

ALL HAIL HITL…

tai siis ALL HAIL BRITANNIA.